Irlannin kapina 1798
Irlannin kapina oli Society of United Irishmen -järjestön Irlannissa vuonna 1798 nostattama separatistinen kapina, jonka tarkoituksena oli irrottaa Irlanti Englannin vallasta. Ranska tuki kapinaa lähettämällä joukkoja Irlantiin, mutta apu oli liian vähäistä ja saapui liian myöhään. Kapina kukistettiin kovin ottein.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
United Irishmen -järjestö oli perustettu vuonna 1791, ja sen toiminnan keskukset olivat Belfastissa ja Dublinissa. Järjestössä oli mukana Irlannin eri uskonnollisten ryhmien edustajia, sekä protestantteja, presbyteerejä että katolisia. Järjestöä olivat innoittaneet muun muassa Amerikan ja Ranskan vallankumoukset, ja se ajoi yleistä äänioikeutta, katolisten emansipaatiota sekä Irlannin vapauttamista Englannin vallasta.[1] Kun Englannin ja Ranskan välillä vallitsi helmikuusta 1793 alkaen sotatila, alkoivat brittiviranomaiset pitää järjestön Ranskaan kohdistamaa ihailua maanpetokseen vihjaavana. United Irishmenin toiminta pyrittiin tukahduttamaan toukokuussa 1794, kun sen johtajan Wolfe Tonen salaiset neuvottelut ranskalaisten kanssa paljastuivat.[2] Vuodesta 1795 alkaen järjestö radikalisoitui ja muuttui maanalaiseksi salaseuraksi, jonka tavoitteena oli aseellisella kapinalla ja Ranskan sotilaallisella tuella saavutettava itsenäinen Irlannin tasavalta.[2][1] Tähän vaikutti suositun lordi Fitzwilliamin erottaminen Irlannin varakuninkaan paikalta samana vuonna.[3] Järjestöön alkoi nyt liittyä paljon oloihinsa tyytymättömiä talonpoikia ja työläisiä.[1]
Vuonna 1796 Wolfe Tone sai Ranskan hallituksen suostuteltua lähettämään maihinnousuarmeijan Irlantiin. Kenraali Lazare Hochen komentama 43 aluksen laivasto mukanaan 15 000 miestä lähti matkaan 15. joulukuuta 1796 ja onnistui pääsemään Bantrynlahdelle, mutta talvimyrsky hajotti laivaston ja esti maihinnousun.[3][1] Kesällä 1797 Irlantiin lähetettiin samassa tarkoituksessa suuri ranskalais-hollantilainen laivasto, mutta brittiläinen eskaaderi tuhosi sen Camperdownin edustalla.[3] Pelätessään kapinallisten irlantilaisten ja Ranskan salaliittoa britit ryhtyivät tämän jälkeen ankariin vastatoimiin. Vuonna 1797 kenraali Gerard Lake ryhtyi järjestelmällisesti riisumaan kansalaisia aseista Ulsterissa ja lakkautti Belfastissa ilmestyneen United Irishmenin lehden, Northern Starin.[1] Itse järjestö kiellettiin virallisesti, ja sen valajäsenet määrättiin karkotettavaksi maasta eliniäksi. Maan alle siirtyneen järjestön jäseneksi liittyminen kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla. Varakuninkaalle annettiin valtuudet poikkeustilan julistamiseen.[3]
Tapahtumien kulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1798 alussa United Irishmen ryhtyi valmistelemaan kapinaa. Brittiviranomaiset onnistuivat pidättämään useita järjestön johtajia maaliskuussa, ja toukokuussa järjestön johtoon kuulunut lordi Edward Fitzgerald sai surmansa pidätyksen yhteydessä.[4] Britit julistivat koko Leinsterin provinssin sotatilaan ja ryhtyivät seulomaan United Irishmenin jäseniä siviiliväestön keskuudesta julmilla keinoilla, hyökkäilemällä kyliin ja polttamalla viljaa.[5] Kapina puhkesi toukokuun lopussa ilman johdonmukaista suunnitelmaa eri puolilla Irlantia, Meathissa, Ulsterissa, Antrimissa, Downissa ja Wexfordissa. Liikehdintää esiintyi sekä protestanttien että katolisten keskuudessa.[3][4] Lähtölaukauksena toimi ennaltasovitusti Dublinista lähteneiden postivaunujen sieppaus 23. ja 24. toukokuuta välisenä yönä. United Irishmenin johtajat olivat suunnitelleet pääkansannousua Dubliniin, mutta kun siitä ei tullut mitään, vastuu kapinan menestyksestä jäi muiden maakuntien oma-aloitteisuuden varaan. Dublinin linnassa toiminut Irlannin brittihallinto ei joutunut missään vaiheessa suoraan kapinallisten uhkaamaksi.[2] Monet Irlannin protestantit, joskaan eivät kaikki, tukivat brittejä kapinan kukistamisessa.[5]
Kapinallisten menestystä haittasi aseiden, sotilaskurin ja yhteishengen puute sekä useimpien johtajien jääminen vangeiksi jo ennen kapinan alkua.[3] Dublinia ympäröineiden Kildaren, Meathin, Carlow’n ja Wicklow’n kreivikuntien alueella kapinointi tukahdutettiin muutamassa päivässä.[2] Menestystä saavutettiin lähinnä itäisessä Ulsterissa sekä Wexfordissa, jossa kapinaa johti katolinen pappi John Murphy.[1][4] Rauhallisena pidetyn Wexfordin kiivas kansannousu johtui brittien siellä pitkin kevättä harjoittamista erityisen brutaaleista vastatoimista, kuten United Irishmenin jäseniksi epäiltyjen summittaisista joukkoteloituksista. Wexfordin kapinalliset onnistuivat heti kapinan alussa voittamaan britit Oulartin taistelussa, millä oli sähköistävä vaikutus eri puolilla Irlantia. Murphyn johtamat joukot onnistuivat myös valtaamaan menestyksellä Enniscorthyn ja kreivikunnan pääkaupungin Wexfordin. Sen jälkeen he kuitenkin kärsivät tappion New Rossin, Arklowin ja Newtownbarryn taisteluissa ja joutuivat perääntymään.[2] Wexfordissa katoliset rivimiehet alkoivat hyökkäillä myös protestanttisen siviiliväestön kimppuun, ja väestöryhmien väliset vihamielisyydet saivat kapinan myötä erityisen katkeran luonteen.[1] Varsinkin taisteluiden loppuvaiheessa kurin romahdettua molemmat osapuolet ryhtyivät julmasti murhaamaan vihollisvankeja.[2]
Protestanttisessa Ulsterissa oli kapinan alussa hiljaista, mutta toukokuun lopussa paikallinen United Irishmenin johto vaihdettiin, minkä jälkeen kansannousun suunnittelu aloitettiin kiireesti Henry Joy McCrackenin johdolla. Ulsterin kapinalliset kuitenkin lyötiin nopeasti, Antrimin kreivikunnan alueelle kokoontunut pääjoukko 7.–8. kesäkuuta Antrimin taistelussa ja Downin alueen joukot 12.–13. kesäkuuta Ballynahinchin taistelussa.[2] Kun kapinapesäkkeet muualla Irlannissa oli kukistettu, jäljelle jääneet Wexfordin kapinalliset kerääntyivät Enniscorthyn Vinegar Hilliin. Kesäkuussa Wexfordiin keskitettiin suuret määrät kenraali Laken komentamia brittijoukkoja. Lake saartoi Vinegar Hillin 20 000 miehen voimin ja saavutti ratkaisevan voiton kapinallisista 21. kesäkuuta käydyssä taistelussa. Pakoon päässeet kapinallisten joukot hajaantuivat.[2][1] Kaikki vangeiksi jääneet kapinajohtajat teloitettiin pikaisesti. McCracken teloitettiin, samoin kaikki Wexfordin johtajat. Downin alueen komentaja Henry Monro hirtettiin kotiovelleen. Pastori Murphy piestiin, hirtettiin ja mestattiin, minkä jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin ja pää laitettiin seipään nokkaan.[2]
Kun kenraali Lake oli kukistanut kapinallisten pääjoukot, Englannin hallitus nimitti kenraali Charles Cornwallisin Irlannin varakuninkaaksi ja ylipäälliköksi tehtävänään palauttaa järjestys maahan. Saadakseen tilanteen rauhoitettua Cornwallis antoi 17. heinäkuuta julistuksen, jossa hän myönsi yleisen armahduksen kapinallisten rivimiehille.[5]
Kapinan puhjetessa Pariisissa oleskellut Wolfe Tone sai suostuteltua Ranskan hallituksen lähettämään kaksi pienehköä laivasto-osastoa Irlannin kapinallisten tueksi.[3] Kun ne saapuivat perille elokuussa, irlantilaisten kapinointi oli jo käytännössä tukahdutettu sekä maan pohjois- että eteläosassa. Lisäksi ranskalaiset päättivät nousta maihin Länsi-Irlannissa, kaukana keskeisistä kapinapesäkkeistä.[4] Kenraali Jean Humbertin komentama 1 100 miehen vahvuinen Ranskan ensimmäinen laivasto-osasto nousi 22. elokuuta maihin Kilcumminissa, lähellä Killalaa Mayossa. Humbert onnistui aluksi voittamaan britit Castlebarin taistelussa, mutta hänen joukkonsa jäivät pian saarroksiin ja joutuivat antautumaan kohdattuaan 8. syyskuuta brittien ylivoiman Ballinamuckin taistelussa Longfordissa.[2][1] Antautuneita ranskalaisia kohdeltiin sotavankeina, mutta heihin liittyneitä irlantilaisia surmattiin surutta.[2] Seuraavaksi Ranskasta pienen joukon kanssa purjehtinut James Napper Tandy nousi 4. syyskuuta maihin Donegalin edustalla, mutta kuultuaan Humbertin antautumisesta hän lähti Irlannista vain muutaman päivän jälkeen. Kapinan viimeiseksi yhteenotoksi jäi 12. lokakuuta ranskalaisten ja brittien välillä käyty meritaistelu, jossa britit löivät kymmenen alusta ja 3 000 miestä käsittäneen ranskalaisten toisen laivasto-osaston ennen kuin se ehti nousta maihin. Tässä yhteydessä myös ranskalaisten mukana tullut Tone jäi vangiksi.[5]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Irlannin kapinassa ja sen jälkiselvittelyissä surmattiin arvioiden mukaan 10 000 – 25 000 kapinallista irlantilaista, joista monet olivat taisteluihin osallistumattomia siviilejä. Britit menettivät vain noin 600 sotilasta.[2] Uskonnollisten ryhmien väliset väkivaltaisuudet Ulsterissa syvensivät niiden välistä katkeruutta tavalla, joka vaikutti pitkään.[5]
Kapinan kukistamisen jälkeen monia kapinallisia karkotettiin Australian rangaistussiirtoloihin.[1] Tone teki marraskuussa itsemurhan vankilassa.[4] Kapinan merkittävin seuraus oli Englannin pääministeri William Pitt nuoremman vuonna 1800 säädättämä unionilaki, jolla Irlannin parlamentti lakkautettiin ja Irlanti yhdistettiin valtiounioniin Englannin ja Skotlannin kanssa.[4][1] Vuoden 1798 kapinan jälkikaikuna syntyi vielä vuonna 1803 Dublinissa Robert Emmetin johtama kapina, joka kuitenkin kukistettiin heti alkuunsa.[4]
Irlannin nationalistien ajattelussa vuoden 1798 tapahtumat kohosivat myöhemmin suorastaan legendaariseen asemaan. Kapina ja sen jälkimaine pönkittivät ajattelutavan, jossa väkivaltainen kansannousu nähtiin ensisijaisena keinona Irlannin vapauttamiseen.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k Irish Rebellion (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 5.4.2014.
- ↑ a b c d e f g h i j k l Thomas Bartlett: The 1798 Irish Rebellion (englanniksi) BBC 17.2.2012. Viitattu 7.4.2014.
- ↑ a b c d e f g Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 184–185. Otava, Helsinki 1985.
- ↑ a b c d e f g Risto Kari: Historian ABC: Kaikkien aikojen valtiot 2, s. 179. Tammi. Helsinki 2001.
- ↑ a b c d e f Mike Cronin: A History of Ireland, s. 110–113. Palgrave 2001.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Irlannin kapina 1798 Wikimedia Commonsissa
- National 1798 Centre (englanniksi)