Intravenoosi
Intravenoosinen anto (myös intravenöösinen, lyhenne i.v.) on lääkkeen antotapa, jossa lääkevalmiste joko injektoidaan (ruiskutetaan) tai infusoidaan ("tiputetaan") suoraan laskimoon, yleensä kyynärtaipeen tai kämmenselän suoneen. Lääkeaineen vaikutus alkaa tällöin nopeasti. Intravenoosin muita etuja ovat annoksen tarkka säädeltävyys sekä mahdollisuus käyttää suuriakin lääketilavuuksia.[1]
Lääkkeen laskimonsisäisestä injektoinnista voi seurata lääkeainepitoisuuden nopea nousu veressä. Alkupitoisuus saattaa olla tasaantuneeseen vaiheeseen nähden monikymmenkertainen, mikä voi olla haitallista etenkin sydämelle ja aivoille.[2]
Intravenoosisesti käytettävälle lääkevalmisteelle on erityisiä vaatimuksia: lääkkeen tulee olla steriiliä ja liueta hyvin, se ei saa saostua infuusionesteeseen eikä sisältää kuumetta aiheuttavia aineita. Valmisteen happamuuden ja osmoottisuuden tulee olla sopivissa rajoissa, jotta suonen seinämä ei ärsyynny. Jotkut lääkeaineet voivat aiheuttaa kudosnekroosin joutuessaan laskimon sijasta viereiseen kudokseen (eli jos ne vahingossa injektoidaan paravenoosisesti eikä intravenoosisesti).[1]
Veri ja plasma on aina annettava suoraan verenkiertoon; myös hyvin suuret lääkemäärät annetaan yleisimmin laskimoinfuusiona. Niin ikään kun lääkeaineen puoliintumisaika on lyhyt, tai kun terapeuttinen ja toksinen pitoisuus ovat hyvin lähellä toisiaan käytetään intravenoosi-infuusiota, jolla saavutetaan mahdollisimman vakaa lääkeainepitoisuus.[1]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Koulu, Markku & Mervaala, Eero (toim.): ”Farmakokinetiikka”, Farmakologia ja toksikologia, s. 81. (9. painos) Kuopio: Kustannus Medicina, 2013. ISBN 978-951-973-165-0 Luku verkossa.
- ↑ Koulu, Markku & Tuomisto, Jouko (toim.): ”Farmakokinetiikka”, Farmakologia ja toksikologia, s. 81. (6. painos) Kuopio: Kustannus Medicina, 2001. ISBN 951-97316-1-X Luku verkossa.