Innovaatiojournalismi

Innovaatiojournalismi (lyhenteenä injo) on journalistinen genre tai lähestymistapa, jossa innovaatioita käsitellään laajalla, yleisellä tasolla eikä yksittäisinä innovaatioina. Innovaatiojournalismi kertoo esimerkiksi tieteen ja tekniikan kehityssuunnista, teollisuuden tuotantoprosesseista sekä immateriaalioikeuksista. Aate on syntynyt Ruotsissa 2003 Suomen Tekesiä paljolti vastaavan Vinnovan innovaatiojournalismiprojektissa.

Hankkeessa on ruotsalaisia journalisteja lähetetty Yhdysvaltoihin harjoittelemaan sikäläisiin teknologian ja talouden huippumedioihin, kuten Wall Street Journaliin ja uuteen Red Herringiin. Suomesta projektiin on Sitran hallinnoiman ohjelman puitteissa osallistunut neljä stipendiaattia .

Projekti toimii Stanfordin yliopistossa Kalifornian Piilaaksossa, jossa on järjestetty neljä kansainvälistä innovaatiojournalismin konferenssia (vuosina 2004, 2005, 2006 ja 2007).

Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikössä toteutettiin 2005–2007 kaksivuotinen Tekesin rahoittama Innovaatiojournalismin tutkimus- ja koulutusohjelma, jonka koulutuskomponentin suunnitteli dosentti Seppo Sisättö ja tutkimuskomponentin tiedetoimittaja, valtiotieteen tohtori Erkki Kauhanen. Tutkimuksen toteuttivat Erkki Kauhanen ja Elina Noppari, ja sen loppuraportti on julkaistu Tekesin sarjassa Technology Review. Jyväskylän yliopistossa järjestettiin syksyllä 2005 Suomen ja mahdollisesti koko maailman ensimmäinen yliopistolliseen tutkintoon sisällytettävissä oleva innovaatiojournalismin kurssi, jonka luennoi Tampereen injo-kolutukseen osallistunut tutkija Turo Uskali.

Ruotsin Vinnova-hankkeen johtaja ja sen konseptin kehittänyt David Nordfors määrittelee innovaatiojournalismin niin, että se

• kattaa uusien teknologioiden kaupallistamisen;
• on yhdistelmä talous-, teknologia-, ja poliittista journalismia;
• pystyy tarkastelemaan innovaatiovetoista kasvua myös systeemisestä näkökulmasta;
• tarjoaa analyysejä, jotka perustuvat tieteen, teknologian, talouden ja julkishallinnon näkökulmien yhdistämiseen;
• tarkastelee innovaatiojärjestelmiä ja toimii niiden journalistisena vahtikoirana;
• ei aiemmin ole ollut olemassa erillisenä käsitteenä, vaikkakin sitä käytännössä on jonkin verran harjoitettu.

Kauhanen ja Noppari (2007) ovat arvostelleet tätä alkuperäistä muotoilua siitä, että se unohtaa sosiaaliset ja kulttuuriset innovaatiot, jotka kuitenkin ovat välttämätön osa kaikkea teknologista muutosta. He ovat pyrkineet kehittämään käsitettä määrittelemällä sen laajemmin eräänlaisena tulevaisuusjournalismina siten, että se

• kattaa kaikki innovaation tyypit, myös sosiaaliset, kulttuuriset ja jopa taiteelliset;
• huomioi myös kansalaisyhteiskunnassa "virallisen" innovaatiojärjestelmän ulkopuolella syntyneet uudet ajatukset;
• näkee innovaatioiden käyttäjät niiden myötätuottajina (käyttäjäkokeilut, käyttötieto, käyttäjäinnovaatiot);
• säilyttää journalismin kriittisen roolin;
• hyödyntää journalistisen perusvälineistön lisäksi tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä;
• voidaan itsenäisen genren sijasta nähdä myös tulevaisuusorientoituneena lähestymistapana, jota voi harjoittaa minkä tahansa journalistisen genren sisällä.

Kauhanen ja Noppari näkevät innovaatioiden diffuusion (eli mahdollisimman nopean, tehokkaan ja laajan käyttöönoton) talouden tuottavuuden kannalta keskeisenä prosessina ja katsovat, että endogeeniset talousteoriat, jotka rakentuvat innovaation käsitteen varaan, mutta pitävät innovaatioiden viestintää ja diffuusiota itsestäänselvänä, eivät tavoita taloudellisen kasvun todellista dynamiikkaa ja luonnetta. He esittävät, että talousteorioihin tulee liittää viestintäehto, joka pakottaa kiinnittämään innovaatiopolitiikassa riittävästi huomiota innovaatioviestintään, jonka yksi osa on innovaatiojournalismi.

Korostaakseen innovaatiotoiminnan yhteiskunnallista ulottuvuutta Kauhanen ja Noppari ovat ehdottaneet siirtymistä innovaatiopolitiikasta innovaatioyhteiskuntapolitiikkaan. Brittiläistä Geoff Mulgania seuraten he ehdottavat, että Suomeen pitäisi perustaa teknologisten osaamiskeskusten lisäksi "sosiaalisia piilaaksoja", joilla he tarkoittavat joko maantieteellisesti rajattuja tai virtuaalisia kokeilualueita, joissa sosiaalisia innovaatioita pyritään erityisesti etsimään ja tukemaan aivan niin kuin nyt on olemassa tukijärjestelmiä teknologisille ja kaupallisille innovaatioille. Sosiaalisten innovaatioiden mahdollisimman tehokas kokeileminen ja tukeminen esimerkiksi kunnallisella tasolla saattaa edellyttää lainmuutoksia.

Helmikuussa 2007 Suomessa perustettiin Innovaatiojournalismin Seura, joka jakoi huhtikuussa 2007 valtakunnallisilla Journalismin päivillä ensimmäisen innovaatiojournalismin palkinnon, Innovaatiokide 2007. Palkinnon voitti toimittaja Sami Suojanen Aamulehdestä artikkelillaan "Puhdasta valoa", joka esitteli Tampereen seudulla toimivia laserteknologian yrityksiä. Voittajan valitsi seuran pyynnöstä tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa.

Kirjallisuutta

• Kauhanen, Erkki 2006: Muutosjournalismia muutoksen aikaan (Journalismikritiikin vuosikirja 2006, 115-124).
• Kauhanen, Erkki; Kaivo-oja, Jari & Hautamäki, Antti 2007: Innovaatiomedia, journalismi tulevaisuuden tekijänä (Yliopistopaino, ilmestyy toukokuussa 2007)
• Kauhanen, Erkki & Noppari, Elina 2007: Innovation, Journalism and Future (Tekes, Technology review 200/2007). Ilmaisen painetun kopion voi tilata Tekesistä tai ladata pdf-tiedostona.
• Mulgan, Geoff; Tucker, Simon; Ali, Rushanara & Sanders, Ben 2006: Social Innovation. Ladattavissa pdf-tiedostona Young Foundationista.
• Nordfors, David 2003: The Concept of Innovation Journalism and a Programme for Developing it David Nordforsin artikkeli.
• Nordfors, Ventresca et.al. 2006: Innovation Journalism: Towards Research on the Interplay of Journalism in Innovation Ecosystems David Nordforsin ym. artikkeli.
• Vinnovan projektin julkaisusarja Innovation Journalism

Aiheesta muualla

• Innovaatiojournalismin seura Finjo
• Erkki Kauhasen sivusto innovaatiojournalismista
• Innovation Journalism -blogi; Vinnovan ohjelmaan liittyviä kirjoittajia
• Innovaatiojournalismi Sloveniassa
• Tekes
• Vinnova