Inkeri Vikainen

Inkeri Vuokko Vikainen (o.s. Laurinen; 11. lokakuuta 1914 Vaasa – 13. elokuuta 1994 Turku) oli suomalainen kasvatustieteilijä, Turun yliopiston kasvatus- ja opetusopin dosentti, vt. professori 1956–1959 ja professori 1959–1977.

Vikainen väitteli 1955. Hän oli Suomen ensimmäinen kasvatustieteen naisprofessori. Vikaisen tutkimusalaa olivat didaktiikka ja kasvatuspsykologia, ja hän teki niissä Suomessa uraauurtavaa tutkimusta. Vikaisen ansiona on pidetty erityisesti opetustieteen linjan perustamista.

Nuoruus

Vuokko Inkeri Laurinen syntyi Vaasassa, silloisessa Nikolainkaupungissa 11.10.1914 esikoislapsena virkamiesperheeseen. Vanhemmat Helmi ja Väinö Laurinen olivat sukujuuriltaan lounaissuomalaisia: isä oli syntynyt Marttilassa, äiti Halikossa. Vasta-avioituneet Helmi ja Väinö muuttivat Vaasaan Väinön saatua töitä Vaasan teollisuuskoulun lehtorina. Äiti Helmi (o.s. Leinola) hoiti kotia ajan tavan mukaisesti kotiavun tukemana. Kun isä sai työpaikan Turusta, perhe muutti sinne. Vuokko kävi Kerttulin kansakoulua ja Turun tyttölyseota. Hän oli monipuolisesti lahjakas oppilas; musiikki, kuvataiteet ja käsityöt olivat hänen lempiaineitaan. Perheen tilanne muuttui dramaattisesti kesällä 1932. Isä kuoli 49-vuotiaana verenmyrkytykseen, ja äiti jäi kahden lapsen yksinhuoltajaksi.

Ylioppilaaksi tultuaan 1934 Vuokko aloitti opinnot Turun yliopistossa pääaineenaan germaaninen filologia. Muiksi aineikseen hän valitsi kasvatusopin, kirjallisuuden, filosofian ja englannin. Inkeri Laurisesta tuli filosofian kandidaatti 1939, maisteri 1943, kansakoulunopettaja 1943, sekä filosofian lisensiaatti ja tohtori 1955. Hänellä oli opintomatkoja useihin maihin 1936. Hän opiskeli Bonnin yliopistossa 1937. Hän oli opettajana inkeriläisseminaarissa 1943–1944, Kajaanin seminaarissa 1944–1945 ja Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun harjoituskoulussa 1945–1947, kasvatusopillisen korkeakoulun ylimääräisenä lehtorina 1947–1949, psykologian laitoksen assistenttina 1945–1946 ja kasvatustieteen laitoksen assistenttina 1946–1948 sekä Turun opettajakorkeakoulun lehtorina 1949–1959 ja vararehtorina 1954–1959.

Hänen kihlattunsa Juhani Juva kaatui jatkosodassa Petsamossa 1941. Inkeri Laurinen avioitui taiteilija Olavi Vikaisen kanssa 1955. He adoptoivat Merja-tyttären.

Akateeminen ura

Sota-aikana Laurinen oli monissa tehtävissä, mm. opettajien kouluttajana Inkerinmaalla. Jyväskylässä hänen esimiehekseen tuli modernia kasvatuspsykologiaa ja kasvatussosiologiaa edustava Matti Koskenniemi. Siirtyminen Jyväskylään oli merkinnyt samalla Lauriselle siirtymistä moderniin kasvatustieteeseen. Herbartilaisuus opettajajohtoisine ja -keskeisine menetelmineen oli väistymässä uusien kasvatusfilosofisten näkemyksien tieltä. Reformipedagogiset ideat, jotka korostavat lapsen yksilöllisyyttä ja valinnanvapautta olivat saapuneet Suomeen ensiksi Koskenniemen mukana Jyväskylään.

Kansakoulujen opetussuunnitelmakomitea ryhtyi Koskenniemen johdolla 1946 tutkimaan laatimiensa tuntijakojen soveltumista valmisteilla ollutta opetussuunnitelmaa varten. Laurinen sai tehtäväkseen äidinkielen alueen tutkimuksen. Halukkaita ilmoittautui 104 opettajaa luokkineen. Suurin osa oli kokeilussa kaksi vuotta. Oppilaita oli mukana lähes 3000. Tarkempia tietoja kokeilusta on vuoden 1952 opetussuunnitelmakomitean mietinnössä. Äidinkielen osuuteen liittyvät kysymykset ja tehtävät olivat pääasiassa Laurisen laatimia. Ne olivat tuon ajan tehtäviksi monipuoliset ja kielen taitoja eri tahoilta tarkastelevia. Aineiston pohjalta syntyi vuoden 1950 ja 1952 opetussuunnitelmien lisäksi Inkeri Laurisen oma väitöskirja: Lausetajun kehityksestä suomenkielisen kansakoulun kirjoituksenopetuksen tulosten valossa (Laurinen 1955).

Väitöskirja tarkastettiin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa 25.5.1955. Vastaväittäjänä oli vt. professori Matti Koskenniemi ja kustoksena professori Lauri Hakulinen. Koskenniemi kiitti väittelijää siitä, että hän tutki lausetajua laajasta näkökulmasta tarkaten oppilaiden kirjallisia ilmauksia kokonaisuuksina ottaen huomioon lapsenomaisuuden. ”Tässä maist. Laurinen on selvästi päässyt pitemmälle kuin yksikään niistä lukuisista lausetajun ilmausten eri puolia käsittelevistä aikaisemmista tutkimuksista, joita hän teoksessaan esittelee ja terävästi kritikoi”.

Teosta on pidetty myöhemmin kotimaisena perustana lasten kielen tutkimukselle sekä kielentaidon ja kirjoittamisen tutkimukselle. Laurinen itse piti tutkimustaan nimenomaan opetuksen uudistukseen suuntautuvana ja opetustieteellisenä tutkimuksena. Tarkastelun kohteena olivat eri opettajien soveltamat lausetajun kehittämiseen tähtäävät menetelmät. Kirjassa käsiteltiin opetusmenetelmiä, oppikirjoja, opettajia ja opetussuunnitelmia. Samaten tutkittiin eri-ikäisten oppilaiden edistystä yhdysluokissa ja erillisissä luokissa. Tavoitteena oli selvittää, minkälaisissa olosuhteissa tapahtuu suotuisinta kehitystä.

Havaittiin, että oppilaille eniten liikkumavapautta suovat menetelmät tuottavat yleisesti parempia oppimistuloksia kuin rajatut ja rajoittavat. Heikot oppilaat hyötyivät koulukokeilussa opetuksesta enemmän kuin lahjakkaat, tutkijan kielessä ”etevät”. Samoin havaittiin, että tulokset ovat erittäin opettajakohtaiset. Saman opettajan tulokset eri luokissa poikkesivat vähemmän toisistaan kuin eri opettajien väliset tulokset. Todettiin myös, että pelkkiä päälauseita sisältävä teksti oli oppilaitten vaikeampi muistaa ja käsitellä jäljennöskirjoituksissa kuin monimutkaisempia rakenteita sisältävät lauseet.

Tuloksista ja huomioista on hyötynyt myös kirjoituksenopetus. Todettiin, että oppimateriaali on puutteellista ja opettajilla on kovin erilaiset mahdollisuudet päästä käyttämään hyvää oppimateriaalia. Niinpä opetussuunnitelmaan tuli selkeää ja havainnollista materiaalia, jossa ohjataan opettajia suunnittelemaan harjoituksia. Niissä suosittiin oppilaitten oman kokemuspiirin kirjoittamista sekä annettiin eriyttämisohjeita. Inkeri Vikaisesta tuli Turun yliopiston dosentti 1956–1959, kasvatus- ja opetusopin vt. professori 1956–1959 ja professori 1959–1977. Kun Turun yliopistoon perustettiin 1955 kasvatus- ja opetusopin professorin virka, sen hoitajaksi tuli ensin Helsingin yliopiston professori Matti Koskenniemi ja hänen jälkeensä ja hänen ehdotuksestaan Inkeri Vikainen. Siinä tehtävässä hänestä tuli kasvatustieteen laitoksen varsinainen perustaja, kun hän 1957 esitti tiedekunnan hyväksyttäväksi laitoksen johtosäännön.

Inkeri Vikaisesta tuli ensimmäinen kasvatustieteen naisprofessori 1959, kun dosentti Toivo Vahervuo kuoli kesken viranhakua. Hänen nimikkeensä oli aluksi kasvatus- ja opetusopin professori, kunnes se Helsingin yliopistossa 1966 tehdyn muutoksen jälkeen vaihtui myös Turussa nimikkeeksi kasvatustieteen professori. Matti Koskenniemen ansiota oli, että kasvatusoppi saatiin muutetuksi kasvatustieteeksi. Hänestä tuli Suomen tiedeakatemia jäsen 1970. Hän sai Suomen Leijonan komentajamerkin (SL K 6.12.1970). Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta promovoi hänet kunniatohtorikseen 1990.

Opetustieteen linja

Vikainen kehitti Turun yliopistossa opetusopin opetustieteeksi perustamalla opetustieteen linjan 1970. Vikainen kirjoitti Kasvatus-lehdessä, että opetustieteellinen linja on aiheellinen empiirisen opetuksen tutkimuksen lisäännyttyä. Sen ei kuitenkaan tarvinnut ”merkitä sitä, että systemaattiset opetusopit syrjäytyisivät vaatimuksista, vaikka linjan lopullisena tavoitteena onkin ohjata tieteelliseen ajatteluun opetuksenkin problematiikassa”. Opetustieteen linja oli käytössä cum laude- ja laudatur -vaiheissa vuoteen 1980 asti. Se lakkautettiin, koska opetukseen suuntautuminen tuli uuden opettajankoulutuslaitoksen tehtäväksi, joten kasvatustieteen laitoksen ei ollut enää syytä huolehtia opettajille kuuluvasta opetustieteestä.

Opetustieteen ansioiden vuoksi Vikaiselle toimitettiin kaksi juhlakirjaa: Opetustiede ja opetuksen tutkimus (1984) ja Opetustieteen perustajan juhlakirja – Professori Inkeri Vikaisen satavuotismuistoksi 11.10.2014 (2014).

Teoksia

• Laurinen, Inkeri. 1955. Lausetajun kehityksestä. Suomenkielisen kansakoulun kirjoituksenopetuksen tulosten valossa. Turku: Uusi Aura.
• Vikainen, Inkeri. 1958. Synopsie und ihre Bedeutung für die Didaktik. Annales Universitatis Turkuensis B 67.
• Laurinen, Inkeri & Mäkelä, Väinö. 1951. Minäpä kirjoitan: oppi- ja harjoituskirja toista ja kolmatta kouluvuotta varten, 4. painos 1966, WSOY.
• Laurinen, Inkeri & Valtasaari, Antero 1953. Kolmas lukukirjani, 7. painos 1965, WSOY.
• Laurinen, Inkeri & Valtasaari, Antero 1954. Neljäs lukukirjani, 6. p. 1964, WSOY.
• Laurinen, Inkeri & Valtasaari, Antero 1954. Lukutoveri I, 3. p. 1965, WSOY.
• Laurinen, Inkeri & Valtasaari, Antero 1954. Lukutoveri II. WSOY.
• Laurinen, Inkeri & Valtasaari, Antero 1955. Viides lukukirjani, 6. painos 1966, WSOY.
• Vikainen, Inkeri 1957. Opi lukemaan. Lukukortisto.
• Laurinen, Inkeri & Valtasaari, Antero 1957. Kuudes lukukirjani. 4. p. 1961
• Vikainen, Inkeri. 1966. Opi leikkien.
• Vikainen, Inkeri. 1984. Pedagoginen auktoriteetti.
• Artikkeleita lehdissä Naisopettaja, Virittäjä, Opettajain lehti, Kasvatusopillinen aikakauskirja, Suomalainen Suomi, Uusi Suomi, Turun Sanomat, Helsingin Sanomat, Kristillinen kasvatus ja Kasvatus.

Juhlakirjat

• Opetustiede ja opetuksen tutkimus. Juhlakirja professori Inkeri Vikaisen merkkipäivänä 11. lokakuuta 1984. Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan julkaisusarja A:103. Toim. Katri Sarmavuori.
• Opetustieteen perustajan juhlakirja. Professori Inkeri Vikaisen satavuotismuistokirja 11.10.2014. Toimittaneet Katri Karasma ja Sirkka-Liisa Rauramo. Äidinkielen Opetustieteen Seuran julkaisuja.

Lähteet

• Opetustieteen perustajan juhlakirja. Professori Inkeri Vikaisen satavuotismuistokirja 11.10.2014. Toimittaneet Katri Karasma ja Sirkka-Liisa Rauramo. Äidinkielen Opetustieteen Seuran julkaisuja.