Indro Montanelli

Indro Montanelli
Indro Montanelli vuonna 1992
Henkilötiedot
Syntynyt	22. huhtikuuta 1909 Fucecchio, Italia
Kuollut	22. heinäkuuta 2001 Milano, Italia
Kansalaisuus	Italia
Ammatti	toimittaja, kirjailija, historioitsija
Puoliso	Margarethe Colins de Tarsienne (1942–1951), Colette Rosselli (1974–1996)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Indro Montanelli (22. huhtikuuta 1909 Fucecchio, Italia – 22. heinäkuuta 2001 Milano, Italia) oli italialainen toimittaja ja historioitsija. Lähes 70 vuotta kestäneen uransa aikana Montanelli nousi yhdeksi Italian arvovaltaisimmista historioitsijoista, ja on todennäköisesti 1900-luvun tunnetuin italialainen toimittaja. Hänen nimensä kytketään Italiassa lähes automaattisesti Corriere della Sera -sanomalehteen, jonka näkyvin hahmo hän oli vuosikymmenien ajan, kunnes 1974 erosi lehden palveluksesta ja perusti sanomalehden Il Giornale. Montanelli oli Suomessa kirjeenvaihtajana talvisodan aikana ja loi siitä kirjoittamallaan kirjalla I cento giorni della Finlandia (1940) Italiassa pitkään säilyneen positiivisen kuvan suomalaisista sankarikansana, joka urheasti puolustautui kimppuunsa hyökännyttä bolsevikkijättiä vastaan.

Montanelli tunnettiin kolonialismin puolustajana. 1930-luvulla Etiopian sotaretken aikana Montanelli osti ja nai 12-vuotiaan eritrealaisen tytön. Hän kiisti myös pitkään, että italialaiset käyttivät Etiopiassa kemiallisia aseita, mutta myönsi lopulta vuonna 1996, että sinappikaasua oli käytetty. George Floydin kuoleman jälkeisten mielenosoitusten aikana kesäkuussa 2020 Milanossa sijaitseva Montanellin patsas töhrittiin ”rasisti”- ja ”raiskaaja”-tekstein.

Nuoruus

Montanellin isä, filosofian opettaja Sestilio Montanelli oli leipurin poika, joka oli saanut mahdollisuuden opiskella ja avioitua arvostetun porvarisperheen tyttären Maddalena Doddolin kanssa. Heidän poikansa etunimi Indro oli isän keksimä, hindulaisen Indra-jumaluuden italialainen maskuliinimuoto. Indro Montanellin opiskelu sujui hyvin, vaikka hänellä jo nuorena ilmeni taipumusta masennuskausiin, joista hän kärsi koko ikänsä. Hän vei vuonna 1926 koulunkäynnin menestyksellisesti päätökseen ja aloitti lakiopinnot Firenzen yliopistossa, jossa hän hakeutui fasistisen opiskelijayhdistyksen (GUF) jäseneksi. Lakitieteen opinnot Montanelli päätti menestyksekkäästi vuonna 1930, ja kaksi vuotta myöhemmin hän suoritti jo toisen yliopistotutkinnon, sillä kertaa politiikan tutkimuksessa. Il Frontespizio -kirjallisuuslehdessä ilmestyi kesällä 1930 hänen ensimmäinen artikkelinsa Byron e il cattolicesimo.

Fasismin palveluksessa

Fasistien toimittajana vuoteen 1935

Montanellin lehtimiehen ura aukesi hänen fasistisen seuran valintansa ansiosta, kun hän vuonna 1933 sai mahdollisuuden kirjoittaa artikkeleita Berto Riccin kaksi vuotta aikaisemmin perustamaan "kapitalismin ja porvarillisuuden vastaiseen" kulttuurilehteen L’Universaleen. Kahden seuraavan vuoden aikana Montanelli julkaisi lehdessä parikymmentä artikkelia, jotka eivät ainoastaan olleet kulttuuriaiheisia vaan käsittelivät myös sisä- ja ulkopoliittisia kysymyksiä. Hän kirjoitti samanaikaisesti myös Benito Mussolinin perustamaan päivälehteen Il Popolo d’Italiaan. Tämä vei hänet 5. heinäkuuta 1934 diktaattorin vastaanotolle yhdessä muiden L’Universale-lehden toimittajien kanssa. Läsnä oli myös Mussolinin silloinen lehdistötoimiston johtaja Galeazzo Ciano. Menestyksekkäästi alkanut ura yllytti nuoren Montanellin kokeilemaan myös ulkomailla toimimista. Hän muutti kesällä 1934 Pariisiin toimittamaan fasistista L’Italie nouvelle -lehteä. Yritys oli sikäli menestyksekäs, että hän sai julkaistua vielä noin 15 artikkelia. Hän sai kuitenkin potkut jo saman vuoden joulukuussa kritisoituaan joitakin Pariisin fasistijärjestöjä tavalla, joka ei lehden kustantajia miellyttänyt. Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta hänen muille lehdille tekemäänsä työhön, paitsi siten, että hänelle tarjottiin palstatilaa uusissakin. Kirjoittaminen jäi kuitenkin toiselle sijalle, kun Etiopian sotaretki alkoi lähestyä. Montanelli ilmoittautui vapaaehtoiseksi kesäkuussa 1935.

Indro Montanelli Etiopiassa vuonna 1936.

Etiopian sotaretki

Montanelli osallistui aliluutnanttina Etiopian sotaretkeen 20. Eritrean pataljoonan komentajana. Tämä yksikkö ei nimestään huolimatta ollut pataljoona, vaan ainoastaan kourallinen askarisotilaita. Hänen sotatoimensa olivat pieniä kahakoita aivan alkuvaiheessa. Joulukuussa 1935 hän joutui sairaalaahoitoon tarkemmin määrittelemättömän ”trooppisen taudin” takia. Hänen päästyään sairaalasta hänet siirrettiin puolustusvoimien lehdistö- ja propagandatoimistoon, jossa hän teki ennestään tuttua työtä fasistisen La Nuova Eritrea -päivälehden toimittajana, kunnes palasi Italiaan kesällä 1936. Montanellin tuotteliaisuutta osoittaa se, että tämän lyhyen ajan tapahtumista hän tuli julkaisseeksi kolme kirjaa vuosina 1936–1938. Montanellin väitteen mukaan asteittainen irtaantuminen fasismista alkoi näinä vuosina Etiopian sodan aiheuttaman pettymyksen seurauksena. Väite on kyseenalaistettu, koska näyttöä Montanellin irtaantumisesta ennen kesää 1943 ei juuri ole löytynyt.

Espanjan sisällissodassa 1937

Sotakirjeenvaihtajan rooli tuntui sopivan Montanellille paremmin kuin upseerin, ja kesällä 1937 hän matkusti Espanjaan Il Messaggero -lehden kirjeenvaihtajana. Hänen Espanjan seikkailunsa jäi Etiopian retken tavoin lyhyeksi. Syy siihen oli hänen Santanderin taistelusta kirjoittamansa artikkeli, jossa Francon liittolaisina taistelevien italialaisten vapaaehtoisten (Corpo Truppe Volontari) suoritusta ei nostettu esiin erikoisen sankarillisena, mistä ärtyi italialaisarmeijan komentaja, kenraali Ettore Bastico. Kaiken lisäksi sotakirjeenvaihtaja Montanelli ei edes ollut tapahtumapaikan lähistöllä, vaan kirjoitti jutun Saint-Jean-de-Luzissa, rajan Ranskan puolella yli 200 kilometrin päässä Santanderista. Montanelli sai käskyn palata kotiin. Hän on jälkeenpäin väittänyt, että hän myös sai käskyn heti palauttaa lehdistökorttinsa ja fasistipuolueen jäsenkortin. Jälkimmäistä ei hänen mukaansa koskaan palautettu hänelle, eikä hän sitä takaisin pyytänytkään. Lehdistökortti sitä vastoin palautettiin aika pian. Montanellin väitteiden todenmukaisuus on kyseenalaistettu. Italian puolustusvoimien arkistoista ei Montanellin papereista ole löytynyt mitään mainintaa puolueesta erottamisesta, ja virallista lehdistökorttia Montanellilla ei vielä ollut 1937. Hänet rekisteröitiin ammattitoimittajana vasta 1940.

Kirjeenvaihtajana muilla sotanäyttämöillä

Montanellin erehdys Espanjassa ei itse asiassa tuottanut hänen uralleen suurta vahinkoa, koska hänellä oli mahtava suojelija, fasistihallituksen opetusministeri Giuseppe Bottai. Montanelli sai Italiaan palattuaan heti uuden tehtävän ulkomailla. Hänet lähetettiin Tallinnaan johtamaan sikäläistä Italian kulttuuri-instituuttia, joka järjesti kursseja Italian kielessä ja kulttuurissa Tallinnassa ja Tarton yliopistossa. Virossa hän myös kirjoitti valmiiksi Abessiniassa aloittamansa ensimmäisen kaunokirjallisen työnsä, lyhyen romaanin Giorno di festa (Milano 1939). Hän palasi Italiaan kesällä 1938, ja aloitti siellä 9. syyskuuta julkaistulla artikkelilla pitkän uransa Corriere della Sera -lehden toimittajana. Montanellista tuli Corrieren palveluksessa ahkera matkailija Euroopan sotanäyttämöillä, aluksi vaihtelevalla menestyksellä. Hän oli Tiranassa mutta lähti sieltä viikkoa ennen kun Italia hyökkäsi Albaniaan 7. huhtikuuta 1939. Hän menetti siten ensimmäisen mahdollisuuden kuvata sotatapahtumia lähietäisyydeltä.

Saksan aloittaessa toisen maailmansodan hyökkäämällä Puolaan Montanelli oli Berliinissä ja siinä mielessä tapahtumien keskipisteessä. Kuukautta myöhemmin hän saapui Helsinkiin, juuri ajoissa aloittaakseen uutisraportoinnin suomalaisten sankarillisesta vastarinnasta fasismin päävihollista Neuvostoliittoa vastaan. Montanellin talvisodasta kirjoittamat artikkelit varmistivat hänen asemansa Corrieren vakituisena sotakirjeenvaihtajana. Talvisodan päätyttyä Montanelli lähti Norjaan ja oli paikalla Saksan hyökätessä 9. huhtikuuta 1940. Seuraavat vuodet hän matkusti sotanäyttämöltä toiselle ja palasi myös Suomeen jatkosodan aikana. Lehtiartikkeleiden lisäksi Montanelli kirjoitti näinä vuosina kolme kirjaa sotanäyttämöistä, I cento giorni della Finlandia (1940), La lezione polacca (1942), ja Guerra nel fiordo (1942).

Montanelli ja Italian ensimmäinen tasavalta

Sodan loppu ja ideologian vaihto

Sodan loppuvaiheissa Montanelli joutui vaikeuksiin jäätyään syyskuussa 1943 uuden Salòn tasavallan puolelle rajaa Milanoon. Hän oli kesän aikana artikkeleissaan arvostellut Mussolinin hallintoa tämän vangitsemisen jälkeen. Jouduttuaan jo kerran pidätetyksi helmikuussa 1944 Montanelli katsoi uudessa tilanteessa, saksalaisten vapautettua Mussolinin, lopulta parhaaksi lähteä maanpakoon. Hänen pakonsa mahdollisti fasistien salaisen poliisin OVRA:n entinen agentti Luca Ostèria, joka oli siirtynyt saksalaisten palvelukseen. Corrieren omistajilta saamiensa lahjusten motivoimana Ostèria sai Gestapon paikallisen komentajan Theo Saevecken allekirjoittamaan väärennetyn siirtopäätöksen, jonka avulla Montanelli vapautettiin 1. elokuuta. Vain kaksi viikkoa myöhemmin, 14. elokuuta, hän saapui Sveitsiin. Siellä oleskelevat italialaiset pakolaiset suhtautuivat kuitenkin häneen varauksellisesti, pitäen häntä epäluotettavana ja hänen nopeaa muuttumistaan fasistista fasismin vastaiseksi epäuskottavana. Montanellille ei löytynyt paikkaa fasismin vastaisista järjestöistä. Hän puolustautui italiankielisessä Illustrazione Ticinese -lehdessä vuoden 1945 alussa julkaistulla kertomuksella Testamento di Antonio Bianchi, jonka hän myös liitti syyskuussa julkaisemaansa kirjaan Qui non riposano (Milano 1945). Kertomuksen päähenkilö Antonio Bianchi on maanpaossa elämänsä loppuvaihetta elävä mies, joka kuvailee muuttumistaan vakaumuksellisesta mutta samalla kriittisestä fasistista fasismin vastaiseksi, joka on menettänyt uskonsa vanhaan ideologiaansa. Montanelli muotoili tällä kertomuksella oman fasismin vastaisen linjan, jonka mukaan fasisimi oli pääasiassa epäonnistunut kokeilu, jota ei kuitenkaan pitäisi demonisoimalla täysin eristää Italian historiasta. Samalla hän ilmaisi Bianchin sanoilla toivomuksen, että voisi tästä lähtien jättäytyä poliittisen toiminnan ulkopuolelle, kriittiseksi tarkkailijaksi.

Montanelli (oikealla) ja kustantaja Arnoldo Mondadori keskustelussa.

Montanelli ensimmäisen tasavallan vaikuttajana

Montanelli palasi Italiaan 22. toukokuuta 1945 ja saman tien myös Corriere della Seran palvelukseen. Hän sai syyskuussa tehtäväkseen toimittaa lehden suosittua sunnuntailiitettä. Montanellin ja Corrieren uuden vastaavan toimittajan Mario Borsan yhteistyöstä ei kuitenkaan tullut mitään muuta kuin poliittisia erimielisyyksiä, eikä Montanelli saanut Borsan kesällä 1946 päättyneen valtakauden aikana kirjoittaa päivälehdessä muuta kuin elokuva-arvosteluja. Tilanne muuttui kuitenkin pian, kun Borsan seuraajat Guglielmo Emanuel (1946–1952) ja Mario Missiroli (1952–1961) antoivat Montanellille johtavan aseman. Hänestä tuli pian Corrieren tärkein ja vaikutusvaltaisin toimittaja, jolle annettiin tärkeimmät ulkomaan tehtävät. Hänen vuonna 1949 aloittamansa tunnettujen henkilöiden haastattelusarja Incontri, saavutti suuren kansansuosion, ja siitä tuli kymmenen vuotta myöhemmin myös televisio-ohjelma. Corrieren lisäksi hän kirjoitti artikkeleita myös Leo Longanesin johtamaan äärikonservatiiviseen viikkolehteen Il Borghese. Useimmiten nimimerkeillä Adolfo Coltano ja Antonio Siberia julkaistut poliittiset artikkelit edustivat linjaa, joka poikkeasi huomattavasti Corrieren virallisesta, suorastaan demokratian vastaisesta linjasta.

Montanellin vihan, tai ehkä pikemminkin pelon, kohteena olivat erityisesti kommunistit. Kesällä 1954 Montanelli kirjoitti useita kirjeitä, joiden vastaanottaja oli Yhdysvaltain Italian suurlähettiläs Clare Boothe Luce. Kirjeissä Montanelli esitti arvelun, että kommunistien vaalivoitto Italiassa saattaisi johtaa vallankaappaukseen. Myös kustantaja Arnoldo Mondadori sai johtamassaan viikkolehdessä Epoca samana vuonna Montanellin avoimen kirjeen, jossa tämä ehdotti julkista "oikeudenkäyntiä" Italian porvaristoa vastaan sen osoittamasta pelkuruudesta ja heikkoudesta kommunismin uhan edessä. Provokaatio herätti kiihkeän keskustelun Italian lehdistössä ja oli samalla osoitus siitä vaikutusvallasta, jonka Montanelli jo oli saavuttanut. Kenellekään ei tullut yllätyksenä, että Montanelli oli paikalla Budapestissa 1956 raportoimassa sieltä Unkarin kansannoususta ja Neuvostoliiton hyökkäyksestä. Montanelli kirjoitti tapahtumista myös näytelmän I sogni muoiono all’alba ('Unelmat kuolevat aamunkoitteessa', 1960), josta myöhemmin tehtiin saman niminen elokuva.

Montanelli historioitsijana

Budapestin tapahtumat aloittivat tavallaan Montanellin uran historioitsijana. Samalla kun hän siirtyi asteittain kirjoittamaan yhä enemmän menneistä asioista, ajankohtaisia kuitenkaan koskaan sikseen jättämättä, hänen asenteensa vasemmistoa kohtaan muuttui vähemmän jyrkäksi. Määritellen itsensä poliittisesti lähinnä liberaalikonservatismin kannattajaksi Montanelli kuitenkin oli valmis keskustelemaan tärkeissä kysymyksissä myös vasemmiston edustajien kanssa, ainakin sellaisten jotka olivat hylänneet kommunismin sosialismin hyväksi. Käytännössä "vasemmisto" kuitenkin alkoi Montanellin ajatusmaailmassa jo politiikan keskikentältä, missä hänen suosikkipoliitikkonsa oli Italian tasavaltalaisen puolueen johtaja Ugo La Malfa. Montanellin ensimmäinen merkittävä omalla nimellä julkaistu Italian historiaa käsittelevä kirja oli vuonna 1957 painosta tullut Storia di Roma, joka käsitteli Rooman antiikin ajan historiaa. Sitä seurasi 1965 keskiajan Italiaa käsittelevä L'Italia dei secoli bui, ensimmäinen 22 kirjasta jotka muodostivat menestyksekkään sarjan Storia d'Italia, jonka viimeinen osa L'Italia dell'Ulivo: 1995–1997, ilmestyi yli 30 vuotta myöhemmin.

Historioitsijana Montanelli ei saanut koskaan historian professoreiden ja dosenttien arvostusta, koska ei noudattanut mitään alan paradigmaa, vaan kirjoitti omien sääntöjensä ja omintakeisen poliittisen vakaumuksensa ohjaamana. Tulokseksi on jäänyt teos, joka sisällöltään on suuressa määrin tekijänsä henkilökohtainen näkemys Italian historiasta. Se sisältää tyypillisiä piirteitä, joista on jopa käytetty nimeä ”montanellismi”. On esimerkiksi sanottu että Montanelli ei ollut fasisti vaan pikemminkin fasistin vastainen ja tietyssä mielessä myös Italian vastainen. Hän saavutti kuitenkin valtavan kansansuosion, koska kirjoitti historiasta tavalla, jota yksinkertainen maanviljelijäkin saattoi ymmärtää antaessaan anekdooteille ja suurten miesten pienille heikkouksille ja paheille paljon tilaa kirjojensa sivuilla.

Keulakuva jättää laivansa

Montanelli oli 1960-luvulla Corriere della Seran tärkein toimittaja. Hänen menestyksekkäimpiin töihinsä kuuluvat vuosina 1963–1965 julkaistu, Italian eri alueita käsittelevä, pitkä artikkelisarja Italia sotto inchiesta ('Italia tutkimuksen alaisena'), ja Venetsian pelastamiseksi vuonna 1968 aloitettu, uusien teollisuusalueiden rakentamista vastaan suunnattu onnistunut kampanja. Samanaikaisesti alkanut voimakas ulkoparlamentaaristen vasemmistoliikkeiden toiminta oli asia, johon Montanelli suhtautui kriittisesti, mikä oli myös Corrieren virallinen asenne. Vasemmiston silmissä Montanellista tuli paitsi Corrieren myös taantumuksellisuuden keulakuva, vaikka hän itse asiassa näinä vuosina oli enemmänkin maltillisia uudistuksia kannattava konservatiivi, joka oli valmis myöntämään, että vuoden 1968 vasemmistolaisten mielenosoittajien vaatimukset eivät olleet täysin perusteettomia.

Montanelli ei toisaalta salannut vastenmielisyyttään Italian runsaslukuista "radical chic" -vasemmistoa kohtaan. Näistä itse asiassa yhteiskunnan eliittiin kuuluvista "kommunisteista", joiden vasemmistolaisuus hänen mielestään oli lähinnä trendikästä näyttelemistä, Montanellin arvostelun kohteeksi joutui ennen kaikkea toimittaja Camilla Cederna. Montanellin Corrieressa 21. maaliskuuta 1972 julkaisema loukkaavasävyinen avoin kirje Cedernalle herätti suurta huomiota ja vihastusta vasemmistolaisen älymystön keskuudessa. Tämä kirje päätti myös tavallaan Montanellin kolme vuosikymmentä kestäneen johtavan aseman Corrieressa. Lehden vastaavana toimittajana vuodesta 1968 ollut Giovanni Spadolini oli vähän aikaisemmin jättänyt tehtävänsä, ja hänen tilalleen lehden johtoon nimitettiin 15. maaliskuuta Piero Ottone. Tämä merkitsi lehden linjan tietoista kääntämistä liberaalimpaan suuntaan, mikä ei ollut Montanellin mieleen. Corrieren linjaan oli nyt hänen mielestään tullut paha kallistuma vasemmalle. Sen seurauksena Montanelli erosi lokakuussa 1973 Corriere della Serasta perustaakseen uuden sanomalehden. Hän vei mukanaan monta Corrieren johtavaa toimittajaa. Heistä yksi oli Mario Cervi, josta tuli Montanellin tärkein toinen kirjoittaja ja avustaja Storia d'Italia-teoksen tuotannossa.

Montanelli ja muuttuva Italia

Politiikan tekeminen pääasiana

Järjestettyään rahoituksen ilman suurempia vaikeuksia, Montanelli, hänen vanha ystävänsä Enzo Bettiza, ja heidän kannattajansa perustivat uuden sanomalehden, jonka ensimmäinen numero ilmestyi 25. kesäkuuta 1974 nimellä Il Giornale nuovo (vuodesta 1983 ainoastaan Il Giornale). Uusi lehti oli Montanellin itsensä tavoin poliittiselta linjaltaan sekularistinen ja jyrkästi kommunismin vastainen. Sisäpolitiikassa lehti vastusti niin sanottua historiallista kompromissia ja periaatteessa kaikkea muutakin, mikä olisi voinut avata kommunistipuolueelle oven maan hallitukseen. Ulkopolitiikassa Nato ja Israel nauttivat lehden varauksetonta kannatusta. On sanottu, että Montanelli ehkä vasta oman lehden johdossa kehittyi politiikasta usein kirjoittavasta lehtimiehestä täysipainoiseksi poliittiseksi toimittajaksi, joka pääkirjoituksissaan ei ainoastaan julkaissut kannanottoja ja kritiikkiä muiden tekemisiin, vaan ehdotti myös omia ratkaisuja ja poliittisia strategioita.

Montanellin kirjoitusten terävin kärki oli lähes aina suunnattu vasemmistoa kohti, mutta myös katolista kirkkoa vastaan sellaisissa kysymyksissä kuin esimerkiksi äänestykset avioerosta ja abortista. Vuoden 1976 vaalien lähestyessä, kommunistien suuren vaalivoiton näyttäessä täysin mahdolliselta, Montanelli kehotti kuitenkin lukijoitaan äänestämään kristillisdemokraatteja "pienemmän pahan" vaihtoehtona. Myös sosialistit olivat Montanellin ajatusmaailmassa liian vaarallisia, ja Enzo Bettizan liian avoimesti osoittama Bettino Craxin kannatus johti välirikkoon, jonka seurauksena Bettiza jätti lehden 1983.

Jyrkkä ja avoin vasemmistovastaisuus oli lyijyvuosien aikana toimittajalle vaarallinen asenne, ja se vei myös Montanellin hengenvaaralliseen tilanteeseen. Kun hän 2. kesäkuuta 1977 oli kävellen menossa toimitukseen, hän joutui Punaisten prikaatien väijytykseen. Prikaatien iskuryhmän tavoitteena oli Montanellin onneksi ainoastaan niin sanottu "gambizzazione" eli alaraajoihin ampuminen. Äänenvaimentimella varustetulla pistoolilla aseistautunut Franco Bonisoli ampui kolme luotia Montanellin oikeaan reiteen ja yhden takamukseen. Montanellilla oli ase taskussa, mutta hän ei yrittänyt saada sitä esille vaan keskittyi täysin hallittuun kaatumiseen saatuaan otteen vieressään olleesta aidasta.

Montanelli, Berlusconi ja kommunismin jälkeinen maailma

Montanellin oman sanomalehden historian kulun tuli aikaa myöten määräämään ennen kaikkea Silvio Berlusconi. Hän oli jo vuonna 1977 ostanut 12 prosenttia lehden omistavasta SEE-yhtiöstä ja lisäsi myöhemmin osuuttaan asteettain. Televisio-imperiumiaan 1980-luvulla rakentava Berlusconi ja Montanelli tulivat aluksi keskenään hyvin toimeen, kun molemmat olivat kommunismin vastaisia ja Naton ystäviä. Il Giornale tuki ajatusta "antennin vapaudesta" ja vastusti Italian valtion radionyhtiön RAI:n monopolin jatkamista. Erimielisyyksiä syntyi oikeastaan vain Montanellin hyökkäyksistä Craxia vastaan, koska tämä oli siihen aikaan Berlusconin suosiossa. Ei edes Berlusconin paljastuminen P2-vapaamuuratiloosin jäseneksi häirinnyt yhteistyötä mainittavasti. Montanellia häiritsi sitä vastoin Berliinin muurin kaatuminen 1989 ja "kommunismin loppu", koska hänen maailmankuvansa ja ajamansa politiikan linjat olivat koko sodanjälkeisen ajan perustuneet maailman kahtiajakoon ja siihen kommunismin uhkaan, jota ei yhtäkkiä enää ollutkaan. Presidentti Cossiga avasi Montanellille uuden mahdollisuuden tarjoamalla tälle elinikäistä senaattorin asemaa, jonka tämä kuitenkin torjui.

Ennen pitkää löytyi kuitenkin uusi vihollinen, ja se oli entinen ystävä Berlusconi, joka oli siirtymässä mediamogulin asemasta politiikkaan. Välit katkesivat vuonna 1994, koska Montanelli ei katsonut voivansa hyväksyä lehtensä pääomistajaksi aktiivista poliitikkoa, vaikka virallinen omistaja vuodesta 1992 oli tämän veli Paolo Berlusconi. Jo 85-vuotias Montanelli erosi perustamastaan lehdestä, ja hänen mukanaan lähtivät kaksi maan journalismin suurta tulevaisuudenlupausta, Marco Travaglio ja Beppe Severgnini.

Ensimmäinen askel Montanellin siirtymisessä Berlusconin tukijasta yhdeksi tämän kovasanaisimmista arvostelijoista oli lyhytikäiseksi jääneen La Voce -sanomalehden perustaminen, jonka ensimmäinen numero ilmestyi 22. maaliskuuta 1994 ja viimeinen 12. huhtikuuta seuraavana vuonna. La Voce -lehden poliittisten hyökkäysten maalitauluna oli ennen kaikkea Berlusconin ensimmäinen hallitus. Lehti puolusti myös Mani pulite -oikeudenkäyntien paljon arvosteltuja tutkintatuomareita.

Jälleen ilman omaa lehteä jäänyt Montanelli palasi toukokuussa 1995 Corrieren palvelukseen, jossa hän jatkoi uransa loppuvuodet halveksimansa Berlusconin uuden oikeiston arvostelua ja tuki vuoden 1996 vaaleissa avoimesti Romano Prodia osoittamatta kuitenkaan suurempaa innostusta. Vielä keväällä 2001, vain pari kuukautta ennen kuolemaansa, Montanelli ilmoitti aikovansa äänestää sen vuoden vaaleissa keskusta-vasemmiston vaihtoehtoa, mikä laukaisi viimeisen julkisen sanaharkan uuden oikeiston kanssa, jonka mielestä Montanellista oli tullut uuden vasemmiston "hyödyllinen idiootti". Montanelli oli kuitenkin elämänsä viimeiset vuodet enemmänkin Berlusconin ja tämän törkeäkäytöksisenä ja vähä-älyisenä pitämänsä kannattajajoukon ("nomenclatura cafona") vastustaja kuin jonkun muun aktiivisen poliitikon kannattaja. Montanellin suosion lisääntyminen vasemmiston puolella oli ennen kaikkea tämän kannanoton ansiota.