Indoeuropeistiikka
.png)
Indoeuropeistiikka eli indogermanistiikka[1] eli vertaileva indoeurooppalainen kielentutkimus on kielitieteen ala, joka tekee indoeurooppalaisten kielten vertailevaa tutkimusta.[2] Indoeuropeistiikka kehittyi varsinaisesti Saksassa 1800-luvun kuluessa, mutta se on sittemmin levinnyt kaikkiin merkittäviin yliopistoihin, kuten Helsingin yliopistoon. Siellä sillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut varsinaista edustusta. Alan keskeinen tavoite on aina ollut indoeurooppalaiseen kiekikuntaan kuuluvien kielten yhteisen kantakielen mallintaminen. Tästä kysymyksenasettelusta on sittemmin tullut osa vertailevan kielentutkimuksen yleistä teoriapohjaa, jonka avulla on selvitetty myös muiden kielikuntien, muun muassa uralilaisten kielten historiaa. Historiallisista syistä indoeuropeistiikka liittyy monessa maassa nimenomaan sanskriitin ja intialaisten kielten tutkimukseen, mutta kielikunnan kokonaisuuden ymmärtämiselle sen kaikki muut haarat ovat aivan yhtä tärkeitä.[3]
Tutkimushistoriaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Alan ensimmäisiä tutkijoita olivat muun muassa tanskalainen Rasmus Rask sekä Franz Boppin ja Jacob Grimm. Aikojen kuluessa indoeuropeistiikka on jakautunut koulukuntiin. Kullakin koulukunnalla on joukko vakiintuneita opinkappaleita. Varsinaisesta koulukuntien kilpailusta ei kuitenkaan ole voinut enää vuosikymmeniin puhua, sillä lähes kaikissa Euroopan ja Pohjois-Amerikan yliopistoissa on valta-aseman saanut yksi koulukunta, jonka pohjan nimi on laryngaaliteoria. Sen mukaan indoeurooppalaisen kantakielen konsonanttijärjestelmään kuului joukko laryngaaleja eli käytännössä erilaisia h-äänteitä. Näiden avulla katsotaan voitavan selittää muun muassa osa kantakielen paradigmaattisista vokaalivaihteluista eli niin sanotusta ablaut-ilmiöstä. Teorian alullepanijana pidetään yleensä sveitsiläistä Ferdinand de Saussurea, joka vuonna 1879 esitti mallin ablaut-vaihteluiden kuvaamiseksi niin kutsuttujen lisäsegmenttien avulla. Vasta 1900-luvulla vakiintui käsitys siitä, että nämä segmentit olivat laryngaaleja, ja niitä alettiin merkitä h-kirjaimen alanumero-sarjalla (h1, h2, h3 jne.).[3]
Hämmästys oli suuri, kun samaan aikaan tulkitussa indoeurooppalaisessa muinaiskielessä heetissä todella voitiin osoittaa olleen laryngaaliksi luokiteltava h-äänne. Monet pitivät tätä riittävänä todisteena koko laryngaaliteorian paikkansapitävyydestä. Katsottiin, että laryngaaliteoria oli niin sanotusti oikein ennustanut heetin kielen laryngaalin. Näin ei tosiasiassa ollut, sillä heetin laryngaali edustaa vain yhtä laryngaaliteorian laryngaaleista – muista laryngaaleista ei heetissäkään ole mitään jälkeä, joten niiden olemassaolo jää empiirisesti vahvistamattomaksi hypoteesiksi. Laryngaaliteoriassa onkin oikeastaan kysymys ajatusvirheestä, sillä se sekoittaa keskenään kaksi tasoa: toisaalta kielten vertailuun perustuvan kantakielen mallintamisen tason ja toisaalta kantakielen sisältämien äännevaihtelujen mallintamisen tason. Laryngaaliteoriaa voidaan hyvällä tahdolla pitää yhtenä mahdollisena mallina kantakielen äännejärjestelmän esihistorian ja äännevaihteluiden selittämiseksi, mutta se ei missään tapauksessa ole ainoa mahdollinen malli, eikä sen paikkansapitävyyttä voida ulkoisella evidenssillä todistaa. Laryngaaliteorian ongelmana on muun muassa, että laryngaaleja sisältävät jaksot ovat niin kovin epäluonnollisia. Niiden pohjalta mallinnuksista on tullut abstrakteja koodeja, jotka eivät voisi toimia tavallisen luonnollisen kielen äännejärjestelmässä.[3]
Tieteenteoreettisesti laryngaaliteorian suurimpana heikkoutena on sen vahvuus. On tunnettua, että mitä vahvempi teoria on, sitä vähemmän selitysarvoa sillä on. Indoeuropeistiikka on aikojen kuluessa kehittänyt muitakin vahvoja malleja, joiden avulla kielten vertailusta tulee kovin helppoa: niihin kuuluvat muun muassa erilaiset juurenlaajennusmallit. Näitä malleja on sovellettu myös lainasanatutkimukseen, ja niiden avulla on jopa uralilaisista kielistä voitu löytää joukko uusia indoeurooppalaisia lainasanoja. Ongelmana on vain se, että löytäminen näillä menetelmillä on niin sanotusti liian helppoa. Tästä syystä sekä indoeuropeistiikassa että indouralilaisissa vertailuissa on jo pitkään ollut tarvetta niin sanotusti terveen järjen kielitieteeseen: heikompiin menetelmiin ja luonnollisempiin mallinnuksiin.[3]
Laryngaaliteoriaa on Suomessa arvostellut Jouna Pyysalo.[3]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Protoindoeurooppalaiset
- Anglistiikka
- Baltologia
- Germanistiikka
- Nordistiikka
- Romaaninen filologia
- Slavistiikka
- Klaus Karttunen