Ilmari Järvinen
Eino Ilmari Järvinen (21. heinäkuuta 1897 Hartola – 12. lokakuuta 1953) oli suomalainen jääkärieversti. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Herman Järvinen ja Hilma Fredrika Likander. Järvisen veli oli eversti Yrjö Järvinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1930 Anna Helena Margarete (Gretel) Schwarserin kanssa.[1][2]
Opinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Järvinen kävi viisi luokkaa Lahden suomalaista yhteiskoulua ja suoritti yksityisoppilaana ylioppilastutkinnon samassa koulussa vuonna 1924. Hän suoritti Haminan taistelukoulun vuonna 1918 ja sotilaspedagogisen kurssin Hämeenlinnassa vuonna 1925 sekä kapteenikurssin Sotakorkeakoulussa vuonna 1926. Sotakorkeakoulun yleisen osaston hän suoritti vuosina 1927–1929 sekä Taistelukoulun orientoivan kurssin vuonna 1930.[1][2]
Jääkäriaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Järvinen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 29. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Hän haavoittui partiokahakassa 11. marraskuuta 1916 ja oli sen jälkeen hoidettavana Mitaun ja Stettinin sotilassairaaloissa ja palasi 16. elokuuta 1917 takaisin 3. komppaniaan.[1][2]
Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Katso myös: Suomen sisällissota
Järvinen saapui takaisin Suomeen (Vaasaan) vänrikiksi ylennettynä jääkärien pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918. Suomen sisällissotaan hänet komennettiin lähettiupseeriksi 2. Jääkäriprikaatiin, josta hänet 14. huhtikuuta 1918 alkaen joukkueenjohtajaksi 6. Jääkärirykmentin 18. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Ilveksessä, Hotakassa ja Muolaassa sekä Galitsinan valtaukseen.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Järvinen palveli sisällissodan jälkeen joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä 6. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 6:ssa, jonka nimi ensin muuttui Jääkäripataljoona n:o 3:ksi ja sitten Kajaanin sissipataljoonaksi. Hänet komennettiin 20. lokakuuta 1918 Lapin 1. rajavartiopataljoonan Kuhmoniemen komppanian päälliköksi, josta hänet siirrettiin marraskuussa 1918 5. komppanian päälliköksi Itä-Suomen jalkaväkirykmentti n:o 5:een (myöh. Pohjois-Savon rykmentti) ja 18. helmikuuta 1920 alkaen Pohjanmaan jääkäripataljoonan 1. komppanian päälliköksi. Hän osallistui vuonna 1920 Petsamon retkikuntaan ja toimi päällikkönä 3. komennuskunnan 1. komppaniassa. Hänet siirrettiin 6.joulukuuta 1920 Uudenmaan rykmenttiin, missä toimi ensin 4. komppanian päällikkönä ja 1. tammikuuta 1921 alkaen majoitusmestarina, josta hänet komennettiin edelleen 1. huhtikuuta 1921 komppanianpäälliköksi Kainuun rajavartiostoon. Hän sai siirron 28. marraskuuta 1923 Pohjanmaan jääkäripataljoonaan 1. komppanian päälliköksi ja 16. toukokuuta 1928 Tampereen rykmentin 2. pataljoonan komentajaksi, josta hänet komennettiin 1. maaliskuuta 1932 Kymenlaakson sotilasläänin esikuntaan esikuntapäälliköksi, johon toimeen hänet määrättiin vakinaiseksi 1. heinäkuuta 1933 ja siirrettiin 29. maaliskuuta 1938 Pohjan rykmentin 2. pataljoonan komentajaksi.[1][2]
Talvi- ja jatkosota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Talvisotaan hän osallistui Jalkaväkirykmentti 37:n komentajana ja osallistui taisteluihin Laatokan koillispuolen motituksiin. Välirauhan aikana hän toimi Saimaan suojeluskuntapiirin päällikkönä. Jatkosotaan hänet siirrettiin Jalkaväkirykmentti 49:n komentajaksi ja hän johdatti rykmenttinsä Itä-Karjalan läpimurtotaisteluihin Hiitola – Laatokka, Ilves – Hotakka akseleilla ja Kivennavalla sekä Valkeasaaressa. Hyökkäysvaiheen taistelujen jälkeen hänet siirrettiin vuonna 1943 Saimaan suojeluskuntapiirin ja Itä-Savon sotilasläänin komentajaksi. Mutta kun vuonna 1944 suurhyökkäys alkoi tarvittiin häntä jälleen rintamalla ja hänet komennettiin Jalkaväkirykmentti 50:n komentajaksi ja johdatti rykmenttinsä torjuntataisteluihin Lavola – Ventelä akselilla. Sodan loputtua hänet siirrettiin Saimaan suojeluskuntapiirin ja Itä-Savon sotilasläänin komentajaksi, mutta erosi vakinaisesta palveluksesta vielä vuonna 1944.[2]
Sotien jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sotien jälkeen hän siirtyi vakuutustarkastajaksi vakuutusyhtiö Salamaan, josta hän siirtyi edelleen Haukivuoren Puutavara Oy:n palvelukseen ja toimi yrityksessä vuoteen 1952 saakka.[2]
Luottamustoimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Järvinen toimi Suomalais-venäläisen rajantarkastuskomission jäsenenä vuosina 1922–1923 ja Pohjanmaan jääkäripataljoonan historiatoimikunnan puheenjohtajana vuosina 1925–1927 sekä Pohjanmaan jääkäripataljoonan kunnianeuvoston puheenjohtajana vuonna 1925. Kunnianeuvoston jäsen Jääkäriprikaatissa hän oli vuosina 1926–1928 ja 3. Divisioonassa vuosina 1930–1932. Puheenjohtajana Tampereen rykmentin kunnianeuvostossa hän toimi vuonna 1933 ja Kymenlaakson sotilasläänin kunnianeuvostossa vuosina 1934–1937. Lahden kaupunginvaltuuston jäsenenä hän toimi vuosina 1933–1936 ja Jääkäriliiton Lahden alaosaston puheenjohtajana vuosina 1930–1937. Jääkäriliiton Kuopion alaosaston puheenjohtajana hän toimi vuosina 1939–1940 ja Suomalais-Saksalaisen seuran Pieksämäen paikallisosaston puheenjohtajana vuosina 1940–1941. Sotainvalidien Veljesliiton Suur-Savon piirin puheenjohtajana hän toimi vuosina 1944–1948 ja Pieksämäen reserviupseerikerhon 1. kunniajäsenenä vuodesta 1945 alkaen.[1][2]
Julkaisut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Tavallisen jääkärin tie, 1964.[2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
             |
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jernström E: Jääkärit maailmansodassa. Sotateos oy: Helsinki 1933.
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.