Vedenalaishyökkäykset Gibraltariin

Vedenalaishyökkäykset Gibraltariin olivat toisen maailmansodan aikana sarja Italian laivaston rynnäkkösukeltajien ja torpedoalusten avulla tekemiä hyökkäyksiä Britannian hallussa olevaan Gibraltarin satamaan.

Yleistä torpedoaluksista

Iskut tehtiin avoimilla torpedoista muunnetuilla pienoissukellusveneillä, miehitetyillä ohjausjärjestelmällä varustetulla torpedoilla. Kaksi rynnäkkösukeltajaa istui torpedon rungon päällä, koska varsinaista hyttiä tai ohjauskuomua ei aluksissa ollut. Räjähdyspanos oli muutettu irrotettavaksi ja se ripustettiin kohdealuksen köliin kahden ruuvipuristimen ja niiden väliin asennetun vaijerin avulla tai vaihtoehtoisesti erillisillä ruuvipuristimilla. Alusta kutsuttiin nimellä Maiale (ital. porsas). Ensimmäiset alukset olivat uudenaikaisista sähkökäyttöisistä torpedoista muunnettuja, koska polttomoottorikäyttöisen torpedon pinnalle nousevat pakokaasut olisivat paljastaneet lähietäisyydellä toimivan aluksen nopeasti.

Toiseen Gibraltarin hyökkäykseen saatiin varta vasten tarkoitukseen suunniteltuja malleja, joiden ohjaimet olivat luotettavampia ja toimintasäde moninkertainen entisiin verrattuna. Normaali sähkötorpedon toimintasäde oli noin kuusi kilometriä, vaikka matkaa voitiin venyttää esilämmittämällä akkuja eli lataamalla niitä normaalia suuremmalla virralla.

Torpedon normaalinopeus oli noin 40 solmua, mutta ajonopeus sukeltajan kanssa noin neljä solmua, mikä merkitsi auttamatta akkujen tehon haaskausta. Osa tästä nopeuden vähennyksestä oli tehty vaihtamalla alkuperäiset suurtehopotkurit hitaampiin ja muuttamalla koneiston välityssuhdetta.

Kaikkiin hyökkäyksiin otti osaa kolme alusta ja kuusi sukeltajaa. Sukeltajilla oli kuivapuvut ja hapenkierrättimet. Varusteisiin ei kuulunut räpylöitä, vaan puvun saappaissa oli lyijypohjat, jotta sukeltajat pääsivät liikkumaan paremmin alustensa päällä. Uintikyvyn väheneminen ei ollut olennaista, koska miehet liikkuivat pienoissukellusveneillä. Alusten hylkäämisen yhteydessä lyijypohjat pudotettiin pohjaan samoin kuin painot ja sukelluslaitteet ja rantaan uitiin vain kylmältä vedeltä ja mekaanisilta vammoilta suojaava kuivapuku yllä. Kun hyökkäyksiä alettiin tehdä kiinteästä tukikohdasta käsin, varusteita ja aluksia ei hylätty hyökkäyksen toteuduttua, vaan palattiin niiden kanssa tukikohtaan.

Sukelluksilla hapenkierrättimien turvarajat ylitettiin toistuvasti ja monet hyökkäyksistä elossa selvinneet sukeltajat kärsivät keuhkovammoista lopun ikänsä.

Ensimmäinen hyökkäys 12. tammikuuta 1942

Italialaiset tekivät Gibraltariin useita onnistuneita Maiale-hyökkäyksiä. Ensimmäinen tehtiin kolmen torpedoaluksen tukialukseksi muunnetulta sukellusvene Scirèltä (komentaja luutnantti, ruhtinas Junio Valerio Borghese) 12. tammikuuta 1942. Emovene toi alukset kannellaan lähelle kohdetta, rynnäkkösukeltajat siirtyivät pakoluukun kautta aluksiin ja irtautuivat. Hyökkäykseen lähtivät kapteeniluutnantti Licio Visintini ja kersantti Giovanni Magro, aliluutnantti Vittorio Cella ja kersantti Salvatore Leone sekä kadetti Girolamo Manisco ja pursimies Dino Varini.

Aliluutnantti Cella on ainoa henkiinjäänyt, jotka osallistui kaikkiin hyökkäyksiin.

Hyökkääjät upottivat 300-kiloisilla kärkipanoksillaan 16 000 tonnin laivaston säiliölaiva HMAuxS Denbydalen, brittiläisen 10 000 tonnin rahtilaiva S/S Durhamin ja yhdysvaltalaisen 14 000 tonnin tankkilaiva S/T Fiona Shellin.

Torpedojen akkujen tyhjennyttyä hyökkääjät upottivat aluksensa ja sukellusvarusteensa pohjaan ja uivat rantaan Espanjan puolelle. Rannassa odotti yhdysupseeri, diplomaattipassin suojassa maassa oleskellut komentaja Pierleoni, jolla oli vaihtovaatteet, väärennetyt paperit ja auto valmiina.

Salainen tukikohta

Jatkossa italialaiset operoivat Espanjan alueelta. Kaikki seuraavat hyökkäykset tehtiin espanjalaisten hiljaisella hyväksynnällä Algecirasin satamasta. Francon hallinto varui visusti loukkaamasta vielä silloin hyvissä asemissa olevia akselivaltoja. Nimellisesti puolueettoman Espanjan poliittiset sympatiat akselivaltoihin olivat selvät, ei vähiten siksi että Benito Mussolini oli luvannut luovuttaa Gibraltarin Francolle, kun britit olisi karkotettu.

Pienoissukellusveneiden tukikohtaa valmistaessa teki uiva hyökkäysosasto, Gamma-ryhmä, muutamia hyökkäyksiä Gibraltariin, mutta nämä hyökkäykset osoittautuivat erehdykseksi. Ne vain tiukensivat brittien turvatoimia tuottamatta varsinaisia tuloksia.

Pienoissukellusveneoperaatiota varten satamaan oli ajettu säiliölaivasta pienoissukellusveneiden emälaivaksi muunnettu italialainen Olterra. Laiva pääsi satamaan lavastetun vuodon kunnostusta varten. Sukellustoiminta onnistui säiliölaivan kylkeen tehdyn vedenalaisen oven avulla.

Olterra asetettiin nimelliseen puolueettomuusvartiointiin. Italialaiset kuitenkin lahjoivat nuoret espanjalaissotilaat savukkeilla ja viinillä. Sotilaat tai tullimiehet eivät vaivautuneet avaamaan alukseen Italiasta rautatiekuljetuksina tuotuja suuria ja raskaita konelaatikoita, joissa kerrottiin olevan koneiden ja höyrykattiloiden varaosia. Kuljetuksia saattoi Olterran konepäällikkö eli Italian kauppalaivaston upseeri, joka tosiasiassa oli Regia Marinan, sotalaivaston insinööriupseeri.

Laatikoissa oli sukellusvarusteita, räjähteitä ja purettuja pienoissukellusveneitä. Joka hyökkäystä varten tarvittiin uudet varusteet, koska silloiset sukellusvarusteet eivät varmuudella kestäneet kuin yhden pitkän käyttökerran, jonka jälkeen ne piti lähettää huoltoon valmistajalle. Kuivapuvut tahtoivat repeillä ahtaissa paikoissa, joten niitäkin tarvittiin lisää. Myös torpedot olivat pääsääntöisesti kertakäyttöisiä: vaikka runko-osa pääsikin ehjänä takaisin, koneisto olisi pitänyt yhtä kaikki uusia. Osa laitteistoista, muun muassa mittaristot ja potkurit käytettiin uudelleen.

Brittien suojaustoimet

Britit olivat kuitenkin jo varuillaan sukellushyökkäysten varalta. Satamassa kierteli vartioveneitä, joista heiteltiin veteen käsikranaatteja sukeltajien surmaksi. Ensimmäisessä Olterralta tehdyssä hyökkäyksessä 7. joulukuuta 1942 italialaisten päällikkö kapteeniluutnantti Licio Visintini ja hänen kakkosmiehensä kersantti Giovanni Magro saivat surmansa juuri käsikranaatin räjähdyksessä. Kaksi muuta torpedoalusta pääsi perille ja upotti kohteensa. Yksi sukeltajista katosi sataman ja Olterran välisen paluumatkan aikana.

Britit löysivät Visintinin ja Magron ruumiit sukellusvarusteineen ja voimaan astui pysyvä määräys pudottaa käsikranaatteja tai tarkoitukseen tehtyjä kevyitä räjähdyspanoksia veteen puolen minuutin välein aina, kun sukellusveneverkko avattiin jonkin aluksen läpikulkua varten. Lisäksi pieniä aluksia, eritoten laivaveneitä varten rakennettiin erityinen matalakulkuinen veneportti, jota vartioitiin erityisen tarkkaan aina sen ollessa auki. Seuraavat hyökkäykset suuntautuivatkin sataman ulkopuoliselle avoimelle ankkuripaikalle, vaikka sielläkin olleiden alusten ympärillä kierteli vartioveneitä ja heiteltiin käsikranaatteja veteen.

Visintinille saatiin osaava seuraaja, kapteeniluutnantti Ernesto Notari, vasta pitkän viivästyksen jälkeen. Lisäksi uusien torpedojen ja räjähteiden paikalle saanti oli niin hankalaa, että sen jälkeen hyökkäyksiä tuli vain kaksi: ensimmäinen 7. toukokuuta 1943, jolloin tuhoutui yksi ja vaurioitui kaksi alusta, toinen 3. elokuuta.

Viimeinen hyökkäys

Viimeisessä hyökkäyksessä 3. elokuuta 1943 italialaiset huomasivat, että jopa avoimella ankkuripaikalla olevien alusten pohjat oli räjähdepanosten asentamisen pelossa peitetty sukeltajille vaarallisella viiltopiikkilankaverkolla. Kesken asennukseen Notarin alus oli karata laitevian vuoksi ja kakkosmies kersantti Giannolli putosi torpedolta. Aluksen selässä pysytellyt Notari sai ohjaimensa viime hetkellä tottelemaan ja palasi Olterraan. Notari väitti, että delfiiniparvi ui hänen ympärillään ja peitti hänen pinnalla olleen päänsä näkyvistä.

Maalialuksen luo jäänyt Giannoli teki rauhallisesti asennuksen loppuun, odotti kunnes räjähdykseen oli aikaa vain muutama minuutti ja antautui sitten vartioveneelle. Britit epäilivät heti sabotaasia saatuaan aluksen luota vangiksi rynnäkkösukeltajan. Miinoituksia purkamaan komennettu kypäräsukeltaja pursimies Bell ei kuitenkaan ehtinyt veteen, kun panokset jo räjähtivät: 10 000 tonnin Liberty-alus Harrison Grey Otis upposi, norjalainen 20 000 tonnin säiliöalus Thorshovod katkesi kahtia ja brittiläinen 11 000 tonnin rahtilaiva Stanridge vaurioitui pahoin.

Operaation loppu

Ennen kuin italialaiset saivat materiaaleja seuraavaa hyökkäystä varten, liittoutuneet pommittivat Roomaa ja sodasta kyllikseen saanut kuningas Viktor Emanuel III määräsi 25. heinäkuuta 1943 Mussolinin vangittavaksi.

Italia irtautui sodasta ehdoitta 3. syyskuuta 1943, minkä varmistuttua Maiale-sukeltajat palasivat Espanjasta lentoteitse kotiin ja saivat sankarin vastaanoton. Samoin Egyptissä vangittuina olleet neljä ensimmäisen Aleksandrian hyökkäyksen tekijää palautettiin nyt kotiin. Viimeiset kaksi, yliluutnantti de la Penne ja kersantti Bianchi, palasivat vasta jouluksi 1945, koska heidät oli sijoitettu lopulta erityisvankilaan Intiaan asti, koska he olivat liian uutterasti yrittäneet paeta sotavankeudesta. Syksyllä 1943 Italian vaihdettua puolta, nämä kaksi sukeltajaa suostuivat avustamaan brittejä saksalaisia vastaan - tosin perheidensä turvallisuuden vuoksi kaikessa hiljaisuudessa. Siksi he saivatkin Italian kruununprinssi Umberton myöntämät korkeat kunniamerkkinsä brittiläisen amiraalin kädestä: amiraali oli Aleksandriassa vaurioitetun taistelulaiva HMS Valiantin entinen komentaja, joka näin kiitti sukeltajia siitä, että nämä olivat sotilasvelvollisuudestaan tinkimättä kuitenkin pelastaneet hänen miestensä henget.

Lähteet

• II Maailmansodan sankareita ja vakoojia I: J D Ratcliff Sammakkomiesten voitto, s. 112 - 119
• Kari Jokinen: Sukeltajan tie, luku Kelloja ja porsaita, lohikäärmeitä ja majavia, s. 231 - 237
• Jacques Cousteau: Merten salaisuudet, osa Sukellus syvyyksiin

Aiheesta muualla

• Regia Marina Italiana: Gibraltar (englanniksi)