Idänkurho
| Idänkurho | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Asterales |
| Heimo: | Asterikasvit Asteraceae |
| Suku: | Kurhot Carlina |
| Laji: | biebersteinii |
| Kaksiosainen nimi | |
| Synonyymit | |
|
|
| Katso myös | |
Idänkurho eli idänketokurho (Carlina biebersteinii, aikaisemmin Carlina vulgaris subsp. longifolia) on piikkinen, Euraasiassa kasvava asterikasvi. Suomessa se on uhanalainen ja rauhoitettu kasvi. Idänkurho on Savonlinnan nimikkokasvi.[1]
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Idänkurho kasvaa 40–70 cm pitkäksi. Sen varsi on hennohko. Kasvin ruusukelehdet ovat melko pystyjä. Alimmat varsilehdet ovat ruusukelehtien mittaisia, mutta lyhenevät varren yläosaan mentäessä. Kaikkien lehtien lapa on ohut, kapeansuikea, selvästi karvainen ja pienihampainen. Lehtien hampaissa on yksi hento piikki. Idänkurhon kukat ovat kellertäviä ja niitä on tavallisesti 1–5 kappaletta. Se kukkii heinä-elokuussa. Idänkurho on hennompi, korkeampi ja pienipiikkisempi kuin lännenkurho (C. vulgaris).[2]
Levinneisyysalue
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Idänkurhon levinneisyysalue ulottuu Ranskasta Siperiaan. Itämeren piirissä lajia tavataan Suomen lisäksi Kaakkois-Ruotsissa, Baltiassa ja Puolassa. Suomessa idänkurho oli vielä 1960–1970-luvuilla jokseenkin yleinen Itä-Suomessa. Nykyisin kasvista tunnetaan viitisentoista esiintymää Etelä-Hämeestä ja Etelä-Savosta.[3][4]
Idänkurho on muinaistulokas. Suomeen kasvi levisi idästä peltoviljelyn ja laiduntamisen myötä kaskikulttuurin aikana. Suurin syy idänkurhon nopeaan harvinaistumiseen on perinteisten avointen kasvupaikkojen umpeenkasvu.[5]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aikaisemmin idänkurhon tyypillisiä kasvupaikkoja olivat kaskialueiden ahot ja peltojen ja teiden pientareet. Nykyään lajia tavataan enemmän valoisilta männikkörinteiltä ja sekametsistä. Idänkurho kestää paremmin umpeenkasvamista kuin lännenkurho.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kemppainen, Eija: Idänkurho. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 112–113.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Kunnat.net
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 436.
- ↑ a b Kemppainen 1997, s. 112.
- ↑ Penkereiden poiston vaikutus Parikkalan Siikalahden harvinaisiin kasvi- ja sudenkorentolajeihin (sivu 10) Eurowetlands. Viitattu 7.1.2010.
- ↑ Kemppainen 1997, s. 112–113.