Euroopan hullu vuosi

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Hullu vuosi 1848)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Euroopan hullu vuosi 1848
Ranska
Saksa
Habsburgien valtakunta ja Unkari
Italia ja Sisilia
Puola
Valakia
Brasilia

Euroopan hullu vuosi on nimitys vuoden 1848[1] ajan tapahtumille Euroopassa. Tuon vuoden aikana monissa Euroopan maissa syttyi vallankumouksia ja väkivaltaisia kapinoita, joita innoittivat liberalismin, sosialismin ja nationalismin aatteet. Ranskassa, jota pidetään tapahtumien lähtömaana, kyseistä vuotta kutsutaan ”kansojen kevääksi” (Printemps des peuples), mutta yleensä puhutaan vallankumousvuodesta 1848.

Horace Vernet: Pariisin barrikadit 25. kesäkuuta 1848.

Useat kansat olivat nousseet vastustamaan Napoleonin valloituksia. Heihin kuuluivat espanjalaiset, preussilaiset ja venäläiset. Wienin tanssivan kongressin jälkeisessä tilanteessa useissa maissa palattiin vanhoihin asemiin ja aiemmat hallitsijasuvut palasivat valtaistuimilleen. Ranskan ja Napoleonin valloittamilla alueilla palautettiin valtaan lähes kaikki entiset hallitsijat, ja muutamia uusia valtioita luotiin tasapainottamaan Euroopan poliittista karttaa. Myös Ranskaan palautettiin monarkia.

Liberalismin vyöry

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan suuren vallankumouksen myötä oli syntynyt erityisesti liberaaleja aatteita sekä kansallisuusaate. Ranskassa kaadettiin vuonna 1830 jälleen kuninkaanvalta, jonka Wienin kongressi oli uudelleen luonut maahan. Näitä heinäkuun päiviä 27.–29. heinäkuuta 1830 kutsutaan kolmeksi kunniakkaaksi päiväksi. Vuonna 1830 saivat itsenäisyytensä Belgia ja Kreikka, ja myös puolalaiset taistelivat nousemalla tsaaria vastaan.

Kansallisuusaate

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Philipp Veit: Germania, 1848.

Saksan ja Italian yhdentymispyrkimykset liikahtivat askeleen eteenpäin. Toisaalta Itävallan keisarikunta natisi pahasti liitoksissaan, sillä sen alaisuuteen kuuluneilla unkarilaisilla oli voimakas kansallisuusaate ja pyrkimys itsenäisyyteen.

Ranskan tapahtumien taustalla olivat teollistumisen luomat ongelmat työläisten keskuudessa. Lisäksi perunaruttoepidemian aiheuttama nälkä oli saanut pariisilaiset vaikeuksiin. Koska kuljetusyhteydet olivat hyvin puutteelliset, hyvän sadon seuduilta ei saatu viljaa kuljetetuksi puutteesta kärsiville alueille.[2]

Kumouksellinen vaihe alkoi Krakovasta, Roomasta, Frankfurtista ja Pariisista. Vuodesta 1842 jatkuneiden huonojen viljasatojen takia köyhyys lisääntyi ja leipä kallistui. Varsinkin kevät 1846 oli viljelylle huono. Kulutuksen vähentyessä tehtaat eivät voineet työllistää työläisiään. Puolassa tapahtui mielenosoituksia ja ruokaryöstöjä, jotka herättivät myötätuntoa Ranskassa. Vuoden 1847 sato oli Ranskassa vielä edellisiäkin huonompi.[3]

Eugène Delacroix: Vapaus johtaa kansaa (La liberté guidant le peuple, 28. heinäkuuta 1830, yksityiskohta). Pariisi, Louvren museo.

Ranskassa Pariisin asukkaat nousivat kapinaan 23.–25. helmikuuta, syöksivät kuningas Ludvig Filipin vallasta ja asettivat kyseenalaiseksi koko kuninkaanvallan. Tapahtumasarjasta käytetään nimeä helmikuun vallankumous.[3]

Tapahtumakalenteri:

  • 1847–1848: Maassa vallitsi talouskriisi. Tasavaltalaiset vastustivat heinäkuun monarkiaa vuodelta 1830 ja lanseerasivat julkisten kokousten kampanjan. Ne kiellettiin tammikuun lopulla 1848. Eräs poliittinen kokous johti 21. helmikuuta 1848 vastalausemarssiin, joka muuttui kapinoivaksi mellakaksi. Kansalliskaarti liittyi mielenosoittajiin.
  • 24. helmikuuta: Ludvig Filip luopui vallasta, ja kansanedustajat, jotka saapuivat edustajainhuoneesta Pariisin kaupungintalolle, julistivat väliaikaisen hallituksen. Julistettiin tasavalta, jossa tuli voimaan miesten yleinen äänioikeus, lehdistön- ja kokoontumisvapaus sekä orjuuden kielto.
  • 26. helmikuuta: Luotiin kansallisia työhuoneita tarkoituksena ratkaista suurten kaupunkien työttömyysongelma. Jo edellisenä vuonna oli alkanut voimakas talouslama.
  • 15. maaliskuuta: Äärivasemmisto pyrki käyttämään tilannetta hyväkseen ja siirtämään vaaleja.
  • 23. ja 24. huhtikuuta: Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit järjestettiin. Ehdokkaina oli vain tasavaltalaisia.
  • 21. kesäkuuta: Kansalliset työhuoneet suljettiin. Syynä olivat niiden suuret kustannukset, koska töitä ei enää ollut. Alkoi kiihkeä poliittinen levottomuus.
  • 22. kesäkuuta: Puhkesi kesäkuun kansannousu, jonka kenraali Cavaignac voimatoimin tukahdutti.
  • 25. kesäkuuta: Pariisin arkkipiispa Monseigneur Affre kuoli barrikadeilla. Murhaajia olivat kenraali Bréan kapinaan liittyneet sotilaat.
  • 26. kesäkuuta: Kapinointi päättyi viimeisen barrikadin petettyä Faubourg Saint-Antoinen alueella. Kapinassa sai surmansa 1 500 ihmistä ja 15 000 joutui vangiksi ja kuljetettiin Algeriaan. Kansalliskokous päätti jatkaa toimintaansa Louis Blancin tapauksesta huolimatta.
  • 28. kesäkuuta: Kansalliskokous kiitti kenraali Cavaignacia ja nimitti hänet toimeenpanovallan haltijaksi.
  • 3. heinäkuuta: Kansallistyöhuoneet suljettiin lopullisesti.
  • 27. heinäkuuta: Kesäkuun tapausten vaikutuksesta kansalliskokous kiristi kerhojen toimintaa ja kielsi naisten ja lasten osallistumisen niiden toimintaan.

Italian niemimaalla sijaitsi vuonna 1848 useita pikkuvaltioita. Kapinoita syttyi Palermossa, Toscanassa, Kirkkovaltiossa, Milanossa ja muissakin osissa Italiaa.

Vaikka järjestys palautettiin melko pikaisesti kaikkialle ranskalaisten ja itävaltalaisten avustuksella, useat hallitsijat joutuivat myöntymään alamaistensa vaatimuksesta perustuslain säätämiseen. Tästä sai alkunsa vähän myöhemmin tapahtunut Italian yhdentyminen Sardinian kuningaskunnan johdolla.

Monikansallisessa Itävallan keisarikunnassa nationalismin nousu synnytti kapinaliikkeitä. Kapinat leimahtivat liekkeihin Prahassa ja Wienissä. Kansan viha kohdistui erityisesti pääministeri ja ruhtinas Metternichiin, jonka eroa vaadittiin. Kansalliskaarti piiritti keisarin palatsin, ja keisarin oli pakko suostua pääministerinsä eroon. Ruhtinas pakeni Englantiin. Keisari hyväksyi maalle perustuslain. Keisari Ferdinand I luopui myös vallasta veljenpoikansa Frans Joosef I:n hyväksi. Sotamarsalkka Alfred zu Windischgrätzin komentamat joukot kuitenkin kukistivat pidemmälle menevät vallankumousyritykset Wienissä maaliskuussa ja lokakuussa sekä Prahassa kesäkuussa 1848.[3]

Itävallan keisarin hetkellinen heikkous rohkaisi sekä unkarilaisia että saksalaisia kapinointiin.

Valtiopäivät lakkauttivat Unkarissa vanhan feodaalisen yhteiskuntajärjestyksen. Maa julistautui itsenäiseksi huhtikuussa 1849, mutta itävaltalaiset ja venäläiset kukistivat kapinan seuraavassa elokuussa.

Berliinissä leimahtivat kapinat, ja Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV kieltäytyi keisarin kruunusta, jota Frankfurtin kansalliskokous hänelle tarjosi. Itävallan painostuksesta olot palautuivat ennalleen vuonna 1859.

  • Aron, Jean-Paul: La cuisine, Une menue au XIXe siècle, teoksessa Jacques Le Goff ja Pierre Nora (toim.); Faire de l'histoire. T. III. Nouveaux objets. Pariisi 1974. s. 192–219.
  1. Harri Rinta-aho, Marjaana Niemi, Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 38. Otava, 2004.
  2. Aiheesta enemmän mm. Pariisin tilanteesta: Jean-Paul Aron; La cuisine, Une menue au XIXe siècle, teoksessa Jacques Le Goff ja Pierre Nora (toim.): Faire de l'histoire. T. III. Nouveaux objets. Pariisi 1974. ss. 192–219.
  3. a b c Matti Klinge: Otavan suuri maailmanhistoria 14: Porvariston nousu, s. 214–215, 221–224, 230–232. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08786-X

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]