Hiljainen hautaus
Hiljainen hautaus tarkoitti Suomessa ilman minkäänlaisia juhlallisia hautausmenoja haudattavaksi määriteltyjä, jotka olivat: kuolleena syntynyt lapsi; kastamatta kuollut lapsi; se jossakin seurakunnassa kuollut, josta ei tiedetä, kuka hän on taikka missä hänen oikea kotinsa on ollut; se joka on kuollut väkeviä juomia ylellisesti nauttiessaan; ne jotka äkkipikaisuudessa ovat tappaneet toisensa taikka muuten rikoksen teossa saaneet surmansa, ja se joka vakain tuumin on itsensä surmannut. Hiljainen hautaus määriteltiin vuoden 1869 kirkkolain 88.[a] pykälässä vuoteen 1910, jolloin se kumottiin keisarillisella asetuksella.[1][2]
Hiljaista hautausta edelsi häpeällinen hautaus, joka poistettiin vuoden 1869 kirkkolailla.[3]
Huomautuksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Vuoden 1911 Tietosanakirjassa on virheellisesti pykälä 8.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Hiljainen hautaus. Tietosanakirja osa 3, palsta 466. Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1911. Teoksen verkkoversio. Viitattu 21.5.2020.
- ↑ Otavan Iso tietosanakirja, palsta 740, osa 3. (Hiljainen hautaus) Otava, 1968.
- ↑ Forsius, Arno: Hautauskulttuurin vaiheita Suomessa saunalahti.fi. Arkistoitu 19.2.2019. Viitattu 21.5.2020.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kirkon suhtautuminen itsemurhan tehneelle 1900-luvun alussa (Vastauksen lähteenä käytetty Kauko Pirisen kirjoitusta ”Itsemurhan ongelma kirkon opettajien ja kirkkolainsäätäjien pohtimana” Vartija-lehdessä 1967, nro 2) Kysy. 25.3.2015. Arkistoitu 29.10.2017. Viitattu 21.5.2020.