Heraldiikan rappio

Heraldiikan rappio merkitsee historiallisessa katsannossa heraldiikan semioottisen funktionaalisuuden turmeltumista sen irtautuessa taistelukentän vaatimuksista ja sen sääntöjen hämärtymistä 1500-luvulta 1900-luvulle tultaessa. Tuona aikana vaakuna muuttui yhä enemmässä määrin semioottisesta taistelukentän tunnuksesta (vrt. kansallisuustunnus) pelkäksi grafiikaksi ilman konkreettista funktiota, ja sen semioottisen sisällön ja ilmaisukyvyn voidaan ajatella rappeutuneen jatkuvasti.

Kehityksen alkuvaiheet

Ritarien merkitys taistelukentillä väheni 1500-luvulla ja heraldiikka siirtyi turnajaisiin. Tällöin perinne pysyi vielä melko puhtaana, mutta taistelukäytännöllisyys alkoi unohtua. Varsinainen rappio alkoi renessanssin ja barokin aikana, jolloin vaakunoihin alkoi ilmestyä erilaisia lisukkeita ja kilven paikka takan yläpuolella näkyi myös jalustan ja kilvenkannattajien mukaantulona. 1700-luvulla kilpi ei muistuttanut taistelukenttien suojavarustetta lainkaan, vaan enemmänkin koristeellisia peilin karmeja. Tällöin myös kilpeen alkoi ilmestyä epäheraldisia elementtejä.

Rappion ydinaika

Esimerkki "tilkkutäkkivaakunasta". 719 nelijakoa tekee kilvestä lukukelvottoman

Heraldiikka oli 1800-luvulle tultaessa rapautunut tasolle, jota nykypäivänä heraldiikan harrastajat monesti pitävät pohjanoteerauksena. Kaikkien edellisten vuosisatojen rappeutumat kertautuivat ja tinktuurisäännötkin unohdettiin kokonaan. Vaakunoihin ilmestyi toistuvasti kirjoitusta ja hyvinkin yksityiskohtaisesti piirrettyjä tunnuksia. Vaakunoihin liittyvä sosiaalisen statuksen merkitys oli synnyttänyt koostevaakunoita, joissa saattoi olla jopa 32 alkuperäisen vaakunan kilvet yhteen kolmasti nelijakoiseen kilpeen. Heraldiikan rappio oli niin syvä, että 1900-luvun alkupuolella heraldiikkaa ei pidetty enää lainkaan arvokkaana. Luokkayhteiskunnassa oli tärkeää omistaa vaakuna, mutta itse vaakunan visuaalisella ulosannilla ei ollut liiemmin merkitystä.

Elpyminen

Uusien kansallisvaltioiden syntyminen 1900-luvulla herätti tarpeen suunnitella uusia vaakunoita, jotka heijastaisivat kansallista ylpeyttä ja saavutettua vapautta arvokkaasti. Heraldiikkaa ryhdyttiin puhdistamaan ja taiteilijat pyrkivät sen alkuperäisille lähteille ja alkuperäisiin sääntöihin, mutta eivät aina onnistuneet. Suomessa heraldiikka koki äkkiuudelleensyntymisen, kun kunnille asetettiin mahdollisuus hankkia oma vaakuna. Koska Suomesta oikeastaan puuttui vanha heraldinen perintö rappiokaudelta, oli heraldikoille helppoa synnyttää uusi tapa tyylipuhtaana. Samalla lähes kaikkien jo olemassa olleiden kaupungin- ja kunnanvaakunoiden asu uudistettiin heraldisesti moitteettomaksi. Maailman heraldiikan asiantuntijoiden keskuudessa Suomen nykyheraldiikkaa pidetäänkin maailman parhaimpien joukossa olevana.

Elävän historian toiminta sekä liveroolipelit ovat nykypäivänä omalta osaltaan vaikuttaneet heraldiikan tuntemuksen uudelleenelpymiseen. Heraldiikan säännöt ovat peräisin taistelukentältä, ja ne ovat taistelukentän käytännön sanelemia. Tämä sama käytäntö, joka loi heraldiikan säännöt keskiajalla, on myös nykyaikana pakottanut alan harrastajat suunnittelemaan tunnuksensa ja kilpikuvionsa selkeiksi, yhdellä vilkaisulla erottuviksi ja näyttäviksi – nykypäivän patakypärä peittää käyttäjänsä kasvot aivan samalla tavoin kuin 1200-luvullakin, ja vaakunan on erotuttava tunnistettavasti yhdellä vilkaisulla nykyään aivan yhtä lailla kuin tuolloinkin – nuolenkantaman päähän.

Heraldiikan harrastajien keskuudessa on monia pilkkanimiä rappiokauden vaakunoille, kuten tilkkutäkki vaakunalle, jossa on valtava määrä kilven jakoja, sosialistinen realismi naturalistiselle ja kolmiulotteiselle kuvaukselle (tyypillistä entisten sosialistimaiden tunnuksille), roiskeläppä vaakunalle, joka ei noudata tinktuurisääntöjä, paella vaakunalle, jossa on epälukuinen määrä erilaisia kuvioita, liitutaulu vaakunalle, jossa on kirjaimia, tekstiä jne. Samoin puhutaan kansallisromanttisesta epäheraldiikasta kun tarkoitetaan vuosina 1913–1980 hyväksyttyjä pursilippujen erikoismerkkejä, jotka tuona aikakautena olivat kirjain- ja numerotunnuksia käsittäviä liikemerkkimäisiä tunnuksia.

Kirjallisuus

• Olof Eriksson, Heraldiikka ja symbolit, Suomen heraldinen seura, 1982