Heinrich Otto Meisner

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Heinrich Otto Meisner
Henkilötiedot
Syntynyt1. huhtikuuta 1890
Berliini, Saksan keisarikunta
Kuollut26. marraskuuta 1976 (86 vuotta)
Potsdam, Saksan demokraattinen tasavalta
Koulutus ja ura
Tutkimusalue arkistonhoito

Heinrich Otto Meisner (1. huhtikuuta 1890, Berliini, Saksan keisarikunta - 26. marraskuuta 1976, Potsdam, Saksan demokraattinen tasavalta) oli saksalainen historioitsija ja arkistonhoitaja.

Arkistoteoreetikkona

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meisner oli vuosina 1936-1940 Preussin valtionarkiston seulontakomission jäsen. Sen tehtävänä oli kehittää arvonmäärityksen yleisiä ohjeita. Meisner oli yksi niistä aikansa merkittävimmistä arkistoalan vaikuttajista, joka oli mukana komiteassa, toiset kaksi olivat Herman Meinert sekä Wilhelm Rohr.[1]

Meisner vaati, että aiemman summittaisen arvioinnin mukaisesta arvonmäärityksestä oli siirryttävä rationaalisten kriteerien käyttämiseen. Hän asetti arvonmäärityksen kriteereiksi asiakirjojen iän siten, että oli olemassa rajavuosi, jota vanhempia asiakirjoja ei seulottaisi, asiakirjojen sisältö sekä niiden tuottaneen viranomaisen asema hallinnon hierarkiassa. Karl Otto Müller oli vuonna 1926 kehittänyt hallinnollis-hierarkkisen kriteerin määrittämällä keskushallinnon sekä aluehallinnon asiakirjat paikallishallinnon asiakirjoja arvokkaammiksi. Meisner täydensi Müllerin kriteerejä ajatuksella, että aluehallinnon asiakirjojen arvoon vaikuttaisi ne tuottaneen viranomaisen päätöksenteon itsenäisyys.[1]

Meisner myös loi käytännön, jonka mukaan merkittäviin arkistosiirtoihin liittyvät arvonmäärityksen ratkaisut perusteluineen tuli raportoida motiivikertomuksissa (saks. Motivenberichten). Tämän tavoitteena oli ohjata sekä yhtenäistää Preussin valtionarkiston arkistopiirissä toimivien viranomaisten suorittamaa arvonmääritystä. Näitä motiivikertomuksia on pidetty varhaisena esimerkkinä yrityksestä tehdä arvonmäärityksestä läpinäkyvämpää sekä tehdä arvonmäärityspolitiikasta julkista.[2]

  1. a b Henttonen, s. 127.
  2. Henttonen, s. 127-128.