Hackmaniitti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luonnonhackmaniitti ennen UV-säteilytystä
Luonnonhackmaniitti UV-säteilytyksen jälkeen
Hackmaniittikivet.
Pakistanista peräisin olevia luonnonhackmaniittikiviä. Yläpuolella ennen värjäystä, alapuolella 254 nm:n UV-lampulla värjäyksen jälkeen. Näytteiden perusvärit johtuvat kiderakenteen metalliepäpuhtauksista.

Hackmaniitti (Na8Al6Si6O24(Cl,S)2) on sodaliittien ryhmään kuuluva luonnossa esiintyvä mineraali, jota löytyy syrjäisiltä vuoristoseuduilta mm. Afganistanista, Grönlannista, Venäjältä, Kanadasta ja Yhdysvalloista. Se on saanut nimensä suomalaisen geologin Victor Axel Hackmanin (1866–1941) mukaan, joka löysi mineraalin 1800-luvun lopulla Kuolan niemimaalta.[1][2] Nimi on lainautunut myös ruotsiin ja sitä kautta englantiin (hackmanite), jossa se on esiintynyt ensimmäisen kerran vuonna 1905.[3] Tällä hetkellä mineraalin suositeltava nimimuoto on International Mineralogical Associationin mukaan fotokrominen sodaliitti.[4] Fotokromismi tarkoittaa, että mineraalin väriä voidaan muuttaa valolla. Toisaalta mineraalin väriä voidaan muuttaa myös ydinsäteilyllä (radiokromismi) ja elektroneilla (katodokromismi), joten fotokrominen sodaliitti ei ole täsmällinen nimitys mineraalille sen kaikkien ominaisuuksien valossa.

Tutkimuksen historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hackmaniitin tieteellinen kiinnostus kukoisti 1950–1970-luvuilla, kun Medved, Kirk, Doorn, Takeda ja Williams et al. tutkivat mineraalin optisia ominaisuuksia.[5][6][7][8][9][10] Sen jälkeen Isossa-Britanniassa toimiva professori Mark Wellerin johtama tutkimusryhmä julkaisi mineraalista muutaman artikkelin 2000-luvun alussa[11][12], mutta hackmaniitin tutkimus otti tuulta alleen kunnolla 2010-luvulla, kun Zahoransky et al. julkaisi artikkelin sodaliiteista[13], minkä jälkeen tutkimus lähti uusille urille suomalaisen professori Mika Lastusaaren johdolla Turun yliopistossa.[4][14][15][16][17][18][19][20][21] Siitä lähtien Älykkäiden materiaalien kemian tutkimusryhmässä (Intelligent Materials Chemistry research group, IMC) on tutkittu hackmaniittia, jotta voidaan ymmärtää, miten synteettinen, laboratoriossa valmistettu hackmaniitti käyttäytyy ja miten se eroaa luonnossa tavattavasta hackmaniitista. Lisäksi Ranskan Lyonin yliopistossa on kehitetty laskennallisia menetelmiä, jotka kuvaavat hackmaniitin kvanttimekaanista käyttäytymistä atomitasolla.[19][22][23]

Värinvaihto-ominaisuus eli tenebresenssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Synteettisen hackmaniitin tenebresenssi: alun perin näytteet ovat valkoisia, mutta 254 nm:n UV-säteilyaltistuksen jälkeen ne ovat muuttaneet väriään vaaleanpunaiseksi. Väri palautuu takaisin valkoiseksi, kun näytteet jätetään huonevalaistukseen.

Hackmaniitti vaihtaa väriään valkoisesta pinkkiin tai violettiin, ja tämä värinvaihto perustuu ns. värikeskus-ilmiöön (F-keskus = saks. Farbzentrum). Hackmaniitin kemiallinen kaava on hyvin lähellä sodaliittia (Na8Al6Si6O24Cl2), mutta siinä on lisänä pienen pieni määrä rikkiä disulfidi-ioneina S22–. Disulfidi-ioni on kidehilassa sellaisessa kohdassa, jossa olisi normaalisti kloridi-ioni, ja koska näiden kahden välillä on varausero (eli ionit ovat keskenään ns. aliovalenttisia), niin tällöin kidehilan varaustasapainovaatimuksen mukaisesti yksi kloridi-ioni on joutunut poistumaan hilasta. Tällöin kidehilassa on lähekkäin disulfidi-ioni ja yksi tyhjä paikka eli kloridivakanssi. Tämä kaksikko on värinvaihto-ominaisuuden sydän, ja itse näkyvän valon absorptio (mikä johtaa johonkin väriin) tapahtuu natriumien muodostamassa tetraedrissä, jonka keskellä kloridivakanssi sijaitsee.[16][19][24][17]

Värinvaihdon tehokkuus eli se, kuinka syvä väristä tulee, on verrannollinen värikeskusten määrään. Suurempi määrä värikeskuksia tuottaa syvemmän keskimääräisen värityksen ja toisin päin. Värikeskustiheyttä voidaan arvioida Smakulan kaavalla[25] sekä Bromin et al. esittämällä, hackmaniittien värikeskustiheyttä (yksikössä kpl/cm3) paremmin kuvaavalla yhtälöllä[26]:

jossa

= värikeskuskonsentraatio,

= absorptiokertoimen maksimiarvo (yksikkö cm–3), joka voidaan määrittää täysin värjääntyneestä näytteestä Lambertin–Beerin lain avulla[26] ja

= oskillaattorin voimakkuus (0,3 atomiyksikköä hackmaniitilla[22]).

Toinen määritystapa on värjäämättömän ja värjäytyneen hackmaniitin massamagnetisaatiomittausten (suure σ ja yksikkö A m2 kg–1) jakaminen metastabiilin triplettitilan 3[S2–,VCl–(a1)] magneettisella momentilla eli hackmaniitin tapauksessa 2,1:llä Bohrin magnetonilla µB[17]):

Tällöin lopputuloksena saadaan värikeskustiheys yksikössä kpl/kg.

Hackmaniitilla värikeskustiheyden on raportoitu olevan luokkaa 1016 kpl/g[17], 1017 kpl/g[4] ja 1018 kpl/cm3[27] riippuen näytteestä.

UV-säteily

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun UV-säteilyfotoni osuu disulfidi-ioniin, tältä irtoaa yksi valenssielektroni, joka päätyy kloridivakanssiin. Tällöin disulfidi-ionin varaukseksi tulee –1 ja kloridivakanssin varaukseksi sama –1. Kloridivakanssiin loukkuuntunut elektroni alkaa absorboida näkyvää valoa vihreällä aallonpituudella, mikä saa hackmaniitin värin näyttämään pinkiltä, sillä pinkki on vihreän vastaväri.[19][16][17]

Kvanttimekaanisesti kuvaillen prosessi tapahtuu seuraavanlaisesti[28]:

  1. UV-fotoni (energia n. 4–5 eV) virittää valenssielektronin S22–-ionilta kloridivakanssiin VCl (Krögerin–Vinkin merkintätapa). Elektronisiirtymä on siis 1[S22–,VCl] → 1[S2–,VCl–(a1)].
  2. Na+-ionien muodostama tetraedri, jonka keskellä on VCl, uudelleenjärjestäytyy VCl:iin loukkuuntuneen elektronin vuoksi (elektroni vetää Na+-ioneja hieman puoleensa, jolloin tetraedrin koko supistuu hieman sisäänpäin). Tämä tuottaa metastabiilin triplettitilan 3[S2–,VCl–(a1)], josta tulee värikeskuksen perustila.
  3. Värikeskus alkaa absorboida fotoneja keskimääräisesti n. 2,4 eV:n (n. 540 nm) energialla, mikä johtaa elektronin virittymiseen värikeskuksen virittyneeseen tilaan 3[S2–,VCl–(t2)]. Tämä elektronisiirtymä johtaa siihen, että materiaali näyttäytyy pinkkinä tai violettina, sillä kyseessä on sallittu ja kvanttimekaanisesti suotuisa A1→T2-siirtymä.
  4. Kun elektroni palaa takaisin värikeskuksen perustilalle 3[S2–,VCl–(a1)], sillä on pieni todennäköisyys palata takaisin ensimmäiselle perustilalle 1[S22–,VCl]. Jos tämä siirtymä toteutuu, elektroni poistuu värikeskuksesta ja palautuu takaisin S2–-ionille. Tämä pieni todennäköisyys tarkoittaa myös sitä, että koska kyseessä on epäsuotuisa kvanttimekaaninen siirtymä, on elektronien palautuminen värikeskuksista verrattain hidasta, minkä vuoksi värin haaleneminen takaisin valkoiseksi on hidas (tunteja) prosessi.

Röntgen-, ydin- ja hiukkassäteily

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hackmaniitin voi värjätä UV-valon lisäksi myös röntgen-, gamma-, alfa-, beeta-, positroni- ja neutronisäteilyllä sekä elektroneilla. Tässä värjäytymistavassa mekanismi johtuu kiteessä olevien atomien sisäkuorten elektronien virittymisestä korkeaenergisen säteilyn osuessa materiaaliin. Sisäkuorilta sinkoutuneet elektronit menettävät energiaansa, kunnes ne päätyvät läheiselle kloridivakanssille, jolloin syntyy jälleen vihreää valoa absorboiva samanlainen värikeskus kuin UV-säteilyllä.[29][30]

Korkeilla gammasäteilyannoksilla (~7 kGy 60Co-säteilyä) on hackmaniitissa tavattu värikeskuksen muodonmuutosta tetraedristä tasokolmioksi. Tämä muodonmuutos johtaa siihen, että värjäytynyt hackmaniitti alkaa absorboida vihreän lisäksi myös sinistä ja punaista valoa. Lisäksi muodonmuutoksen on havaittu olevan pysyvä, eli hackmaniittiin jää muistijälki gammasäteilystä siten, että vaikka materiaali haalennettaisiin takaisin valkoiseksi, uudelleenvärjäys esim. UV-säteilyllä tuo esiin samat sinistä ja punaista valoa absorboivat ominaisuudet. Tällaista ominaisuutta ei ole tiettävästi havaittu tähän asti millään muulla materiaalilla maailmassa. [29]

Hackmaniitin värikeskuksen muodonmuutos korkeaenergisen gammasäteilyn vaikutuksesta.

Värin palautuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elektroni on sitoutunut niin löyhästi värikeskukseen, että se pääsee pois helposti matalaenergisen säteilyn – käytännössä näkyvän valon – avulla. Vihreä valo on tehokkain poistamaan värin, mutta myös lämpö saa materiaalin palautumaan valkoiseksi. Hackmaniittia lämmitettäessä n. 200 Celsius-asteeseen sen väri palautuu täysin, ja tämän jälkeen se voidaan värjätä uudelleen. Värjäytymistehokkuus ei heikkene syklien myötä, sillä kiderakenne on ympäröiviä olosuhteita kohtaan vankka ja tuhoutumaton.[19][22][17]

Valmistus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hackmaniittia voidaan valmistaa laboratoriossa millä tahansa menetelmällä, jossa reaktiotapahtumassa on korkea lämpötila. Esimerkkejä tällaisista on mikroaalto-, kiinteän olomuodon ja hydroterminen menetelmä. Tieteiskirjallisuudessa tavattavista menetelmistä yleisin on kiinteän olomuodon menetelmä, jossa lähtöaineseosta (zeoliitti, natriumsulfaatti ja natriumkloridi) kuumennetaan ensin 850 °C:ssa ilmassa ja tämän jälkeen pelkistävässä kaasukehässä (esim. kaasuseos, jossa on 10 % vetyä ja 90 % typpeä). Tämä reaktiomenetelmä on suosittu sen helpon toistettavuuden vuoksi, ja myös siksi että sitä on hackmaniitin tapauksessa tutkittu ja optimoitu pitkään. Tuotteena syntyy hienojakoista jauhetta, josta voidaan valaa esim. kalvoja tutkimustarkoituksiin.[4][9][11][12][14][15][20]

Taipuisa hackmaniittikalvo.

Jauhetta voidaan käyttää toiminnallisena materiaalina sekoittamalla sitä mihin tahansa sellaiseen materiaaliin, joka päästää näkyvää valoa ja UV-säteilyä lävitseen. Esimerkki tällaisesta on silikoni, jonka ominaisuuksiin kuuluu taipuisuus, kestävyys ja hyvä sietokyky kemikaaleille ja ympäristöolosuhteille. Toinen vaihtoehtoinen tapa tehdä hackmaniitista pinta on käyttää muovitusaineita, mutta tällöin jauhetta vaaditaan yleensä enemmän.[31]

Hackmaniitti uudelleenkäytettävänä valokuvausfilminä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska hackmaniittia voi värjätä ja haalentaa takaisin uudelleen ja uudelleen, voi siitä tehdä uudelleenkäytettävän valokuvausfilmin. Suomalainen kemisti Sami Vuori keksi v. 2023 uudelleenkäytettävän filmin, jossa muoviin valettua hackmaniittia värjätään aluksi UV-lampulla, minkä jälkeen se laitetaan filmikameraan ja tällöin filmille muodostuu vaaleanpunainen positiivikuva. Filmi voidaan tämän jälkeen skannata asiakirjaskannerilla ja värjätä taas uudelleen UV-lampulla, jolloin kuva pyyhkiytyy ja filmi on valmis seuraavaan valotukseen. Jos kuvaaja haluaa säästää kuvan, filmi voidaan laittaa pimeään, sillä ilman valoa filmin haaleneminen takaisin valkoiseksi pysähtyy täysin.[31][21]

Filmin etuna on uudelleenkäytettävyys ja se, että kehitekemikaaleja ei tarvita, ja hackmaniittifilmi ei myöskään tarvitse lainkaan gelatiinia, mikä tekee siitä vegaanisen filmivaihtoehdon (perinteiset valokuvausfilmit sisältävät gelatiinia). Suurin haittapuoli on kuitenkin erittäin pitkä (tunteja) valotusaika, sillä hackmaniitin tapauksessa valolla haaleneminen on kvanttimekaanisesti epäsuotuisa ja täten tehoton prosessi. Tämä tarkoittaa, että tällä hetkellä tämän tyyppistä filmiä voidaan käyttää vain ultrapitkän valotuksen filmikuvauksessa, jossa kohteena on esim. kaupungin keskusta, jossa valokuvaaja haluaa häivyttää kaiken liikkeen.[31]

Eräs toinen uudelleenkäytettävä filmi on Lioun et al. keksimä 9-metyyliakridiniumiin interkaloidut savihiukkaset, mutta siinä hankaluutena on se, että kuvan pyyhkiminen vaatii materiaalin upottamista rikkihappoon.[32]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ T. E. Warner, J. Hutzen Andersen: The effects of sulfur intercalation on the optical properties of artificial ‘hackmanite’, Na8[Al6Si6O24]Cl1.8S0.1; ‘sulfosodalite’, Na8[Al6Si6O24]S; and natural tugtupite, Na8[Be2Al2Si8O24](Cl,S)2−δ. Physics and Chemistry of Minerals, 1.2.2012, 39. vsk, nro 2, s. 163–168. doi:10.1007/s00269-011-0471-y ISSN 1432-2021 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  2. ↑ Borgström, L. H.: Hackmanit ett nytt mineral i sodalitgruppen. Mineralogiska Notiser, 1901, 23. vsk, nro 7, s. 563-566. Geologiska Föreningen i Stockholm Förhandlingar.
  3. ↑ Tieteessä tapahtuu tieteessatapahtuu.fi. Viitattu 12.11.2007.[vanhentunut linkki]
  4. ↑ a b c d Cecilia Agamah, Sami Vuori, Pauline Colinet, Isabella Norrbo, José Miranda de Carvalho, Liana Key Okada Nakamura, Joachim Lindblom, Ludo van Goethem, Axel Emmermann, Timo Saarinen, Tero Laihinen, Eero Laakkonen, Johan Lindén, Jari Konu, Henk Vrielinck, David Van der Heggen, Philippe F. Smet, Tangui Le Bahers, Mika Lastusaari: Hackmanite—The Natural Glow-in-the-Dark Material. Chemistry of Materials, 27.10.2020, 32. vsk, nro 20, s. 8895–8905. doi:10.1021/acs.chemmater.0c02554 ISSN 0897-4756 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  5. ↑ Medved, D. B.: Hackmanite and its tenebrescent properties. American Mineralogist, 1954, 39. vsk, s. 615–629.
  6. ↑ Kirk, R. D.: The luminescence and tenebrescence of natural and synthetic sodalite. American Mineralogist, 1955, 40. vsk, s. 22–31.
  7. ↑ Russell D. Kirk: Role of Sulfur in the Luminescence and Coloration of Some Aluminosilicates. Journal of The Electrochemical Society, 1954, 101. vsk, nro 9, s. 461. doi:10.1149/1.2781301 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  8. ↑ C. Z. van Doom, D. J. Schipper, P. T. Bolwijn: Optical Investigation of Cathodochromic Sodalite. Journal of The Electrochemical Society, 1972, 119. vsk, nro 1, s. 85. doi:10.1149/1.2404141 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  9. ↑ a b E. F. Williams, W. G. Hodgson, J. S. Brinen: Synthetic Photochromic Sodalite. Journal of the American Ceramic Society, 1969-03, 52. vsk, nro 3, s. 139–144. doi:10.1111/j.1151-2916.1969.tb11200.x ISSN 0002-7820 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  10. ↑ Takeshi Takeda, Akinori Watanabe: Optically Erasable Cathodochromic Coloration in Sodalites Containing Sulfate. Journal of The Electrochemical Society, 1973, 120. vsk, nro 10, s. 1414. doi:10.1149/1.2403272 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  11. ↑ a b Edward R. Williams, Andrew Simmonds, Jennifer A. Armstrong, Mark T. Weller: Compositional and structural control of tenebrescence. Journal of Materials Chemistry, 30.11.2010, 20. vsk, nro 48, s. 10883–10887. doi:10.1039/C0JM02066D ISSN 1364-5501 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  12. ↑ a b Jennifer A. Armstrong, Mark T. Weller: Structural observation of photochromism. Chemical Communications, 1.3.2006, nro 10, s. 1094–1096. doi:10.1039/B517715D ISSN 1364-548X Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  13. ↑ Teresa Zahoransky, Henrik Friis, Michael A. W. Marks: Luminescence and tenebrescence of natural sodalites: a chemical and structural study. Physics and Chemistry of Minerals, 1.7.2016, 43. vsk, nro 7, s. 459–480. doi:10.1007/s00269-016-0810-0 ISSN 1432-2021 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  14. ↑ a b Hannah Byron, Isabella Norrbo, Mika Lastusaari: A zeolite-free synthesis of luminescent and photochromic hackmanites. Journal of Alloys and Compounds, 15.8.2021, 872. vsk, s. 159671. doi:10.1016/j.jallcom.2021.159671 ISSN 0925-8388 Artikkelin verkkoversio.
  15. ↑ a b Isabella Norrbo, Pawel Gluchowski, Petriina Paturi, Jari Sinkkonen, Mika Lastusaari: Persistent Luminescence of Tenebrescent Na 8 Al 6 Si 6 O 24 (Cl,S) 2 : Multifunctional Optical Markers. Inorganic Chemistry, 17.8.2015, 54. vsk, nro 16, s. 7717–7724. doi:10.1021/acs.inorgchem.5b00568 ISSN 0020-1669 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  16. ↑ a b c Isabella Norrbo, Pawel Gluchowski, Iko Hyppänen, Tero Laihinen, Pekka Laukkanen, Jaakko Mäkelä, Fikret Mamedov, Hellen S. Santos, Jari Sinkkonen, Minnea Tuomisto, Antti Viinikanoja, Mika Lastusaari: Mechanisms of Tenebrescence and Persistent Luminescence in Synthetic Hackmanite Na 8 Al 6 Si 6 O 24 (Cl,S) 2. ACS Applied Materials & Interfaces, 11.5.2016, 8. vsk, nro 18, s. 11592–11602. doi:10.1021/acsami.6b01959 ISSN 1944-8244 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  17. ↑ a b c d e f Isabella Norrbo, Antton Curutchet, Ari Kuusisto, Jaakko Mäkelä, Pekka Laukkanen, Petriina Paturi, Tero Laihinen, Jari Sinkkonen, Erik Wetterskog, Fikret Mamedov, Tangui Le Bahers, Mika Lastusaari: Solar UV index and UV dose determination with photochromic hackmanites: from the assessment of the fundamental properties to the device. Materials Horizons, 8.5.2018, 5. vsk, nro 3, s. 569–576. doi:10.1039/C8MH00308D ISSN 2051-6355 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  18. ↑ Isabella Norrbo, José M. Carvalho, Pekka Laukkanen, Jaakko Mäkelä, Fikret Mamedov, Markus Peurla, Hanna Helminen, Sari Pihlasalo, Harri Härmä, Jari Sinkkonen, Mika Lastusaari: Lanthanide and Heavy Metal Free Long White Persistent Luminescence from Ti Doped Li–Hackmanite: A Versatile, Low‐Cost Material. Advanced Functional Materials, 2017-05, 27. vsk, nro 17. doi:10.1002/adfm.201606547 ISSN 1616-301X Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  19. ↑ a b c d e Pauline Colinet, Hannah Byron, Sami Vuori, Juha-Pekka Lehtiö, Pekka Laukkanen, Ludo Van Goethem, Mika Lastusaari, Tangui Le Bahers: The structural origin of the efficient photochromism in natural minerals. Proceedings of the National Academy of Sciences, 7.6.2022, 119. vsk, nro 23. PubMed:35653570 doi:10.1073/pnas.2202487119 ISSN 0027-8424 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  20. ↑ a b Wenwen Fang, Emma Sairanen, Sami Vuori, Marja Rissanen, Isabella Norrbo, Mika Lastusaari, Herbert Sixta: UV-Sensing Cellulose Fibers Manufactured by Direct Incorporation of Photochromic Minerals. ACS Sustainable Chemistry & Engineering, 6.12.2021, 9. vsk, nro 48, s. 16338–16346. doi:10.1021/acssuschemeng.1c05938 ISSN 2168-0485 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  21. ↑ a b Jenni Valta, Hanna Oksanen: Ihmeen tekijät 2/2022. Aurora-lehti, Turun yliopisto. Viitattu 6.11.2023.
  22. ↑ a b c Antton Curutchet, Tangui Le Bahers: Modeling the Photochromism of S-Doped Sodalites Using DFT, TD-DFT, and SAC-CI Methods. Inorganic Chemistry, 3.1.2017, 56. vsk, nro 1, s. 414–423. doi:10.1021/acs.inorgchem.6b02323 ISSN 0020-1669 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  23. ↑ Pauline Colinet, Aria Gheeraert, Antton Curutchet, Tangui Le Bahers: On the Spectroscopic Modeling of Localized Defects in Sodalites by TD-DFT. The Journal of Physical Chemistry C, 23.4.2020, 124. vsk, nro 16, s. 8949–8957. doi:10.1021/acs.jpcc.0c00615 ISSN 1932-7447 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  24. ↑ Russell D. Kirk: Role of Sulfur in the Luminescence and Coloration of Some Aluminosilicates. Journal of The Electrochemical Society, 1954, 101. vsk, nro 9, s. 461. doi:10.1149/1.2781301 ISSN 0013-4651 Artikkelin verkkoversio.
  25. ↑ Alexander Smakula: Über Erregung und Entfärbung lichtelektrisch leitender Alkalihalogenide. Zeitschrift für Physik, 1.9.1930, 59. vsk, nro 9, s. 603–614. doi:10.1007/BF01344801 ISSN 0044-3328 Artikkelin verkkoversio. (saksa)
  26. ↑ a b W. E. Van Den Brom, J. Kerssen, J. Volger: Electric dipole centres and colour centres in natural sodalite. Physica, 1.10.1974, 77. vsk, nro 1, s. 1–26. doi:10.1016/0031-8914(74)90274-2 ISSN 0031-8914 Artikkelin verkkoversio.
  27. ↑ I. F. Chang: Synthesis of Photochromic and Cathodochromic Sodalite. Journal of The Electrochemical Society, 1974, 121. vsk, nro 6, s. 815. doi:10.1149/1.2401925 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  28. ↑ Sami Vuori: Reversible photochromism of synthetic hackmanites in radiation detection and quantification, s. 21-22. Turku: Turun yliopisto, 2023. ISBN 978-951-29-9280-5 Teoksen verkkoversio.
  29. ↑ a b Sami Vuori, Pauline Colinet, Juha-Pekka Lehtiö, Arnaud Lemiere, Isabella Norrbo, Micael Granström, Jari Konu, Göran Ågren, Pekka Laukkanen, Laeticia Petit, Anu J. Airaksinen, Ludo van Goethem, Tangui Le Bahers, Mika Lastusaari: Reusable radiochromic hackmanite with gamma exposure memory. Materials Horizons, 31.10.2022, 9. vsk, nro 11, s. 2773–2784. doi:10.1039/D2MH00593J ISSN 2051-6355 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  30. ↑ Sami Vuori, Pauline Colinet, Isabella Norrbo, Ralph Steininger, Timo Saarinen, Heikki Palonen, Petriina Paturi, Lucas C. V. Rodrigues, Jörg Göttlicher, Tangui Le Bahers, Mika Lastusaari: Detection of X‐Ray Doses with Color‐Changing Hackmanites: Mechanism and Application. Advanced Optical Materials, 2021-10, 9. vsk, nro 20. doi:10.1002/adom.202100762 ISSN 2195-1071 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  31. ↑ a b c Sami Vuori, Hannah Byron, Isabella Norrbo, Minnea Tuomisto, Mika Lastusaari: Photochromic photography with hackmanite obtained by large-scale synthesis. Journal of Industrial and Engineering Chemistry, 25.4.2023, 120. vsk, s. 361–373. doi:10.1016/j.jiec.2022.12.043 ISSN 1226-086X Artikkelin verkkoversio.
  32. ↑ Yea Wenn Liou, Chong Mou Wang: Reusable photographic films based on iron-containing clay minerals. Chemical Communications, 1.1.2000, nro 1, s. 27–28. doi:10.1039/A908503C ISSN 1364-548X Artikkelin verkkoversio. (englanti)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hackmaniitti&oldid=22463486”