Gunnar Lindqvist
Gunnar Isak Lindqvist (13. joulukuuta 1898 Helsinki – 5. tammikuuta 1973) oli suomalainen jääkärivääpeli ja Viron armeijan yliluutnantti. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri, joka sai tulikasteensa Saksan itärintamalla Misse-joella vuonna 1916. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan Valkoisen Armeijan riveissä rykmentin viestiupseerina ja Viron vapaussotaan pataljoonan komentajana. Hän palveli elämänsä aikana kolmen valtion armeijoita ja oli kuuden sodan veteraani.[1][2] 1930- ja 1940-luvuilla Lindqvist toimi useissa kansallissosialistisissa pienryhmissä.
Perhe ja opinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lindqvist vanhemmat olivat kääntäjä ja lehtimies Rafael Lindqvist sekä Olga Ivanoff. Hänet vihittiin avioliittoon ensimmäisen kerran vuonna 1927 Austra Waitin kanssa ja toisen kerran Hilja Helmi Toikanderin kanssa. Lindqvist kävi viidennen luokan Helsingin ruotsalaisessa normaalilyseossa.[1][2]
Jääkärikausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lindqvist liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 10. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin 53 muun miehen kera 2. lokakuuta 1917 perustettuun pataljoonan tiedonanto-osastoon.[3] Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella, missä hän haavoittui 7. tammikuuta 1917.[1][2]
Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lindqvist astui Suomen armeijan palvelukseen vääpeliksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan viestiupseeriksi 2. Jääkäriprikaatin esikuntaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Viipurissa.[1][2]
Sisällissodan jälkeen Viron vapaussotaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lindqvist palveli sisällissodan jälkeen lähettiupseerina 2. Divisioonan esikunnassa. Armeijasta hän erosi 22. lokakuuta 1918 vain lähteäkseen Viron vapaussotaan. Hän liittyi tammikuussa vuonna 1919 Viron armeijan Panssarijunadivisioonan suomalaiseen pataljoonaan, missä hän toimi pataljoonan adjutanttina ja myöhemmin samaisen pataljoonan komentajana. Hän otti osaa Viron vapaussodan taisteluihin etelärintamalla muun muassa Mustjoella, Menzenissä (Mõniste) ja Rosenhofissa (Vana Roosa).[1][2]
Viron armeijasta hän erosi kesäkuun alussa vuonna 1919 ja liittyi sen jälkeen elokuussa samana vuonna Mitaussa yliluutnantin vakanssilla Rüdiger von der Goltzin Rautaiseen divisioonaan. Hän toimi aluksi yliluutnantti Bodenin pataljoonan 2. komppanian päällikkönä ja myöhemmin pataljoonan ase- ja lähettiupseerina. Hän osallistui Rautaisen divisioonan riveissä taisteluihin muun muassa Varkalissa, Pinkenhofissa, Annenhofissa ja Kalnzeemissa. Lindqvist toimi divisioonan kuormastoa divisioonan peräytyessä Mitausta Muravjevoon. Hän siirtyi myöhemmin Rautaisen divisioonan mukana Stettiniin, missä joukot hajotettiin. Divisioonan hajottamisen jälkeen Lindqvist jäi Stettiniin ja perusti sinne vuonna 1920 välitysliikkeen ja toimi sen johtajana vuoteen 1927 saakka, jolloin hän palasi takaisin Suomeen ja työskenteli sen jälkeen Helsinkiin perustamansa huolintaliikkeen johtajana vuoteen 1931 saakka. Myöhemmin hän toimi muun muassa vuosina 1936 – 1938 Automaattiteollisuus oy:n konttoripäällikkönä ja 1. toukokuuta 1938 alkaen För Frihet och Rätt -lehden vastaavana toimittajana vuoteen 1944 saakka.[1][2]
Talvi- ja jatkosota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lindqvist osallistui talvisotaan talousupseerina Täydennyspataljoonassa ja myöhemmin huoltopäällikkönä Jalkaväenkoulutuskeskus 7:ssä. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin Helsingin sotilasläänin esikuntaan huoltoupseeriksi, mistä hänet siirrettiin Päämajaan adjutantiksi. Päämajasta hänet siirrettiin Lounais-Hämeen suojeluskuntapiirin esikuntaan huoltopäällikön apulaiseksi. Vuonna 1942 hänet siirrettiin väestönsuojelutehtäviin ollen tehtävissä sodan loppuun saakka.[2]
Lindqvist oli ollut 1930-luvulta alkaen merkittävä vaikuttaja Suomen kansallissosialistien piireissä ja hänellä oli hyvät suhteet natsi-Saksan tiedusteluelimiin. Hän toimi syksyllä 1940 perustetun Suomen ruotsinkielisen natsijärjestön Samfundet Folkgemenskapin sihteerinä ja tosiasiallisena johtajana.[4] Hän oli aktiivisesti värväämässä suomalaisia vapaaehtoiseen Waffen-SS-pataljoonaan. Lindqvist värväsi ainakin 111 miestä, joista 54 päätyi pataljoonaan. Hänen henkilökohtaisesti värväämiään SS-miehiä olivat muun muassa Unto Boman, Sakari Lappi-Seppälä ja Lauri Törni.[5] Lindqvist oli vuonna 1942 kansallissosialistista ideologiaa edustaneen Siniristi-järjestön varapuheenjohtajana. Suomen katkaistua suhteensa Saksaan 2. syyskuuta 1944 Lindqvist kuului niihin kahdeksaan vaarallisen saksalaismielisenä pidettyyn henkilöön, jotka Valtiollinen poliisi vangitsi välittömästi turvasäilöön. Hänet vapautettiin parin viikon kuluttua sillä ehdolla, ettei hän poistuisi kotipaikkakunnakseen määrätystä Kärkölästä. Hän kuitenkin pakeni vielä syyskuun aikana tarkoituksenaan päästä Saksaan, mutta jäi kiinni Ruotsissa ja joutui siellä internoiduksi.[6]
Sotien jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lindqvist eli sotien jälkeen internoituna Ruotsissa vuoteen 1946 saakka. Vuodesta 1946 lähtien hän toimi kirjanpitäjä Uumajan höyrypanimossa vuoteen 1947 saakka, jolloin hän siirtyi toimittajaksi Umeåbladetin palvelukseen ja oli tehtävässä vuoteen 1948 saakka. Umeåbladetilta hän siirtyi Nord-Sverige lehden palvelukseen Sollefteåhon ja oli yrityksen palkollisena vuoteen 1952 saakka, jolloin hän siirtyi toimituspäälliköksi Örnsköldsvik-Posteniin ja oli tehtävässä vuoteen 1956 saakka. Vuonna 1956 hän siirtyi toimitussihteeriksi Åland-lehteen, missä tehtävässä hän toimi aina vuoteen 1962 saakka, jolloin hän siirtyi Ålands Turistföreningin Pr-mieheksi.[2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
       |
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
- Suomalainen, Jaakko, Sundvall, Johannes, Olsoni, Emerik ja Jaatinen, Arno (toim.): Suomen jääkärit: toiminta sanoin ja kuvin II, 2. painos. Kuopio: Osakeyhtiö Sotakuvia, 1933.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
- ↑ a b c d e f g h Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
- ↑ Suomen jääkärit II 1933: 1161.
- ↑ Erkki Vettenniemi: Unto Bomanin salattu elämä, s. 358. Teoksessa Berijan tarhat: Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliiton vuosilta 1945–1954 (Unto Parvilahti), uusintapainos. Otava, Helsinki 2004.
- ↑ André Swanström: Hakaristin ritarit – Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset, s. 78–81. Atena, Jyväskylä 2018.
- ↑ Mikko Uola: "Suomi sitoutuu hajottamaan...": Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella, s. 18–19. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999.