Neuvostoliitto Gorbatšovin aikakaudella

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Gorbatšovin Neuvostoliitto)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

 

Yhdysvaltain varapresidentti Bush, presidentti Ronald Reagan ja Gorbatšov New Yorkissa 1988.

Gorbatšovin aikakaudella pyrittiin uudistamaan Neuvostoliittoa, mikä ajoi maan valtataisteluun ja valtion hajoamiseen. Vuonna 1985 Neuvostoliitossa nousi valtaan Mihail Gorbatšov, joka aloitti talousuudistuksen, perestroikan. Sen tarkoitus oli parantaa talouskasvua ja elinoloja sekä muuttaa sosialismi inhimilliseksi. Perestroikaan liittyi alussa raskaan teollisuuden kehittäminen uskorenije ja varsinkin glasnost, tiedonvälityksen vapautuminen sensuurista.

Gorbatšov suosi liennytystä ja ydinaseneuvotteluja lännen kanssa, ja sai aikaan muun muassa euro-ohjukset poistavan INF-sopimuksen. Niinpä Gorbatšov oli länsimaissa hyvin suosittu, mutta muun muassa alkoholin vastaisen kampanjan vuoksi kotimaassaan epäsuosittu. Gorbatšov sai huomata että suuri osa kommunistisesta puolueesta vastusti hänen uudistuksiaan. Vanhoillisten vastustus lisääntyi, kun maa alkoi hajota kansallisuuskiistojen takia. Neuvostoliiton talous alkoi perestroikan edetessä luhistua ja pulat pahenivat.

Toisaalta demokratisoitumisen tuloksena Venäjälle syntyneeseen demokraattisen liikkeen keulahahmoksi nousi vahvaksi vaikuttajaksi Boris Jeltsin, joka piti Gorbatšovin uudistuksia liian hitaina. Baltia itsenäistyi, ja armeija ei saanut maita hallintaansa.

Uudistuksia pelkäävät vanhoilliset kommunistit kaappasivat vallan vähäksi aikaa elokuussa 1991, jolloin Venäjän johtaja Jeltsin asettui näkyvästi vastustamaan kaappausta, ja voitti vanhoilliset. Tämä suisti Gorbatšovin vallasta. Niinpä uudistukset ja kansallisuuskiistat johtivat lopulta maan hajoamiseen 25. joulukuuta 1991, ja Neuvostoliiton seuraajaksi tuli Venäjän federaatio sekä monta muuta aikaisempaa neuvostotasavaltaa.

Vallan vaihtuminen Kremlissä 1985

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvulla Neuvostoliittoa johti Leonid Brežnev, jonka aikaa on muistettu pysähtyneisyyden kautena. Viimeistään 1970-luvulla Neuvostoliiton poliittinen elämä ummehtui täysin, toisinajattelijoita vainottiin, ja kommunistisen puolueen huipulla istuivat samat ukkoutuvat miehet. Korruptio levisi. Neuvostoliitossa kuoli peräkkäin muutaman vuoden sisällä kolme vanhan kaartin kommunistijohtajaa: Brežnev, Andropov ja Tšernenko.

Leonid Brežnev kärsi viimeisinä 7.–8. hallitusvuotenaan dementiasta, ja kerrankin luki TV:ssä saman paperin kahteen kertaan. Brežnevin ympärille yritettiin rakentaa henkilökulttia, mutta ihmiset suhtautuivat johtajaansa pilkallisesti.

Andropov ei saanut paljoa aikaan, ja Gorbatšovin edeltäjä Tšernenko ei yrittänytkään muuttaa mitään neuvostojärjestelmässä.

Neuvostoliiton talous oli kasvanut 1950-luvulla ja 1960-luvullakin nopeasti mm. jälleenrakentamisen ja uusien luonnonvarojen käyttöönoton takia. Tuotettiin yhä enemmän terästä ja sementtiä, ja aseita enemmän kuin olisi tarvittu. Kasvu oli hidastunut 1960- ja 1970-luvuilla ja oli kolmen prosentin tuntumassa vuonna 1985 venäläisten tietojen mukaan. Läntisten tietojen mukaan talouskasvu polki paikallaan jo 1970-luvulla. Tällöin Neuvostoliitto alkoi viennissään painottua yhä enemmän maakaasuun ja öljyyn. Neuvostoliitto jäi jälkeen läntisen elektroniikan ja tietokoneiden kehityksestä 1970-luvulla.

Vuonna 1983 siperialaiset taloustutkijat T. Zalavaskaja ja A. Aganbegjan julkaisivat Neuvostoliiton talouden tilaa käsittelevän kriittisen raportin.[1] Raportin mukaan Neuvostoliiton talous romahtaisi parissa vuodessa ilman uudistuksia. Brežnev oli viimeisessä puheessaan maininnut talouskasvun kangertelevan, mutta tarjonnut ratkaisuksi työkurin lisäystä perinteiseen tapaan.

Mihail Gorbatšov yleni kommunistipuoleen hierarkiassa keskuskomiteaan puolueen sisäistä korruptiota inhoavan KGB-päällikkö Juri Andropovin avulla. Keskuskomiteassa Gorbatšov oli jo 1971. Gorbatšov voitti äänestyksen 11. maaliskuuta 1985[2] kommunistisen puolueen pääsihteeriksi muun muassa ulkoministeri Andrei Gromykon tuella. Gromykon mielestä maa tarvitsi uudistajan, jotta sosialismin maine kohenisi.

Valtaan päästyään Gorbatšov erotti monia vanhan kaartin johtajia, alensi suosittelijansa Gromykon ja erotti muita. Erotetuissa olivat myös Gorbatšovin kilpailijat Viktor Grišin ja Grigori Romanov[3]. Mutta ilmeisesti taktisista syistä Gorbatšov jätti huipulle Jegor Ligatšovin, joka tietenkin edusti vanhan kaartin kommunismia. Väitetään Ligatšovin jääneen paikalle syntipukiksi, jos talousuudistukset menisivät pieleen.

Gorbatšov yritti muuttaa neuvostososialismia lisäämällä demokratiaa, muttei halunnut luopua yksinvallasta. Pohjimmiltaan Gorbatšov uskoi marxismi-leninismiin, Gorbatšovin mielestä rappeutuva järjestelmä oli elvytettävissä, ja ihmiskasvoinen sosialismi rakennettavissa. Jo keväällä 1986 eräässä teatteriesityksessä kuvattiin emigrantteja myönteisessä valossa, mikä kertoi ilmapiirin vapautumisesta.

Perestroikan alku 1985

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuussa 1985 kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov tunnusti julkisesti neuvostotalouden kasvun hidastuneen. Alussa Gorbatšov toimi maltillisesti ja pyrki poistamaan puoluejohdosta vanhoillisia. Tehtiin vain kosmeettisia muutoksia neuvostotalouteen.

Maatalouden ja raskaan talouden byrokratiaa muutettiin.[4] Työtä vieroksuvia tekosairaita pidätettiin kaupunkien kaduilla, ja työpaikoilta saattoi nyt erottaa ihmisiä töistä, ja antaa heille kannustinlisiä.

Myöhemmin tuotiin esille käsitteitä perestroika, talouden uudelleenjärjestäminen, glasnost, vapaa tiedonvälitys, "uusi ajattelu" ja demokratizatsija, demokratisoiminen.

Alkoholin vastainen kampanja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gorbatšov aloitti perestroikan vuoden 1985 lopussa alkoholin vastaisella kampanjalla. Kyseessä oli Jegor Ligatšovin aloite. Maahan perustettiin suuri raittiusyhdistys. Viinan hintaa nostettiin, viinakauppojen aukioloaikoja supistettiin ja viinitarhoja tuhottiin. Alkoholinkäyttöä saatiinkin vähennettyä lähes 50 %. Tämä näkyi kuolleisuuden vähenemisenä ja syntyvyyden laskuna. Huliganismi väheni. Mutta alkoholin kotipoltto kasvoi räjähdysmäisesti. Hiiva ja sokeri loppuivat kaupoista eikä niitä riittänyt kaikkiin leivonnaisiin. Jotkut ihmiset alkoivat käyttää erilaisia korvikkeita, jopa hammastahnaa alkoholin sijaan. Gorbatšovista tuli kampanjan takia epäsuosittu "limonaatimies". Valtion menetti alkoholista saatavia tuloja. Vuonna 1987 Neuvostoliitto palautti alkoholikaupan suunnilleen entiselleen.

Perestroikan huippukausi 1986-1988

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1986 keväällä tapahtui Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, jota aluksi salattiin kansainväliseltä yhteisöltä.

1986 – alkavia toimia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perestroika alkoi varsinaisesti vuoden 1986 keskivaiheilla, ja tammikuussa Gorbatšov puhui laajalle kansalle ohi uudistuksia vastustavien puoluepomojen demokratizatsijasta, kansanvaltaistamista. Vuonna 1986 alkoi myös glasnost[5], tiedonvälityksen vapaus ja avoimuus. Vapaus ei tosin näkynyt heti kaikkien toisinajattelijoiden vainon pysähtymisenä, salainen poliisi KGB toimi yhä täydellä teholla. Mutta esimerkiksi toisinajattelija Andrei Saharov kutsuttiin takaisin Gorkista Moskovaan.[6]

1987 – perestroika vauhdissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perestroika oli kovimmassa vauhdissa vuoden 1987 alussa.[7] Näin vahvat uudistukset alkoivat vasta kesällä 1987. Tällöin perestroikasta tuli täysimittakaavainen kampanja. Neuvostoliiton kommunistipuolueen 26. kongressissa Gorbatšov puhui perestroikasta eli talouden uudelleenrakentamisesta, uskorenijestä (uudistusten nopeuttamisesta), "inhimillisestä tekijästä", glasnostista (vapaasta tiedonvälityksestä), ja hozrastšjotin, omarahoitteisuuden laajentamisesta. Gorbatšov peruutti alkoholin vastaisen kampanjan.

Käytännössä 1987 alkanut Abel Aganbegjanin ideoima[8] vauhdittaminen uskorenije pumppasi rahaa raskaaseen teollisuuteen, mikä lopulta epävakautti talouden. Vauhdittaminen epäonnistui pahoin ja jäi sen takia pian pois käytöstä termin perestroika rinnalta. Uskorenijeen liittyi mm. työpaikkojen kurin tiukentaminen ja parempi puoluevirkailijoiden valvonta.

Vuonna 1987 tehtiin mahdolliseksi perustaa yksityisiä yrityksiä. Yritykset vapautuivat nyt keskussuunnittelutoimiston ohjauksesta. Nyt yhtiöt alkoivat nostaa palkkoja, ja keskuksen määräämät toimitussopimukset menettivät merkityksensä. Näin tuotanto laski, ja inflaatio lähti käyntiin, kun valtio alkoi painaa katteettomia seteleitä.[9] Gorbatšov sanoutui irti vuonna 1987 Brežnevin opista, eli Neuvostoliitosta Itä-Euroopan maiden ohjaajana.

Kesällä 1987 Gorbatšovin silloinen talousasiantuntija Nikolai Šmeljov puhui keskuskomiteassa monista markkinatalouteen tähtäävistä uudistuksista[10]. Samalla esitettiin ensimmäinen kritiikki perestroikaa kohtaan. Välimuoto markkinatalouden ja sosialismin välillä houkutteli, mutta oli nimimerkki L. Popkovan mukaan mahdoton, koska markkinatalouden ja sosialismin välimuoto yhdistäisi molempien huonot puolet.[11].

1987 neuvostoekonomi Leonid Albakin oli sanonut, että taloutta ei voi uudistaa ilman poliittisia muutoksia.[12] Tammikuussa 1987 Gorbatšov ilmoitti demokratiasta[13] ja tulevista "vallankumouksellisista" monen ehdokkaan vaaleista. Puolueen sisäinen vastustus oli nyt näkyvää.

Vuonna 1987 Moskovan pormestariksi ylennyt, politbyroohonkin päässyt rakennusinsinööri Boris Jeltsin riitaantui vanhoillisen Jegor Ligatšovin ja Mihail Gorbatšovinkin kanssa. Syynä oli Jeltsinin puhe, jossa tämä arvosteli Gorbatšovin uudistuksia liian hitaiksi. Populistina Moskovassa esiintynyt Jeltsin erotettiin politbyroosta ja Moskovan pormestarin virasta poliittisen epäkypsyyden ja vastuuttomuuden takia.

Toukokuussa 1987 19-vuotias lentäjäharrastelija Mathias Rust laskeutui Punaiselle torille Cessna 172 -pienkoneella. Rust pääsi ilmavalvonnan läpi osin sen takia, että oli rajavartioston juhlapäivä. Väkijoukko hurrasi Rustille, mutta hänet pidätettiin jonkun ajan päästä ja hän joutui istumaan vankilassa vuoden. Rustin lento aiheutti lukuisia vanhoillisten erottamisia Neuvostoliiton hallinnossa.

Gorbatšov päätti perustuttaa yhteisyrityksiä 1988. Tämä laki salli Leninin ajan jälkeen yritysten yksityisomistuksen.

1980-luvun lopussa sallittiin pienet osuustoiminta- ja perheyritykset, jotka saivat palkata ulkopuolisia työntekijöitäkin. Komsomolin, kommunistisen nuorisoliiton yhteyteen perustettiin "nuorten tiedekeskuksia" jotka saivat toimia liikeyritysten tavoin. Monet myöhemmin Venäjällä rikastuneet pankinjohtajat ja suurliikemiehet aloittivat uransa näissä. NKP pyrki tiedekeskuksissa piilottamaan rahojaan pelätessään valtansa häviävän.

Vuonna 1988 talousuudistus oli käynnistämässä hyperinflaatiota.[14]

Glasnostin takia vapautettiin monia toisinajattelijoita ja lehdistönvapaus kasvoi huomattavasti. Monia valtion tilasta kertovia tilastoja sai vapaasti, esimerkiksi tietoja tuloeroista ja itsemurhatilastoja. Myös onnettomuuksista sai kirjoittaa vapaasti. Alettiin harjoittaa Neuvostoliiton historian valkoisten aukkojen täyttämistä eli vastustajien mielestä neuvostohistorian mustaamista. Neuvostoliiton TV:ssä kerrottiin ensi kertaa Josif Stalinin ajan hirmutöistä.

19. puoluekokouksen jälkeen heinäkuussa 1988 Gorbatšov alkoi heikentää kommunistipuolueen asemaa maassa, 19. kommunistipuolueen kokouksessa hän määräsi monen ehdokkaan vaalit eri puolille maata alueellisille ja paikallisille tahoille. Syyskuussa 1988 aikaisemmin voimakkaan puolueen sihteeristön valta heikkeni, ja joulukuussa 1988 korkeimman neuvoston tilalle tuli kansanedustajien kongressi. Vuonna 1988 perestroika oli huipussaan.

Perestroikasta huolimatta Neuvostoliiton sotateollisuus ja KGB toimivat täydellä teholla. Vielä kolme vuotta Gorbatšovin valtaannousun jälkeen ihmisiä vainottiin uskonnollisen mielipiteensä takia.[15]

Vanhoillisten vastustus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä Gorbatšovin poissa ollessa 1988 julkaistiin artikkeli, jossa puolustettiin Stalinia ja vanhaa kommunismia. Artikkelin kirjoitti Nina Andrejeva ja se oli luultavasti alkuaan lähtöisin Ligatsovin toimistosta. Gorbatšovia ja Jeltsiniä kannattavat maltilliset ja radikaalit uudistajat pitivät artikkelia uhkana. Seuranneessa vapaamuotoisessa keskustelussa moni puoluejohtaja piti artikkelia hyvänä.

Mutta Gorbatšov piti puoluejohtajille puheita, joissa uhkasi erottaa artikkelin hyväksyjät puolueesta.

Kesällä 1988 Gorbatšov sai huomata puolueapparaatin luutuneen vastustamaan uudistuksia. Vanhoilliset puoluejohtajat vastustivat uudistuksia muun muassa siksi, että uskoivat olevansa poliittisesti oikeassa, ja siksi, että pelkäsivät uudistusten vievän heidän virkansa ja toimeentulonsa.

Kansallisuuskiistat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1988 alkoi näkyä merkkejä tulevasta Neuvostoliiton hajoamisesta. Glasnost nosti pintaan kansallismielistä kuohuntaa. Ukrainassa ja Baltiassa oli poliittinen oppositio, joka loi maihin kuohuntaa. Kaukasiassa alkoivat armenialaisten ja azerien taistelut.[16]. Nämä näkyivät Vuoristo-Karabahin armenialaisten itsenäistymishaluna Azerbaidžanista. Kun Vuoristo-Karabah julistautui itsenäiseksi Azerbaidžanista, kiihkokansallismieliset azerit kostivat tämän julmasti Sumgaitissa hyökkäämällä kristittyjen koteihin näitä tappamaan ja pahoinpitelemään. Vuonna 1988 aktivoitui myös Georgian kansallismielinen liike.

Perestroikan kääntöpuoli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perestroikalle olivat tyypillisiä erilaiset lyhytikäiset, politbyroon käskemät uudistuskampanjat, jotka johtivat usein päinvastaiseen tulokseen kuin mitä haluttiin. Vuonna 1988 tavallinen kansalainen ymmärsi perestroikan kääntöpuolet, kun Gorbatšov ei saanut myönteistä muutosta aikaan.[17] Kansan kanssa käydyt perestroikakeskustelut loppuivat, kun kansa kyseli miksei kaupoissa näy makkaraa.[8] Gosprijompa, valtiollinen laaduntarkkailu loppui, kun tehtaiden tuotanto laski lopulta puoleen. Ansaitsemattomien tulojen kampanja tarkoitti sitä että miliisit rikkoivat yksityiset kasvihuoneet, ja toreille tulevat kasvihuoneiden tuotteita kuljettaneet kuorma-autot pysäytettiin ja annettiin niiden lastin pilaantua.[18] Kampanjaa toisensa jälkeen rummutettiin keskuskomiteasta käsin alussa, ennen kampanjan hiljaista hautaamista.[19]

Gorbatšov syytti talousasiantuntijoita Perestroikan epäonnistumisesta, mutta ulkopuoliset näkevät syyn perestroikan epäonnistumisessa olleen ainakin osaksi Gorbatšovin taitamattomuudessa ja kompromissihakuisessa politiikassa. Gorbatšovin talousneuvonantajat vaihtuivat usein, ja Gorbatšov oli enemmän poliitikko kuin talousmies.[20]

Valtion harjoittaman yritysten ohjailun häviäminen johti siihen, että yritykset eivät enää toimittaneet tuotteitaan sinne minne ne olivat aikaisemmin tavaransa vieneet. Tämä johti laajaan tarvikepulaan. Pula johti taas inflaatioon.

Vuoden 1990 syystalvella oli maassa laaja pula, kun osaa sadosta ei saatu korjattua talteen koneiden varaosien puutteen ja kaupungeista tulleen sadonkorjausavun puutteessa. Samoin maalta ei aina lähetetty satoa kaupunkeihin.[21]

Kansanedustajien kongressi muutti politiikan avoimeksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov päätti kokeilla demokratiaa seuraavat viisi vuotta, ja sen takia määräsi pidettäväksi kansanedustajien kongressin vaalit. Osa kongressin ehdokkaista oli valittu 1, osa 24 asukkaan vaalipiireistä.selvennä Vaalit eivät olleet länsimaisittain vapaat mutta vapaammat kuin aikaisemmin. Kolmasosa kongressin paikoista täytettiin suoraan kommunisteilla, ja monia edustajia valittiin kiintiöiden mukaan. Glasnost murtautui läpi 1988, Stalinin rikoksista puhuttiin, talous- ja sosiaalitilastojen valheellisuus paljastettiin, todettiin, että maa ei ole demokratia eikä oikeusvaltio.

Toukokuussa juuri valitussa kongressissa alettiin puhua kaikista neuvostojärjestelmän epäkohdista, myös Gorbatšovia ja KGB:tä arvosteltiin. Kongressin istunnot televisioitiin koko Neuvostoliittoon.[22] Ensi kertaa kansanedustuslaitos toimi aivan kuin läntiset parlamentit. Silti konservatiivinen enemmistö säilytti kongressin otteessaan. Gorbatšovilla oli tuolloin viimeisen kerran todellinen valta maassa.

Vuonna 1989 sallittiin monien puolueiden perustaminen.[13]

Kesällä 1989 kansanedustajien kongressiin valittiin ensimmäinen oppositioryhmä, pieni "Alueidenvälinen liitto", jossa oli politbyroosta aiemmin erotettu Boris Jeltsin oli mukana. Jeltsiniä kannatti noin 90 % Moskovan alueella protestiksi kommunistista puoluetta vastaan. Kansanedustajien kongressin istunnot televisioitiin kaikkialle maahan, ja se osaltaan heikensi neuvostovaltaa. 1980-luvun lopulla matkusti myös ihmisiä yhä enemmän Amerikkaan sovittujen ohjelmien puitteissa.

Gorbatšovin ulkopolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1988 Gorbatšov oli suositumpi lännessä kuin idässä, idässä ruokajonot pysyivät yhtä pitkinä Gorbatšovin hallitessa maata.

Gorbatšov aloitti tuloksiin tähtäävät ydinaseiden vähentämisneuvottelut Yhdysvaltain kanssa ja normalisoi maan suhtautumisen Kiinaan. Gorbatšov pyrki rakentamaan "yhteistä eurooppalaista kotia". Gorbatšov pyrki ulkopolitiikallaan ajamaan Neuvostoliiton etua, vaikka politiikka näyttikin vain rauhanomaiselta.

Gorbatšov lopetti helmikuussa 1989 Neuvostoliiton osallistumisen Afganistanin sotaan. Hän pienensi Angolan, Nicaraguan ja Kuuban saaman sotilasavun määrää. Gorbatšov luopui myös maan johtoasemasta Itä-Euroopassa. Syyskuussa 1989 katolinen Puola sai maassa pidettyjen parlamentti­vaalien jälkeen porvarillisen hallituksen ja Unkarin kommunistihallinto kaatui. 1989 DDR:n vanhoillinen Erich Honecker erotettiin, ja tilalle tuli salaisen poliisin päällikkönä toiminut Egon Krenz. Nyt alkoivat suuret mielenosoitukset Leipzigissa ja Dresdenissä, ja vuoden 1990 vaalit toivat kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien koalition. Itä-Saksan tyyppinen kehitys toistui muualla Itä-Euroopassa.

Neuvostoliiton hajoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gorbatšovin uudistuspolitiikan glasnost ja demokratisointi nostivat vapaan tiedonvälityksen esille sensuurin ja muiden pakkokeinojen murtuessa. Armenian ja azerien välillä oli pahoja kansallisuuskiistoja Vuoristo-Karabahissa. Baltian maissa nousi vuonna 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen voimakas ympäristöliike, joka muuttui syksyllä vuonna 1987 Virossa uudistusmielisten kommunistien parissa itsenäistymisliikkeeksi.[23] Ukrainassa nousi kansanrintama Ruh vuonna 1988–1989. Baltian maiden kapinointi johti lopulta irtautumiseen Neuvostoliitosta vuonna 1991. Maan talous alkoi vuonna 1989 luhistua kiihtyvällä vauhdilla, mm. veronkierto lisääntyi.

Jo vuonna 1989 vanhoilliset kokosivat kasvavan rintaman uhkaavaa Neuvostoliiton hajoamista vastaan. Kesällä vuonna 1990 nousi Venäjän parlamentin johtoon Gorbatšovin vastustaja, kommunistisesta puolueesta erotettu Boris Jeltsin, josta tuli vuoden päästä presidentti. Vuoden 1990 lopussa oli laajaa tavarapulaa komentotalouden osittaisen hajoamisen takia, ja pula käsitti nyt ruoan, vaatteet ja muut perustarvikkeet. Neuvostoliiton vanhoilliset tukivat Baltian maissa inter-liikettä, joka pyrki pitämään maat Neuvostoliitossa. Interliike ei onnistunut tavoitteessaan. Vuoden 1991 tammikuussa vanhoillisten komentamat neuvostoarmeijan ja sisäministeriön joukot taistelivat Baltian maissa ja kymmeniä kuoli. Rajoitettu hyökkäys ei kukistanut niitä. Elokuussa 1991 vanhoilliset kaappasivat vallan vähäksi aikaa. Gorbatšovin valta mureni kaappauksen jälkeen lopullisesti, ja Neuvostoliitto hajosi.

Tärkeitä tapahtumia
  • toukokuu 1990: Jeltsin Venäjän parlamentin puhemieheksi
  • toukokuu 1990: Latvian itsenäisyysjulistus
  • kesäkuu 1990: Venäjän suvereenisuusjulistus
  • heinäkuu 1990: Jeltsin eroaa NKP:sta
  • tammikuu 1991: sisäministeriön joukot Vilnassa ja Riiassa
  • huhtikuu 1991: laskuvarjojoukkoja Liettuassa
  • huhtikuu 1991: Georgia itsenäistyy
  • kesäkuu 1991: Venäjän historian ensimmäiset demokraattiset presidentinvaalit: Jeltsin valitaan
  • Iivonen, Jyrki: Neuvostovallan viimeiset vuodet. (Ulkopoliittisen instituutin julkaisuja 1) Helsinki: Gaudeamus, 1992. ISBN 951-662-547-9
  • Martti Hosia: Raportti Moskovasta. Gummerus, 1991. ISBN 951-20-3806-4
  • Heikki Kirkinen: Venäjän historia. Otava, 2001. ISBN 951-1-15799-X
  • Anne Sailas: Venäjä, jättiläinen tuuliajolla. 1996.
  1. Iivonen 1992, s. 67.
  2. Sailas 1996, s. 87
  3. Kirkinen 2000, Venäjän historia, s. 499
  4. Sailas 2000, s. 500
  5. Sailas 2000, s. 501
  6. Sailas 2000, s. 504
  7. Hosia 1991, 23
  8. a b Hosia 1991, s. 21
  9. Hosia 1991, s. 24
  10. Hosia 1991, s. 26
  11. Hosia 1991, s. 27
  12. Voprosy Ekonomiki (Moscow), no. 2 (1988), s. 79
  13. a b Kirkinen 2000, s. 506
  14. Hosia 1991, s. 25
  15. Sailas 1996, s. 90
  16. Sailas 1996, sivu ?
  17. sailas 1996, s. 89
  18. Hosia, 22
  19. Hosia, s. 22–23
  20. Hosia, s. 23–
  21. Hosia, s. 24-
  22. Sailas 1996, s. 92
  23. Viron, Latvian ja Liettuan historia, Kari Alenius, Gummerus Jyväskylä 2000, s. 277

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]