Nikolai Gogol

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Gogol)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nikolai Vasiljevitš Gogol
Никола́й Васи́льевич Го́голь
Nikolai Gogol, Otto Friedrich Theodor von Möller 1840, Tretjakovin galleria, Moskova
Nikolai Gogol, Otto Friedrich Theodor von Möller 1840, Tretjakovin galleria, Moskova
Henkilötiedot
Syntynyt31. maaliskuuta 1809
Kuollut4. maaliskuuta 1852 (42 vuotta)
Kansalaisuus Venäjän keisarikunta
Ammatti romaanikirjailija, novellisti, näytelmäkirjailija
Kirjailija
Äidinkieliukraina
Tuotannon kielivenäjä
Aikakausi 1840–1851
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Nikolai Vasiljevitš Gogol (alk. Gogol-Janovskyi, ven. Никола́й Васи́льевич Го́голь, ukr. Мико́ла Васи́льович Го́голь, Mykola Vasylovytš Hohol; 31. maaliskuuta (J: 19. maaliskuuta) 1809 Sorotšintsi, Pultavan alue, Venäjän keisarikunta – 4. maaliskuuta (J: 21. helmikuuta) 1852 Moskova, Venäjän keisarikunta) oli ukrainalaissyntyinen, Venäjällä vaikuttanut ja venäjäksi kirjoittanut kirjailija.[1][2] Häntä pidetään merkittävänä novellikirjallisuuden uudistajana.[2][3]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe, lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai Gogol syntyi puolalaistaustaiseen Gogol-Janovskyin aatelissukuun perheensä Janovštšinan (ven. Яновщинa) maatilalla lähellä Sorotšintsia, lähellä Psel-jokea, Pultavan ja Mirgorodin piirien rajalla Pultavan kuvernementissa (nyk. Ukraina).[3] Gogolin isoisä oli merkitty aatelisten luetteloon (ns. 'Samettikirja', ven. Дворянской грамоте) vuonna 1792, johon merkittiin vain syntyperäiset aateliset, ei niitä, jotka saivat arvonimen sotilasansioista, virka-ansioista tai vuoden 1661 aatelisasetuksesta.[4] Isänsä pyynnöstä Nikolai Janovskyi tunnustettiin vuonna 1820 aatelismieheksi, ja vuonna 1821 hänelle annettiin sukunimi Gogol-Janovskyi, josta hän käytti vain ensimmäistä osaa. Hänen isänsä oli näytelmäkirjailija, innokas teatterinharrastaja ja maanomistaja Vasyl Hohol-Janovskyi.[5][6][7][8]

Gogolin vanhempia pidettiin keskiluokan maanomistajina, heillä oli 1 000 hehtaaria maata ja 400 'sielua' eli täysi-ikäistä miespuolista maaorjaa.[4] Perheeseen kuului Nikolain lisäksi viisi lasta: veli Ivan (1810–1819) sekä sisaret Maria (1811–1844), Anna (1821–1893), Jelizaveta (1823–1864) ja Olga (1825–1907).[4][9] Pojista siis ainoastaan Nikolai eli aikuiseksi. Gogolin suvussa oli monia kirjallisesti lahjakkaita ihmisiä. Hänen äitinsä oli varakkaasta aatelisuvusta peräisin olevan Maria Ivanovna Kosiarovskaja-Šerbak (ukr. Косяровська Марія Іванівна, 1791-1868),[7] joka kävi laajaa kirjeenvaihtoa monien kirjailijoiden kanssa.[4]

Kymmenenvuotiaana Gogol vietiin Pultavaan yksityisopettajan luo valmistautumaan lukio-opintoihin. 12-vuotiaana hän aloitti seitsemän vuotta kestäneet lukio-opinnot Nežinin (ukr. Nižynin) kymnaasin sisäoppilaitoksessa. Gogol oli kouluaikoinaan kiinnostunut kirjallisuudesta ja teatterista, ja hän näytteli ja ohjasi itsekin. Gogol ei ollut ahkera oppilas, mutta hänellä oli erinomainen muisti, hän valmistautui kokeisiin muutamassa päivässä ja siirtyi luokalta toiselle. Hän oli erittäin heikko kielissä ja edistyi vain piirtämisessä ja venäläisessä kirjallisuudessa. Koulun kirjallisuudenopettaja Nikolski ylisti lähinnä 1700-luvun venäläisen kirjallisuuden merkitystä eikä hyväksynyt Aleksandr Puškinin ja Vasili Žukovskin nykyrunoutta, mikä kuitenkin vain lisäsi lukiolaisten kiinnostusta romantiikan kirjallisuuteen.[10]

Isän kuolema vuonna 1825 oli raskas isku koko perheelle. Vasyl Hohol-Janovsky haudattiin kotitilalleen Janovštšinaan.[11] Vastuu lankesi ainoalle pojalle, 16-vuotiaalle Nikolaille, joka neuvoi ja rauhoitteli hermoherkkää, taikauskoista äitiään sekä joutui miettimään itse omaa tulevaisuuttaan. Äiti Maria Ivanovna jumaloi esikoispoikaansa, piti häntä nerona[4] ja antoi hänelle viimeisetkin vähäisistä varoistaan ​​varmistaakseen tämän elämän Nižynissä ja myöhemmin Pietarissa. Nikolai maksoi äidilleen takaisin kiihkeällä lapsellisella rakkaudella, mutta heidän välillään ei ollut täydellistä ymmärrystä ja luottamusta. Myöhemmin Gogol luopui perintöosuudestaan ​​sisartensa hyväksi voidakseen omistautua kokonaan kirjallisuudelle. Hän huolehti että sisaret saivat hyvän koulutuksen julkisista varoista Isänmaallisessa instituutissa (ven. Патриотическим институт) Pietarissa. Myös Gogolin setä avusti tyttöjen elatuksessa.[4]

Pietarin aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistuttuaan lukio-opinnoista vuonna 1828 Gogol muutti Pietariiin, jossa julkaisi salanimen turvin romantiikan ja idyllirunouden perinnettä jatkaneen runoelmansa Hans Küchelgarten vuonna 1829. Runon saaman kielteisen kritiikin jälkeen Gogol ei enää koskaan julkaissut runoja. Hän hankki käsiinsä kaikki myymättömät kappaleet ja poltti ne. Sen jälkeen hän matkusti pariksi kuukaudeksi Saksaan.[2][3]

Isänsä kuoltua Gogol otti työn virkamiehenä sisäministeriön valtiontalouden ja maa-asiain osastolla vuosina 1829–1831[2] ja kirjoitteli vapaa-ajallaan Ukrainasta kertovia kertomuksia, joita julkaistiin pietarilaisessa lehdessä.[3] Työpaikalla kertyneistä kokemuksista hän hyödynsi myöhemmin novelleissa, jotka tyypittelivät sekä romantiikan että realismin keinoin 1800-luvun keisarillisen Venäjän pikkuvirkamiehiä.[2]

Gogolin varhaiset kertomukset julkaistiin vuosina 1831–1832 kahdessa kokoelmassa, ja ne saivat Pietarissa ja Moskovassa paljon myönteisiä arvosteluja. Realismia ja fantasiaa yhdistelevissä novelleissaan Gogol yhdistää ukrainalaisia kansantarinoita saksalaiseen romantiikkaan ja filosofoivaan mielikuvitukseen.[3] Samoihin aikoihin Gogolilla oli intohimo Ukrainan kasakkojen historiaan ja hän yritti saada viran Kiovan Pyhän Vladimirin keisarillisen yliopiston historian laitokselta. Aleksandr Puškinin ja Venäjän opetusministeri Sergei Uvarovin tuesta huolimatta, virkamiehet estivät nimityksen sillä oikeutetulla perusteella, että Gogol oli virkaan epäpätevä.[12]

Hänen kirjailijanuransa urkeni vähitellen alkuhankaluuksien jälkeen. 1830-luvun alussa Gogol tutustui tärkeisiin kirjallisiin vaikuttajiinsa Vasili Żukovskiin ja Pjotr Pletnoviin. Pletnjov esitteli Gogolin Aleksandr Puškinille. Tämä kannusti ja ohjasi mielellään nuorempaa kirjailijaa. Kaksi Gogolin suurteosta Reviisori ja Kuolleet sielut saivat luultavasti alkunsa Puškinilta lainatuista ideoista.[2]

Vuosina 1834–1835 Gogol oli historian tuntiopettajana tyttöjen sisäoppilaitoksessa[1] ja sai sitten keskiajan historian apulaisprofessuurin keisarillisesta Pietarin yliopistosta, johon hänellä ei ollut mitään akateemista pätevyyttä. Hän luennoi yliopistossa vain vuoden ajan, kunnes häntä pyydettiin lähtemään liian mielikuvituksellisen, epäsäännöllisen ja epäselvästi esitetyn opetuksensa vuoksi. Hänen näkemyksiään ei ymmärretty niin kuin hän olisi itse halunnut.[3][13][2]

Gogolin esseitä taiteesta, historiasta ja kirjallisuudesta julkaistiin vuonna 1835 kokoelmassa Arabeski. Kokoelmaan kuului myös kolme uutta ja merkittävää novellia, Muotokuva, Nevan valtakatu ja Mielipuolen päiväkirja. Seuraavina vuosina Gogol julkaisi niin ikään arvostetut novellinsa Nenä (1836) ja Päällysviitta (1839). Gogolin novelleissa on usein ironista yhteiskuntakritiikkiä. Niiden kerronta on suoraviivaista, vaikka juoni onkin fantasianomainen.[3] Gogolin muita merkittäviä teoksia ovat satiirinen näytelmä Reviisori (1836) ja romaani Kuolleet sielut (1842 ja 1855).[3] Reviisori aiheutti suuren kohun ja jonkinmoisen skandaalin satiirisuutensa vuoksi.[14] Tunteellinen Gogol järkyttyi tästä ja lähti äidiltään kavaltamillaan kotitilan lainanlyhennykseen tarkoitetuilla rahoilla maanpakoon Eurooppaan, alkuperäisenä tarkoituksenaan nousta Danzigissa Amerikkaan lähtevään laivaan.[15]

Aika Euroopassa ja sen jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1836 Gogol matkusti ulkomaille keskittyäkseen kirjoittamiseen, filosofiaan ja hengelliseen kilvoitteluun. Hän asui vuosikausia Saksassa, Sveitsissä, Pariisissa, Roomassa ja Napolissa. Venäjällä hän kävi ainoastaan kesäisin.[2]

Roomassa Gogol vietti eniten aikaa, siellä hän tapasi muun muassa kaupungissa vierailleita venäläisiä kirjailijoita kuten Vasili Žukovskin. Roomassa hänellä oli loppuvuodesta 1838 alkanut syvä ystävyys tai ehkä rakkaus 23-vuotiaaseen, kruununperillisen adjutanttina palvelleeseen saksalais-puolalaistaustaiseen kreivi Josif Mihailovitš Vielgorskyyn (1817–1839),[16] joka oli tullut Italiaan hoidattamaan tuberkuloosiaan. Vielgorsky oli syntyisin taiteellisesta perheestä. Sukutarinan mukaan Gogol olisi ollut rakastunut myös Josifin nuorempaan sisareen Anna Mihailovnaan.[17] Gogol kirjoitti tästä suhteesta keskeneräisessä teoksessaan Illat huvilassa (ven. Ночи на вилле).[18][19]

Vuonna 1848 Gogol teki pyhiinvaellusmatkan Palestiinaan. Näin ollen Gogolin pääteos vuonna 1842 ilmestynyt Kuolleet sielut on kirjoitettu suurimmaksi osaksi Venäjän ulkopuolella.[2] Huhtikuussa 1848 Gogol palasi Venäjälle ja vietti viimeiset vuotensa levottomassa liikkeessä ympäri maata muun muassa Odessassa ja Leo Tolstoin luona. Vieraillessaan Pietarissa ja Moskovassa hän yöpyi ystävien, kuten Mihail Pogodinin ja Sergei Aksakovin luona. Hän vietti myös paljon aikaa vanhojen ukrainalaisten ystäviensä kasvibiologian professori, historioitsija ja kirjailija Mihailo Oleksandrovitš Maksimovitšin (1804–1873) ja professori, slavisti Osip Maksimovitš Bodianskin (1808–1877) kanssa.[20][18]

Vuonna 1851 Gogol asettui Moskovaan, missä hän asui ystävänsä kreivi Aleksandr Petrovitš Tolstoin (1801–1873) talossa (nro 7 Nikitski-bulevardilla), jossa hän viimeisteli Kuolleiden sielujen toisen osan käsikirjoitusta.[21] Vuoden 1852 tammi-helmikuussa hän tiivisti suhdettaan staretsiin eli henkiseen vanhimpaan, Rževin arkkipappi Matvei Konstantinovskiin, jonka kanssa hän oli ollut kirjeenvaihdossa vuodesta 1849 lähtien.[22][23] Konstantinovski näyttää vahvistaneen Gogolissa kadotuksen (tuomion) pelkoa korostamalla hänen fiktiivisen kirjoitustyönsä syntisyyttä. Matvei Konstantinovski on nähtävästi ainoa ihminen, joka luki Kuolleiden sielujen toisen osan käsikirjoituksen kokonaisuudessaan. Liiallisuuksiin mennyt askeettinen elämä ja paastoaminen heikensi Gogolin terveyttä ja kirjailija vaipui syvään masennukseen.[18][24][20]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gogol kuoli Moskovassa 21. helmikuuta 1852 poltettuaan isä Matvei Konstantinovskin 4. helmikuuta[25] antamasta käskystä[20] elämänsä viimeisinä päivinä[24] suuren osan Kuolleiden sielujen kakkososan eli Danten Jumalaisen näytelmän Kiirastulta vastaavan osan käsikirjoituksesta, jota hän oli työstänyt kymmenen vuotta. Hän oli ehtinyt esitellä sitä toisille kirjailijoille, muun muassa Sergei Aksakoville.[2][3] Vaikka nuorena kuolleen Gogolin tuotanto ei ole kovinkaan laaja, häntä pidetään Venäjällä ja ulkomailla hyvin merkittävänä novellikirjallisuuden uudistajana.[2][3]

Nykylääketieteellisen tutkimuksen mukaan todennäköisin kuolinsyy oli haimasyöpä, johon kirjailijan raju painonlasku, ravinnosta kieltäytyminen ja nielemisvaikeudet viittaavat.[26] Nikolai Gogol haudattiin Danilovin luostaria lähellä olevalle hautausmaalle Moskovaan, vuonna 1931 hautaus siirrettiin luostarin purkutöiden vuoksi Novedevitšin hautausmaalle. Neuvostoliitossa virisi sitkeä huhu, että kirjailija olisi haudattu elävänä. Tähän voi olla syynä se, että Gogolista tehdyssä kuolinnaamiossa toinen silmä oli jäänyt auki. Kuolinnaamion tehnyt kuvanveistäjä Nikolai Ramazanov todisti, että vainajassa olivat näkyvillä selvät kuolemanjälkeisen hajoamisen merkit.[27][28]

Kirjallinen tyyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nikolai Gogol polttaa Kuolleet Sielut -kirjan käsikirjoituksen toisen osan. Ilja Repinin maalaus vuodelta 1909, Tretjakovin galleria.

Gogolin tuotanto osuu aikakauteen, jolloin Venäjällä vallitsi kamppailu länsimielisten uudistajaliberaali narodnikkien ja slavofiilisten konservatiivien välillä. Liberaalit hyödynsivät Gogolin teoksia niiden satiirisuuden vuoksi, mutta Gogolia itseään ei pidetty välttämättä reformistina. Loppuvuosien Gogolia monet reformistit pitivät jo kiihkouskonnollisena vanhoillisena.

Nikolai Gogol kirjoitti niin omaleimaista proosaa, että gogolilaisesta kerronnasta on kiteytynyt tyylikäsite. Gogolin kertoja värittää, rönsyilee ja vangitsee lukijan huomion kielenkäyttöönsä. Tähän tyyliin kuuluvaa huumoria on kutsuttu lörpöttelyksi, joskaan sellaisenaan nimitys ei paljasta, että Gogolin tyyli on huippuunsa viritettyä sanataidetta. Gogolista alkaa venäläisen proosan kansanomaisesti humoristinen skaz-perinne (kerrontatekniikka, joka luo vaikutelman ääneen kerrotusta). Toisaalta gogolmainen kerronta ei vaikuta pelkästään humoristiselta, vaan siihen liittyy juonen fantastisuus, henkilöhahmojen kokonaisvaltainen groteskius ja paikoittain teoksen maailmankuvan eksistentiaalinen kammottavuus.[2]

Kotiseudun Pultavan elävästä kansanperinteestä ja isän teatteriharrastuksesta jäi tunnistettavat jäljet Gogolin ajatteluun. Hän oli luontainen imitaattori, joka vaivatta eläytyi ihmisten puheisiin ja matki niitä erehdyttävästi. Äidiltään kirjailija sai uskonnollisen kasvatuksen, joka myös muovasi hänen mielenlaatuaan. Usein esitetään, että kirjailija oli aikuisena askeettisen ankara itseään kohtaan eikä hänellä ollut syviä tunnesuhteita naisiin, vaan pikemminkin miesystäviin. Gogolin kuvaamat naishahmot onkin usein todettu jollain tavoin kaavamaisiksi.[2]

Gogolin arvostelijoiden mielestä hän ei pitänyt moniakaan asioita tekstissään pyhänä. Gogol itse sen sijaan näki suhtautumisensa Venäjän kansaan sentimentaalisena eli tunteellisena. Pääteoksessaan Kuolleet sielut hän aloittaakin erään kappaleen kuvaamalla syvää kiintymystään tavallisiin venäläisiin ja selittäen hellittelevää suhtautumistaan henkilöhahmoihinsa ”maailmalle näkymättöminä kyyneleinä näkyväisen naurun alta”. Dostojevski siteeraakin kyseistä lausetta rienaavaan sävyyn Riivaajat -teoksessaan.

Nikolai Gogol, Otto Friedrich Theodor von Möller, 1840-luku
Nikolai Gogol, Otto Friedrich Theodor von Möller, 1840-luvun alku, Ivanovon kokoelma

Poliittisilta ja yhteiskunnallisilta mielipiteiltään Gogolin on usein jälkikäteen arvioitu olevan konservatiivinen eli vanhoillinen. Gogolin eräs kirjeenvaihto arvostelijoittensa kanssa on julkaistu kirjanakin. Kyseinen teos eittämättä selittäisi, että jopa kapinallisenkin pintansa alla Gogolilla oli varsin konservatiivinen arvomaailma. Useimmiten hänen perinteisiä arvoja ja tabuja kunnioittamaton tyylinsä vain leimattiin kapinalliseksi tai jopa rienaavaksi.

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Vladimir tretjei stepeni (Владимир третьей степени), keskeneräinen, julkaistiin 1889, ei julkaistu suomeksi
  • Reviisori (Ревизор, 1836)
  • Naimahankkeet (Женитьба, 1842), tunnetaan myös suomenkielisillä nimillä Naimapuuhat tai Naimahommat
  • Igroki (Игроки, 1842), ei julkaistu suomeksi, tunnetaan muun muassa suomenkielisillä nimillä Pelurit ja Huijarit

Romaanit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Taras Bulba (Тарас Бульба, 1835, lopullisessa muodossaan 1842)
  • Kuolleet sielut (Мертвые души, 1842)
  • Rim (Рим), keskeneräinen, ei suomennettu

Novellit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Päällystakki (Шинель, 1842) tunnetaan myös suomenkielisillä nimillä Päällysviitta tai Viitta
  • Nenä (Нос, 1836)
  • Vaunut (Коляска, 1836)
  • Dikankan iltoja (Вечера на хуторе близ Диканьки, Osa 1, 1831), novellikokoelma
    • Esipuhe
    • Sorotšinin markkinat (myös Sorotsinskin markkinat)
    • Ivan Kupalon yö (myös Juhannusyö tai Juhannusaatto)
    • Toukokuun yö eli hukuttautunut tyttö (myös Toukokuun yö, eli, Hukkunut)
    • Kadonnut kirje
  • Dikankan iltoja (Osa 2, 1832, novellikokoelma)
    • Esipuhe II
    • Jouluyö
    • Kauhea kosto
    • Ivan Fjodorovits Sponka ja hänen tätinsä
    • Noiduttu paikka (myös Lumottu paikka)
  • Mirgorod (Миргород, 1835, novellikokoelma, julkaistu kahdessa osassa, ei suomennettu kokonaisena)
  • Arabeski (Арабески, 1835, kaksiosainen kokoelma novelleja, esseitä ja tekstikatkelmia, ei suomennettu kokonaisena)
    • Sisältää muun muassa novellit:
    • Muotokuva
    • Nevan valtakatu
    • Mielipuolen päiväkirja (myös Hullun päiväkirja, Записки сумасшедшего)
    • kaksi lukua keskeneräisestä historiallisesta romaanista Getman (ei suomennettu)

Muut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Valikoitua kirjeenvaihtoa (1847, ei suomennettu)
  • Ajatuksia jumalallisesta liturgiasta
  • Lisäksi muun muassa runoja ja tekstikatkelmia.

Suomennetut teokset (valikoima)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo Nikolai Gogolin suomennetuista teoksista
  • Dikankan iltoja. (Sisältö poikkeaa alkuperäisestä kokoelmasta.) Suomentanut Irma Grönroos, Maija Pellikka & Margit Salmenoja. Kuvitus: Tim Avigdor Arikha. Suuret venäläiset kertojat. Erikoispainos. Ex libris, 1972.
  • Kadonnut kirje. ((Vetšera na hutore bliz Dikanki, 1831–1832) Valikoima) Suomentanut Jukka Mallinen. Taifuuni, 1992. ISBN 951-581-003-5
  • Taras Bulba. (Taras Bulba, 1835/1842) Basam Books, 2010. ISBN 978-952-5734-78-2
  • Pietarilaisnovelleja. Suomentanut Esa Adrian. 4. painos (1. painos 1972). Seven. Otava, 2003. ISBN 951-1-18896-8
    • Sisällys: Nenä (Nos, 1836), Päällystakki (Sinel, 1842), Hullun päiväkirja (Zapiski sumasšedšego, 1835).
  • Muotokuva. (Portret, 1835.) Suomentanut Eila Salminen. Venäläisen kirjallisuuden helmiä. Karisto, 1980. ISBN 951-23-1673-0 2. painos teoksessa Kolme venäläistä klassikkoa. Karisto, 2008. ISBN 978-951-23-4959-3
  • Nenä. ((Nos, 1836) Kuvittanut Aleksander Lindeberg. Suomentanut Esa Adrian) WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33385-3
  • Kuolleet sielut. (Mjortvye duši, 1842) Suomentanut Jalo Kalima. 9. painos (1. painos 1939). Suomennoksen tarkistanut Vappu Orlov. Kuvittanut P. Boklevski. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35006-5
  • Valitut teokset. 1. osa. Suomentanut Juhani Konkka. 3. painos (1. painos 1959). WSOY, 1994. ISBN 951-0-01574-1
    • Sisällys: Jouluyö (Notš pered Roždestvom, 1832); Maahisten valtiatar (Vi, 1835); Taras Bulba (Taras Bulba, 1835); Vanhanajan tilanomistajat (Starosvetskie pomeštšiki, 1835); Riita: kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovits ja Ivan Nikiforovitsh riitaantuivat (Povest o tom, kak possorilsja Ivan Ivanovitš s Ivanom Nikiforovitšem, 1835); Nevan valtakatu (Nevski prospekt, 1835); Mielipuolen päiväkirja (Zapiski sumasšedšego, 1835); Vaunut (Koljaska, 1836); Nenä (Nos, 1836); Naimahankkeet (Ženitba, 1842); Päällysviitta (Sinel, 1842).
  • Valitut teokset. 2. osa. Suomentanut Juhani Konkka, Eino Kalima, Jalo Kalima. 3. painos (1. painos 1959). WSOY, 1994. ISBN 951-0-01576-8
    • Sisällys: Reviisori (Revizor, 1836); Kuolleet sielut (Mjortvye duši, 1842).

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Janko Lavrin: Nikolay Gogol Encyclopaedia Britannica. Viitattu 24.4.2022.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m Suni, Timo. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 3. Romantiikan kuohuissa kansalliseen omaleimaisuuteen: 1800-1840. Kansalliskirjallisuuden kulmakiviä. Gogolin kertomukset”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 230-240. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
  3. ↑ a b c d e f g h i j May, Charles E. (toim. Powell, John): ”Nikolai Gogol”, Great Lives from History: The 19th Century, s. 937–939. Salem Press, 2007. ISBN 978-1-58765-292-9
  4. ↑ a b c d e f Nikolai Gogolin perhe gogol.lit-info.ru.
  5. ↑ Секреты семьи Гоголя. Николай Гоголь. / Gogol-perheen salaisuudet. Nikolai Gogol. gogol.lit-info.ru. Arkistoitu Arkistoitu alkuperäisestä 23. tammikuuta 2009..
  6. ↑ Вересаев, B. / Veresajev, V.: «К биографии Гоголя». 1. Предки Гоголя и его настоящая фамилия. / "Gogolin elämäkerrasta". 1. Gogolin esi-isät ja hänen oikea nimensä, s. 286-293. М. -Л., «Академия» / Moskova - Leningrad, "Akatemija", 1933.
  7. ↑ a b Гоголь и Польша. / Gogol ja Puola www.novayapolsha.pl. Arkistoitu Arkistoitu alkuperäisestä 17. lokakuuta 2020.
  8. ↑ Hohol-Yanovsky, Vasyl Internet Encyclopedia of Ukraine. 1989. Viitattu 25.3.2022. (englanniksi)
  9. ↑ Maria Gogol-Janovskaja Esivanhempien ja jälkeläisten puu Rodovod.
  10. ↑ Золотусский, И. П. / Zolotusski, I. P.: Гоголь. (Жизнь замечательных людей). / Gogol. (Hienojen ihmisten elämä). 6. painos, s. 45-46. М.: Молодая гвардия / Moskova, Nuori vartija, 2009. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  11. ↑ Могила В. А. и М. И. Гоголей. / V. A. ja M. I. Gogolin hauta catalog.shm.ru. Arkistoitu Arkistoitu alkuperäisestä 23. tammikuuta 2021.
  12. ↑ Luckyj, G.: The Anguish of Mykola Ghoghol, a.k.a. Nikolai Gogol, s. 67. Toronto: Canadian Scholars' Press, 1998. ISBN 1-55130-107-5
  13. ↑ Lindstrom, T: A Concise History of Russian Literature Volume I from the Beginnings to Checkhov, s. 131. New York: New York University Press, 1966. LCCN 66-22218
  14. ↑ Nikolai Gogol. Kyläkirjaston Kuvalehti, 1.4.1909, nro 4, s. 5–7. Kansalliskirjasto. Viitattu 5.7.2014.
  15. ↑ Nikolai Vasiljevitsh Gogol (ote). Valvoja, 1.2.1902, nro 2, s. 10. Kansalliskirjasto. Viitattu 5.7.2014.
  16. ↑ Виельгорский, граф Иосиф Михаилович. Большая русская биографическая энциклопедия (электронное издание). Версия 3.0 / Vielgorski, kreivi Joseph Mihailovits. Suuri venäläinen biografinen tietosanakirja (sähköinen painos). Versio 3.0. М.: Бизнессофт, ИДДК, Русский биографический словарь А. А. Половцова. / Moskova: Businesssoft, IDDC, A. A. Polovtsovin venäläinen biografinen sanakirja, 2007.
  17. ↑ Машковцев, Н. Г. Под ред. Гиппиуса, В. В. ; Отв. ред. Оксман, Ю. Г. / Maskovtsev, N. G. (Toim.) Gippius, V. V ; (Rep. toim.) Oksman, Ju. G.: История портрета Гоголя. АН СССР. Ин-т рус. лит.Н. В. Гоголь: Материалы и исследования. Литературный архив. / Gogolin muotokuvan historia. Neuvostoliiton tiedeakatemia. In-t ven. kirjallisuus. N. V. Gogol: Materiaalit ja tutkimus. Kirjallinen arkisto. Osa 2, s. 407-422. М., Л.: Изд-во АН СССР / Moskova, Leningrad: Neuvostoliiton tiedeakatemian kustantamo, 1936. https://web.archive.org/web/20150214163847/http://feb-web.ru/feb/gogol/critics/mi0/mi2/mi22407-.htm (viitattu Arkistoitu alkuperäisestä 14. helmikuuta 2015.).
  18. ↑ a b c Biography of Nikolay Gogol SAINT-PETERSBURG.COM.
  19. ↑ Соколов, Б. В. / Sokolov, B. V.: Энциклопедия великих писателей /Suurten kirjailijoiden tietosanakirja. М.: Алгоритм / Moskova: Algorithm, 2003. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste [www.litmir.me/br/?b=84242&p=51 Gogol: tietosanakirja www.litmir.me/br/?b=84242&p=51 Gogol: tietosanakirja].
  20. ↑ a b c Lavrin, Janko & The Editors of Encyclopaedia Britannica: Nikolay Gogol. Ukrainian-born writer. Creative decline of Nikolay Gogol Encyclopaedia Britannica. Last Updated: Mar 27, 2023. Encyclopædia Britannica, Inc..
  21. ↑ Даты жизни Гоголя, 1848—1852 гг. / Gogolin elämän päivämäärät, 1848-1852 gogol.lit-info.ru.
  22. ↑ Вересаев, Викентий Викентьевич / Veresajev, Vikenty Vikentievits: Гоголь в жизни. Том 2. / Gogol elämässä. Osa 2 Lib.ru/Классика / Lib.ru/Classic. az.lib.ru. Arkistoitu Arkistoitu alkuperäisestä 7. marraskuuta 2011..
  23. ↑ Гуминский, B. M. / Guminski, V. M.: Гоголь. Православная энциклопедия. Т. XI / Gogol. Ortodoksinen Encyclopedia. Osa XI, s. 652-666. M: «Георгий — Гомар». / Moskova, "George - Gomar"., 2006. ISBN 5-89572-017-X
  24. ↑ a b Воропаев, В. А. / Voropajev, V. A.: Последние дни Гоголя как духовная и научная проблема. / Gogolin viimeiset päivät hengellisenä ja tieteellisenä ongelmana www.portal-slovo.ru. Arkistoitu Arkistoitu alkuperäisestä 25. maaliskuuta 2019..
  25. ↑ Краткая хроника жизни Гоголя / Lyhyt kroniikka Gogolin elämästä gogol.lit-info.ru.
  26. ↑ The mystery of Gogol’s death Modern Gastroenterology. DOI:10.30978/MG-2021-1-81. 2021.
  27. ↑ Where Nikolai Gogol is buried. The mystery of the gogol's head. The artistic world of Gogol is the creation of a crazy genius eurodomik.ru.
  28. ↑ [https://tltaudit.ru/en/immunity/gde-pohoronen-n-v-gogol-pohoronen-li-gogol-zazhivo-ot-chego-umer-dostoevskii-nishchii-no-velikii-pi/ Where is buried in gogol. Was Gogol buried alive? Why did Dostoevsky die? A beggar but a great writer ой Стиль © Женский журнал о стиле и красоте] tltaudit.ru.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Vladimir Nabokov: Nikolai Gogol. Gummerus, 1963.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nikolai_Gogol&oldid=22761234”