Ghaznavidit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ghaznavidit
977–1190


Ghaznavidien hallitsemat alueet kartalla

Pääkaupunki Ghazni
Lahore
Edeltäjä(t) Samanidit
Seuraaja(t) Ghuridit

Ghaznavidit olivat turkkilaistaustainen ja persialaisen kulttuurin omaksunut hallitsijasuku, joka hallitsi suuria alueita nykyisen Afganistanin, Iranin, Uzbekistanin, Turkmenistanin, Pakistanin ja Intian alueella 1000-luvulla. Dynastian perustajana pidetään Sebük Teginiä ja sen kuuluisin hallitsija oli Mahmud Ghaznilainen. Ghaznavidit menettivät lopulta valta-asemansa seldžukeille ja lopullisesti heidät tuhosivat heidän entiset vasallinsa ghuridit. Viimeinen ghaznavidihallitsija surmattiin vuonna 1190.

Ghaznavidien valtakaudella lyöty kolikko.

Ghaznavidien hallitsijasuvun juuret juontavat samanidien hallitsemaan Transoxianaan. Samanidiemiiri 'Abd al-Malikin hallitsemassa valtakunnassa todellista valtaa käytti hänen turkkilainen henkivartiokaarti, jota komensi Alp Tegin. 'Abd al-Malikin kuollessa vuonna 961 Alp Tegin yritti nostaa valtaistuimelle oman nukkehallitsijansa, mutta samassa aikeessa onnistui toinen kilpaileva turkkilaisryhmittymä oman ehdokkaansa kanssa. Tappiolle jäänyt Alp Tegin pakeni vuonna 962 tuolloin valtakunnan syrjäisimpään nurkkaan Kabulin laaksoon. Alue oli osa samanidien valtakuntaa vain muodollisesti ja siellä oli useita eri paikallisia hallitsijoita. He harjoittivat edelleen islamia edeltäneitä uskoja ja islamilaisissa kronikoissa heistä käytettiin nimitystä hindušah eli hindukuninkaat. Alp Tegin syrjäytti Ghaznin paikallisen hallitsijan, mutta hän kuoli vain hieman myöhemmin. Hänen seuraajansa jäivät Ghaznin hallitsijoiksi, mutta he tunnustivat samanidien yliherruuden.[1]

Mahmud Ghaznilainen saa kunniavaatteen kalifi al-Qadirilta. Persialainen piirros il-kaanien kaudelta 1300-luvun alulta.[1]

Vuonna 977 Ghaznissa nousi valtaan Sebük Tegin, Alp Teginin entinen sotapäällikkö, jota pidetään ghaznavidien varsinaisena perustajana. Hieman valtaan nousunsa jälkeen eräs Džajapala niminen hindušah hyökkäsi Ghaznia vastaan. Alivoimaisen Sebük Teginin onnistui kuitenkin voittaa tämän joukot ja hän alkoi vallata hindušahien alueita Ghaznin itäpuolella edeten kohti Pandžabia. Sebük Teginin kasvattaessa vaikutusvaltaansa vielä tällöin samanidien kuvernöörinä samanidit joutuivat hankaluuksiin pohjoisrajoillaan. Syrdarjan taakse muodostui turkkilainen karakhanidien heimoliitto, joka alkoi työntyö joen eteläpuolelle. Samalla lännessä uhkasi kilpaileva persialaisdynastia bujidit. Samanidit joutuivat lopulta kääntymään Sebük Teginin puoleen apua sadakseen ja tämä otti vastineeksi haltuunsa Khorasanin. Karakhanidit tekivät voimakkaan hyökkäyksen vuonna 996, jolloin Sebük Tegin hylkäsi lopulta samanidit ja teki sopimuksen karakhanidien kaanin kanssa. He jakoivat keskenään samanidien entiset alueet ja heidän välinen rajansa vedettiin Amudarjalle. Samanidien pääkaupunki Buhara kukistui vuonna 999.[1]

Sebük Tegin kuoli vuonna 997, jolloin valtaan nousi hänen poikansa Mahmud Ghaznilainen, josta tuli ghaznavidien kuuluisin hallitsija. Hän vakiinnutti vallan isänsä valtaamilla alueilla, voitti samanidien kapinoivat kuvernöörit ja kukisti lopullisesti Kabulin laakson ja Pandžabin hindušahit. Lännessä buijidit pakotettiin vetäytymään kohti Mesopotamiaa. Mahmud Ghaznilainen tuli tunnetuksi sunnalaisuuden esitaistelijana ja hän piti yllä hyviä suhteita abbasidien kalifin kanssa sotien samalla hinduja ja šiialaisia vastaan. Hänen pääkaupunkinsa Ghaznista muodostui ensimmäinen alueella sijainneen suuren imperiumin pääkaupunki sitten Kušan-valtakunnan aikojen. Suuret valloitukset teki mahdolliseksi muiden suurten voimakeskittymien puuttuminen, mutta tilanne muuttui Mahmudin seuraajien aikana. Seldžukit olivat alkaneet voimistua 1000-luvun alussa ja Mahmudin poika Mas'ud I päätti kukistaa heidät sotaretkellä Transoxianaan. Hänen suuri muun muassa sotanorsuin ja raskaalla ratsuväellä varustettu armeijansa kärsi merkittävän tappion seldžukkien ratsain liikkuneita jousiampujia vastaan Dandanqanin taistelussa nykyisessä Turkmenistanissa vuonna 1040. Tappio merkitsi valtakunnan länsiosien menetystä.[1]

Minareetti Ghaznissa 1100-luvulta.

Ghaznavidit säilyttivät alueensa Kabulin laaksossa ja Pohjois-Intiassa. Heidän valtakuntansa elpyi ajoittain, mutta se ei enää kasvanut seldžukkien veroiseksi. Ghaznavidihallitsija Ibrahim solmi lopulta seldžukkeihin rauhanomaiset diplomaattiset suhteet, jotka tosin merkitsivät käytännössä sledžukkien vasalliksi päätymistä. Lopullisesti ghaznavidit päätyivät kuitenkin sisäisten ristiriitojensa uhriksi. Bahram Šah sekaantui vasalliensa ghuridien sisäisiin kiistoihin surmaten kaksi merkittävää ghuridiveljestä. Kolmas veli 'Ala al-Din Husain voitti ghaznavidien sotanorsuin varustetun armeijan lähellä Kandaharia vuonna 1150/1151. Bahram pakeni Intiaan ja Ghazni menetettiin hieman myöhemmin. Bahramin onnistui vielä vallata takaisin Ghazni, mutta suurinta osaa hänen entisestä valtakunnastaan hallitsivat nyt ghuridit. Ghaznikin menetettiin ghuzz-sotureille vuonna 1163, minkä jälkeen ghaznavidit vetäytyivät Lahoreen. Viimeinen ghaznavidi Khosrau Malik päätyi poikiensa kanssa ghuridien teloittamaksi vuoden 1190 alussa.[1]

Afganistanilaisessa historiankirjoituksessa ghaznavidit esitetään joskus Afganistanin esimuotona. Termi afgaani on peräisin heidän valtakaudeltaan ja se lienee viitannut nykyisten paštujen esi-isiin. ghaznavideilla ei kuitenkaan ollut erityistä suhdetta paštuihin, vaan heissä yhdistyi turkkilainen tausta ja persialainen kulttuuri. Ghazvanidit omaksuivat persialaisen korkeakulttuurin edeltäjiltään samanideilta. Samanidien vaikutus näkyy myös ghaznavidien aikaisessa arkkitehtuurissa. He jättivät jälkeensä useita monumentaalirakennuksia etenkin pääkaupunkiinsa Ghazniin. Merkittävimpiä niistä ovat 'Arus al-Falak-moskeija ja sotanorsutalli. Lisäksi ghaznavidien hallitsemat kaupungit Intiassa saivat persialaisen Heratin, Balkhin ja Nišaburin kaltaisen ilmeen.[1]

Ghaznavidien valtakunnassa toimi useita oppineita ja runoilijoita, jotka kiersivät suhteellisen vapaasti itäistä islamilaista maailmaa innoitusta ja mesenaatteja etsien. Ghaznissa vaikutti esimerkiksi runoilija Nasir Khosrau, joka tunnetaan etenkin Egyptistä Lahoreen ulottuneen matkansa kuvauksesta Sadarname eli Matkakirja. Kuuluisin Ghaznissa vaikuttanut runoilija oli kuitenkin Ferdousi, joka oli saapunut esittelemään teostaan Šahname eli Kuninkaiden kirja.[1]

Ghaznavidihallitsijat kutsuivat itseään sulttaaneiksi. Termi oli yleistynyt islamilaisen maailman itäosissa 900-luvulla ja ghaznavidit olivat ensimmäisten joukossa käyttämässä sitä arvonimenä.[1]

  1. a b c d e f g h Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 86–93. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4 (englanniksi)