Georges von Swetlik

Georges von Swetlik (8. joulukuuta 1912 Pietari – 14. toukokuuta 1991 Tammisaari) oli venäläissyntyinen suomalainen taiteilija. Von Swetlikin suku muutti Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen Konstantinopolin kautta Suomeen vuonna 1923. Von Swetlik on tunnettu erityisesti muotokuvamaalarina, hän maalasi Suomen kulttuuri- ja talouselämän kärkihenkilöitä, muun muassa vuorineuvos Börje Forsströmin ja ulkoministeri Carl Enckellin muotokuvat.

Elämä ja opinnot

Georges von Swetlik syntyi Pietarissa vuonna 1912. Hänen isänsä Pavel von Swetlik palveli upseerina Venäjän keisarillisessa laivastossa. Äiti Eugenian tyttönimi oli Rjumin. Georges von Swetlikillä oli kolme vanhempaa siskoa ja pikkuveli. Asuttuaan muutaman vuoden Mustanmeren rannikolla perhe muutti Venäjän vallankumouksen aikoihin Turkkiin ja asettui asumaan Konstantinopoliin. Vuonna 1923 perhe saapui Suomeen. Von Swetlik asui etupäässä Helsingissä. 1930-luvulla hän opiskeli pari vuotta taidetta Pariisissa. 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa hän asui useita jaksoja Ruotsissa.

Von Swetlik kiinnostui jo nuorena historiasta ja olisi ryhtyä historioitsijaksi, mutta hänellä ei ollut varaa opintoihin. Hän aloitti myös maalaamisen hyvin varhain. Vieraillessaan 16-vuotiaana Laatokan Valamossa vuonna 1929 hän päätti ryhtyä taiteilijaksi. Kesät 1929 ja 1930 hän vietti Valamossa maalaten maisemia, sisäkuvia ja munkkien muotokuvia. Ortodoksisen luostariympäristön voi sanoa ilmentävän viimeistä palasta vanhaa Venäjää, ja Valamossa vietetty aika teki lähtemättömän vaikutuksen nuoreen venäläistaiteilijaan. Hän palasi toistuvasti näihin vaikutteisiin taiteilijanuransa aikana.

Von Swetlik varttui venäläisälymystön kulttuuripiireissä, joissa venäläinen kirjallisuus, muun muassa Dostojevski ja Tolstoi, toimi johtotähtenä. Ensimmäinen taiteellinen innoittaja ja esikuva oli venäläinen realismi. Kaksi tunnettua taiteilijaa oli huomannut tämän poikkeuksellisen varhain kehittyneen lahjakkuuden, nimittäin Ilja Repin, lähin naapuri Kuokkalassa (perheellä oli kesähuvila Kuokkalassa), ja Akseli Gallen-Kallela. Molemmat tarjoutuivat opettamaan häntä. Hänen ensimmäien oppi-isä Repin kuoli vuonna 1930 ja Gallen-Kallela vuonna 1931.

Myöhemmin von Swetlikin taiteen venäläisvaikutteiden tilalle nousivat vaikutteet klassisesta eurooppalaisesta maalaustaiteesta. Mesenaatti Gösta Serlachius tuki von Swetlikiä 1930-luvulla lähettäen tämän Pariisiin opiskelemaan Académie Colarossiin. Hän ei kuitenkaan arvostanut klassisia opintoja, vaan valitsi oppi-isikseen klassiset espanjalaiset, italialaiset ja hollantilaiset mestarit. Hän tutki hyvin tarkkaan Rembrandtia, Tiziania ja Velázquezia muun muassa Louvressa. Hän sai myös vaikutteita modernista ranskalaisesta taiteesta, alkaen impressionisteista. Puhtaan värin, puhtaan muodon ja puhtaan komposition tavoittelusta tuli hänen tärkein päämääränsä taiteilijana.

Von Swetlik joutui olemaan välillä vankeudessa venäläisyytensä vuoksi. Hän sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1951. Samana vuonna hän meni naimisiin ruotsalaisen Margareta du Rietzin kanssa. Tytär Marian synnyttyä pariskunta muutti Helsinkiin vuonna 1952. Vuonna 1971 he asettuivat asumaan läntiselle Uudellemaalle. Von Swetlik asui ja työskenteli siellä kuolemaansa asti. Von Swetlikille myönnettiin 1980-luvun lopussa valtion taiteilijaeläke. Hän kuoli Tammisaaressa vuonna 1991.

Tuotanto

Von Swetlik alkoi 1930-luvulla ottaa vastaan muun muassa Serlachiuksen välittämiä muotokuvatilauksia. Näin hän maalasi lukuisia merkittävien talous- ja kulttuurielämän vaikuttajien muotokuvia. Sotavuodet 1939–1940 olivat hänelle vaikeita hänen venäläisen taustansa takia. Se saattoi johtaa siihen, että hänen taiteensa kehittyi sotien jälkeen valoisampaan ja impressionistisempaan suuntaan. Muotokuvien lisäksi hän maalasi maisemia ja sisäkuvia. Hänellä oli 1950-luvulla viisivuotinen abstraktin taiteen kausi. Hän ei kuitenkaan koskaan luopunut todellisuuden kuvaamisesta ja työsti luontokuvia myös ei-esittävässä taiteessaan. Pohjolan valoisien öiden läpinäkyvä valaistus muodosti johtavan teeman, mutta töissä voi myös aistia etelän paahtavan auringon ja korventuneen maan. Nonfiguratiivisissa töissään hän kehitti väri- ja muotokieltä, joka myöhemmin oli luonteenomaista hänen taiteelleen. Hän luopui lähes kokonaan öljymaalauksesta ja kehitti oman sovelluksensa klassisesta munaöljytemperatekniikasta, josta myöhemmin muodostui hänen pääasiallinen tekniikkansa.

Georges von Swetlik. Hercules. 1960

Nonfiguratiivisen kauden jälkeen hän alkoi pääasiassa työstää omia, vapaita figuratiivisia kompositioitaan. Hänen syvällinen historian-, kulttuurihistorian- ja filosofiantuntemuksensa vei hänet antiikin myytteihin, Raamatun tapahtumiin ja kohtauksiin klassisesta kirjallisuudesta, eli teemoihin, joita hän työsti lopun elämänsä. Vaikka näissä aiheissa oli sanoma, von Swetlikiä ne palvelivat lähinnä vapaan kuvasommitelman lähtökohtana. Von Swetlik kuvailee tematiikkaansa näin: ”On olemassa kuvia, jotka ihmiskunta on tuntenut siitä asti kun se on ollut tietoinen ympäristöstään ja jotka aikojen saatossa ovat kristallisoituneet ikuisiksi muodoiksi ihmisen tietoisuudessa. Mikään muu ei tarjoa ihmiselle niin täydellistä ilmaisunvapautta kuin tämä ihmiskunnan kristallisoitunut henki, kun ihminen pyrkii syvälle tietoisuuteensa ilman pelkoa siitä, että hän kompastelisi maailman turhuuksiin, joita elämä hänen ympärilleen sirottelee.” Von Swetlik maalasi 1960-luvulla useita tärkeimpiä töitään, muun muassa figuurikompositiosarjoja, joista hän teki loputtomia variaatioita. Ne pantiin näytteille Pariisissa vuonna 1967.

Vaikka von Swetlikin kuvat ja teemat perustuvat klassiseen taiteeseen, myöhemmässä taiteessaan hän loi jatkuvasti uutta. Tärkeimmässä teemassaan, ”Viisaat ja tyhmät neitsyet”, hän kuvaa ihmishahmon kaikenkattavaan valoon puettuna. Lamppuja syttyy ja ovia aukeaa – valo virtaa yöhön, jota välillä edustaa itämaisen yön arvoituksellinen pimeys ja välillä Pohjolan kesäyön satumainen yöttömyys. Liikkeet, eleet ja katseet ilmentävät ihmisten toimia. Näin von Swetlik kuvasi inhimillisyyttä uudessa, omassa valossa. Georges von Swetlikiä on vaikea sijoittaa millekään kartalle kansallisesti tai taiteellisesti. Hänen myöhempi taiteensa yhdistää länsieurooppalaisen, venäläisen ja bysanttilaisen perinteen yhtenäiseksi synteesiksi

Von Swetlikin myöhemmistä muotokuvista löytyi abstraktin kauden piirteitä, joita tilaajat eivät aina täysin arvostaneet. Hänen vapaita kompositioitakaan ei oikein ymmärretty, joskin pieni keräilijöiden piiri alkoi hiljaa syntyä. Vaikka hän oli ulospäin suuntautunut ihminen, hän ei mielellään pitänyt näyttelyitä. Aloite niihin tuli aina joltakulta muulta. Hän päätti kulkea omia teitään. Von Swetlik on sanonut: ”Vertaan itseäni vaeltajaan, joka kulkee kohti taivaanrantaa, jota hän ei koskaan saavuta. Kengänpohjiini matkalla tarttunut tien pöly on pitkän vaellukseni tulos.”

Jälkimaine

Von Swetlikin näyttely Tammisaaressa 1989 ja kirjan julkaisu sekä näyttely Helsingissä vuonna 1990 olivat suuria menestyksiä, mutta taiteilijan kuoltua yllättäen vuonna 1991 hänen töitään ei pantu esille ennen kuin vasta vuonna 2004 Tammisaaressa järjestetyssä retrospektiivisessä näyttelyssä. Vuonna 2006 oli näyttely Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa Helsingissä ja vuonna 2007 Moskovassa Aleksandr Solženitsynin säätiössä Fond Russkoje Zarubesjee.

Lähteet

• Pekka Rytkönen, Riggert Munsterhjelm, Solveig Lindqvis (toim.): Georges von Swetlik. Helsinki: Diogenesis-Kustannus, 1989. ISBN 952-90-1904-1 (ruotsiksi); ISBN 952-90-1415-5 (suomeksi)