Tämä on suositeltu artikkeli.

Gammelstadin kirkkokylä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Gammelstadin kirkkokylä
Kirkkokylän kirkkotupia ja Alaluulajan kirkon kellotapuli
Kirkkokylän kirkkotupia ja Alaluulajan kirkon kellotapuli
Maailmanperintökohde
Sijainti Luulajan kunta, Ruotsi
65°38′46″N, 022°01′43″E
Tyyppi kulttuurikohde
Kriteerit II, IV, V[1]
Tunnusnumero 762
Valintahistoria
Valintavuosi 1996[1]

Gammelstadin kirkkokylä

Gammelstadin kirkkokylä (ruots. Gammelstads kyrkstad)[2] on Luulajan kunnassa, Gammelstadin taajamassa Luulajan taajamasta noin kymmenen kilometriä[3] luoteeseen sijaitseva kirkkokylä. Se on Ruotsin parhaiten säilynyt ja koko Skandinavian mittakaavassa ainutlaatuinen esimerkki perinteisestä kirkkokylästä.[2] Kirkkokylässä on 424[4][5] kirkkotupaa sekä porvariston asuma-alue. Kohde hyväksyttiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1996.[2] Maailmanperintöalueeseen kuuluu myös vuonna 1492 käyttöön otettu Alaluulajan keskiaikainen kirkko.[2] Kuten kirkkokylissä yleensäkin, kirkon ympärille rakennettuja kirkkotupia käytettiin kauempaa tulevien kirkossakävijöiden majoitukseen, koska pitkien välimatkojen ja hankalien matkustusolosuhteiden takia he eivät ehtineet palata kotiin saman päivän aikana.[1]

Maailmanperintöstatus tuo Gammelstadin taajamalle paljon näkyvyyttä ja kehittämismahdollisuuksia, mutta se vaatii myös hyvin organisoitua hallintoa.[6] Kirkkokylässä käy vuosittain yli satatuhatta matkailijaa.[7] Alueella on ravintola-, kahvila- ja majoituspalveluita.[8] Kirkkokylän laidalla sijaitsee myös Hägnanin ulkoilmamuseo, jonne on sijoitettu eri puolilta Norrbottenia peräisin olevia rakennuksia.[2]

Yleiskuvaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luulajan Gammelstadin kirkkokylän[2] maailmanperintökohde koostuu Alaluulajan kirkosta, sitä ympäröivästä kirkkokylästä, vanhoista kortteleista, historiallisista julkisista rakennuksista ja osasta myöhemmin rakennettuja pysyviä asuinrakennuksia. Kirkkokyläperinne, johon kuuluu yöpyminen kirkkotuvissa kirkkovierailujen yhteydessä on olennainen osa kohteen maailmanperintöasemaa.[8] Unescon mukaan kohde yhdistää kaupunkimaisen ja maalaiskylien elämän erityisellä tavalla ja kirkkokyläperinne on onnistuttu säilyttämään elinvoimaisena ja autenttisimpana suhteessa muihin säilyneisiin kirkkokyliin.[7]

Kirkkokylä ja -tuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkokylässä on 424 kirkkotupaa, jotka on jaettu 555 erilliseen huoneeseen.[1][5][9] Kirkkotupien välissä on kapeita kujia, jotka antavat kylälle erikoisen ja elävän muodon.[5] Kirkkotuvat on tarkoitettu tilapäiseen majoittumiseen, eikä niissä asuta pysyvästi.[1] Perinteisesti kirkkokylässä yöpyivät talonpojat käydessään jumalanpalveluksissa, markkinoilla, käräjillä ja veronkeräämisen yhteydessä.[10] Kirkollisten juhla-aikojen yhteydessä kirkkokylässä vietettiin useampiakin vuorokausia. Muina aikoina kirkkotupien ikkunaluukut olivat kiinni ja kylän kadut ja torit olivat lähes autioita. Kirkkokyläelämän kahden luonteen ja ajanjaksojen vaihtelun kontrasti oli valtaisa – vallitsevan autiuden ja hiljaiselon katkaisivat lyhyet ja intensiiviset purskaukset kaupunkimaista elämää.[4] Kirkkotupien käyttöperinne on säilynyt Gammelstadissa jo 400 vuotta, mikä on ainutlaatuista Ruotsin kirkkokylien joukossa. Perinne on vaikuttanut myös huomattavasti kylän koko elämäntapaan ja rakennustyyliin.[7]

Kirkkotupia ja niiden välissä olevia kujia

Kaikki kirkkotuvat on rakennettu puusta.[1] Lähes kaikki tuvat ovat yksikerroksisia, vain kourallinen kaksikerroksisia.[5] Tuvat on maalattu punaisiksi, ovien ja ikkunoiden karmit valkoisiksi. Kirkkotupien ovien ja ikkunaluukkujen ulkonäkö voi vaihdella. Useimmissa ovissa on pyramidimainen motiivi, mikä kuvaa alttaria ja sillä palavaa uhritulta. Kirkkotupien alkuperäiset katot oli rakennettu puusta. Peltikattorakenteiden yleistyttyä enemmistö kattorakenteista on nykyisin peltiä, mikä on myös hyväksytty perinteisten kattomateriaalien joukkoon.[1] Vaikka tuvat näyttävät ulospäin lähes identtisiltä, niiden huonejärjestys ja pohjaratkaisut vaihtelevat. Tavallisesti tuvissa on ainakin tilava keittiö, jossa on myös nukkumapaikkoja (ruots. kyrkstugekammare) sekä eräänlainen kuisti. Jotkut tuvat on rakennettu yhteen, ja ne jakavat yhden ulkoseinän.[5]

Kirkko ja muut merkittävät rakennukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Alaluulajan kirkko
Alaluulajan kirkko

Vuonna 1492 käyttöön vihitty Alaluulajan kirkko on lajityyppinsä suurin pohjoisessa Skandinaviassa. Kirkon koristelivat tukholmalaiset taiteilijat. Vuonna 1852 käyttöönotettu kellotapuli on rakennettu kirkosta hieman erilleen, mikä on poikkeuksellista Norrbottenin alueella.[1][8]

Muita huomattavia rakennuksia alueella ovat 1600-luvun porvaristokaupunginosassa kirkosta itään sijaitsevat lääkärin vastaanottona, kouluna ja majatalona toiminut Gästgarden, Borgmästargården sekä Kaptensgården. Nykyisin nämä talot ovat yksityisomistuksessa.[1][8][11] Margaretas Wärdshus rakennettiin 1800-luvun alkupuolella. Se oli alkujaan suuren kauppamaatilan päärakennus, ja nykyään se on ravintola. Heti kirkon eteläpuolella sijaitsee 1790 rakennettu pitäjänmakasiini (Sockenmagasinet), jonne varastoitiin muun muassa talonpoikien maksamat papin palkat. Sitä käytettiin myös siemenviljan varastointiin huonojen satovuosien varalle. Vuonna 1754 rakennettua pitäjätaloa (Sockenstugan) on käytetty muun muassa käräjäsalina, huoltorakennuksena, kunnan konttoritiloina ja kokoushuoneena. Nykyisin talossa on seurakunnan ylläpitämä kahvila. Separatistitaloa (Separatiststugan) käyttivät 1800-luvun alussa kirkosta erkaantuneet ”separatistit”, jotka vastustivat kirkon uusia opillisia kirjoja ja järjestivät omia hengellisiä kokouksiaan.[11] Alun perin kestikievarina (1806–1908) ja sittemmin baptistikirkkona toimineessa Betelkapelletissa sijaitsee nykyisin matkailupalveluiden keskus, kahvio ja näyttelytila.[1][8][11]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupankävijöiden kohtauspaikka 1100–1200-luvuilla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset merkit Gammelstadin kirkonmäen asutuksesta on ajoitettu 1100-luvulle, jolloin alue oli pienehkö saari Luulajanjoen suulla. Alueelta on löydetty jäänteitä laitureista ja yksinkertaisista rakennuksista. 1200-luvulle ajoitettuja löytöjä on enemmän, ja alueen on arveltu tuolloin vakiinnuttaneen strategisen asemansa kolmen vesireitin risteyskohtana. Luulajanjoki yhdisti rannikon sisämaahan, ja Pohjanlahden rannikkoa pitkin merenkulkijoita tuli niin Tukholmasta kuin Suomesta ja Venäjältäkin. Paavi oli määrännyt samoihin aikoihin uusia paastosäännöksiä, minkä johdosta kalan kysyntä ja vienti Keski-Eurooppaan kasvoi merkittävästi. Kalakaupan pohjalta syntyneitä markkinoita lienee pidetty jo 1200-luvun lopulla.[7]

Kirkon ja yhteiskunnan organisoituminen 1300–1500-luvuilla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alaluulajan kivikirkon paikalla aluksi olleista kirkkorakennuksista ei ole säilynyt juurikaan tietoa. Kirkko alkoi lähettää alueelle pappeja vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan jälkeen. Ruotsin valtio jakoi kirkon ja aatelin suurmiehille Luulajanjokilaaksosta läänityksiä vuonna 1327. Läänitysten tarkoituksena oli kolonisoida jo tuolloin jonkin verran asutettu jokilaakso ja sen ympäristö perustamalla alueelle hallinnollinen pitäjä ja kirkko sekä alkaa kerätä veroja.[5] Luulajan pitäjä, jonka tärkein markkinapaikka ja keskus kirkonmäki oli, kattoi aluksi lähes koko nykyisen Norrbottenin läänin[10], pinta-alaltaan noin Benelux-maiden kokoisen alueen[7]. Svenaldin testamentti -nimisen dokumentin mukaan ensimmäinen jumalanpalvelus Luulajassa pidettiin 1339, jolloin paikalla oli luultavasti jo yksinkertainen puukirkko.[8] Pappila kirkon vieressä on ollut nykyisellä paikallaan 1370-luvulta lähtien. Keskiaikaista kivikirkkoa eli nykyistä Alaluulajan kirkkoa alettiin rakentaa 1300–1400-lukujen vaihteessa ja se vihittiin käyttöön vuonna 1492.[5] Luulajan pitäjä jaettiin pienempiin osiin vuonna 1470.[7] Vuoden 1543 verotuslistojen mukaan pitäjässä oli 47 kylää ja yhteensä noin 400 maatilaa ja alue oli tuolloin Ruotsin vauraimpia.[5]

Kirkkokylän synty ja kehittyminen 1500-luvun jälkipuoliskolta 1700-luvulle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen dokumentoitu maininta Luulajan pitäjän kirkkokylästä ja Ruotsin kirkkokylistä yleensäkin on vuoden 1600 joululta. Johannes Bureus vieraili tuolloin pitäjässä ja kuvaili kirkonmäellä sijaitsevaa kirkkokylää seuraavasti: ”Kaikilla talonpojilla on omat kirkkotupansa kirkon vieressä, paikassa nimeltä ’’Bärghet’’, 2, 3, 4, tai 5 jokaisessa tuvassa. He tulevat sinne joka lauantai […] ja lähtevät kotiinsa joko sunnuntai-iltana tai maanantaina.” Bureus ei kuitenkaan maininnut, kuinka vanha kirkkokyläperinne oli hänen tehdessään muistiinpanonsa. Kirkkohistorian mukaan tarve kirkkotuville kehittyi viimeistään 1500-luvun jälkipuoliskolla, ellei aiemminkin. Bureuksen muistiinpanoista ja pitäjän väkiluvusta on voitu päätellä, että vuonna 1600 kirkkotupien määrä oli 200–300. Kirkon ympärillä pitäjän keskellä ei kuitenkaan ollut pappilaa lukuun ottamatta vakituista asutusta edes 1500-luvun loppuun mennessä. Kirkkokylä siis rakennettiin välittömästi kirkon ympärille ilman, että se kehittyi sinänsä minkään muun olemassa olevan rakennuskannan yhteyteen.[5]

Kirkkokylän syntyyn vaikutti kolme tekijää. Kirkon ympärillä oli markkinapaikka ja kaupantekijät tarvitsivat yöpymispaikkoja.[5] Kirkkokyläksi kehityttyään Luulajan pitäjänkeskuksesta tuli virallisesti kaupankäyntierioikeudet saanut kaupunki (ruots. köpstad) vuonna 1621. Kyseisellä säädöksellä pyrittiin keskittämään ja kontrolloimaan tiukemmin alueella käytävää kauppaa.[12] Rahvas tarvitsi myös kirkkotalleja hevosilleen kirkkokäyntien yhteydessä. Kolmantena syynä oli Ruotsissa 1500- ja 1600-luvuilla yleistynyt kirkossakäyntivelvollisuus. Kirkossakäynti oli pakollista 1500- ja 1600-luvun lakien mukaan sunnuntaisin ja tärkeimpinä kirkkopyhinä. Vuonna 1681 pohjois-Norlannin alueen suhteen säädettiin erityisesti, että kymmenen kilometrin säteeltä ihmisten tuli käydä kirkossa joka sunnuntai, kahdenkymmenen kilometrin säteeltä joka toinen sunnuntai ja kolmenkymmenen kilometrin päästä joka kolmas sunnuntai ja niin edelleen. Tärkeimpinä kirkkopyhinä ja rukouspäivinä tuli kaikkien paitsi karjanhoidon kannalta välttämättömiä tehtäviä suorittavien olla paikalla. Tärkein tekijä kirkkokylän syntyyn olivat siten yleisesti Norrbottenin pitkät välimatkat ja yöpymistarve.[5]

Luulajan vanha kaupunki (lat. Civitas Vetus Luhlae) noin 1698–1701 (Kuva: Eric Dahlberg (1625–1703), Jan van den Aveelen (1655–1722): Suecia antiqua et hodierna).[13] Kuvan oikeassa laidassa kuvattuna vielä tuolloin kirkonmäen lähistölle ulottunut Pohjanlahden (lat. Sinus Bothnicus) vesialue Luulajanjoen suulla. Kirkon vasemmalla puolella kuvattuna ensimmäinen, vuonna 1650 rakennettu ja myöhemmin purettu[14] kellotapuli.

Kirkkotuvat ryhmittyivät omistajiensa kotikylien mukaan. Tietystä osasta pitäjää kirkkoon tulevat talonpojat rakensivat kirkkotupansa kirkosta katsottuna kotikylänsä suuntaan. Täten kirkkokylä heijasti ja edelleen heijastelee pitäjän kylärakennetta. Kirkkokylän asemakaava ja sisääntulotiet leviävät jokaiseen ilmansuuntaan. Kaupankäyntierioikeuksien yhteydessä vuonna 1621 Luulajan porvarit ehdottivat omaa kaavaa markkina-alueelle. Porvarien tontit sijoitettiin kirkon koillispuolella sijaitsevalle alueelle, jonka rakenne eroaakin muista kirkkokylän osista huomattavasti.[5] Alue kehittyi kuitenkin nimenomaan kirkkokyläksi ennemmin kuin tavanomaiseksi markkinapaikaksi. Tämä johtui maankohoamisesta, mikä teki vanhan sataman käyttökelvottomaksi jo 1600-luvun alkupuolella varsin pian kaupankäyntierioikeuksien virallistamisen jälkeen.[7][5] Pitäjän kaupankäynnin keskus ja satama jouduttiin siten siirtämään Luulajan kaupungin nykyiselle paikalle vuonna 1649.[5] Tämän jälkeen aluetta vanhan pitäjänkirkon ympärillä alettiin kutsua nimillä Luleå gamla stad eli Luulajan vanha kaupunki tai Gammelstaden.[15]

Kirkkokylän maat olivat kirkon omistuksessa, joten kirkkotupien omistajat eivät omistaneet tontteja, eivätkä omista niitä nykyisinkään. Kylän porvaritkaan eivät omistaneet rakennustensa alla olevia tontteja aluksi. Jonkin ajan kuluttua muutamat tilanomistajat ja porvarit saivat joihinkin maa-alueisiin lainhuudatuksen ja kirkon maiden keskellä on edelleen yksityisomistuksessa olevia alueita. Kun Luulajan uuden kaupungin asema kaupallisena keskuksena vakiintui 1700-luvun alussa, monet porvarit myivät tonttinsa vanhasta kaupungista.[5] Aikoinaan vanhaan satamaan ja markkinapaikalle johtaneet vesireitit alkoivat kasvaa umpeen maankohoamisen vuoksi, ja yhä kapeampia ja matalampia kanavia käyttivät enää kirkkomatkalla olevat talonpojat. Maankohoaminen kuitenkin edisti maanviljelystä, koska uusia niittyjä syntyi kirkon ja siitä etääntyvien vesialueiden välille. Kaupungin ja porvarien muuttaminen uuteen Luulajaan vapautti myös tilaa uusille kirkkotuville läheltä kirkkoa.[7]

Venäläiset sotajoukot toimivat Luulajan alueella vuonna 1716, jolloin Luulajan uusi kaupunki kärsi pahoja vaurioita. Vanhassa kaupungissa pitäjän väestö oli keskittynyt puolustamaan kirkon ympäristöä, ja kirkkokylä säästyi pahemmilta vaurioilta. Vuonna 1721 venäläinen laivasto-osasto poltti Ruotsin rannikkokaupunkeja, aina Piitimeen saakka, jolloin venäläiset polttivat muun muassa Öjebynin kirkkokylän. Rauhanneuvottelut alkoivat juuri ennen kuin venäläiset ehtivät Luulajaan saakka.[5]

Luulajan uuden kaupungin aseman vakiinnuttua 1700-luvulla Gammelstad pysyi kuitenkin pitäjän hallintokeskuksena ja sen rooli pysyi suhteellisen muuttumattomana yli kahdensadan vuoden ajan.[5] Pitäjän koko väestömäärän kasvun myötä myös kirkkokylä kasvoi nopeasti 1700-luvun ajan[7] ja säilyi uskonnollisena keskuksena, paikallisena markkinapaikkana ja tietyssä mielessä perinteitä vaalivana Luulajan jokilaakson maalaiskylien sosiaalisena keskuksena. Porvaristo ja muu uudistusmielisempi kaupunkiväestö puolestaan siirtyivät pääosin Luulajan uuteen kaupunkiin.[5]

Venäläismiehityksestä palvelujen kehittymiseen 1800-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläiset sotajoukot miehittivät Luulajan kyliä useiden kuukausien ajan vuonna 1809. Joukkoja oli myös sijoitettu runsaasti kirkkokylään ja majoitettu kirkkotupiin. Poistuessaan sotajoukot hajottivat useita kirkkotupia, joiden puuainesta he käyttivät Luulajanjoen yli rakennettuun lauttasiltaan. Monet aikalaiset todistivat venäläisten jättäneen kirkkokylän hyvin epäsiistiin kuntoon. Suurin osa kirkkotuvista säilyi kuitenkin ehjänä.[5]

Vuonna 1817 kirkkokylästä piirrettiin ensimmäinen yksityiskohtainen kartta, josta käy ilmi, että ¾ vanhojen maalaiskylien asukkaista omisti oman kirkkotupansa. Uuden Luulajan kaupungin asukkaista vain joka neljännellä oli kirkkotupa. Alueen sosiaalinen eriytyminen heijastui täten myös kirkkokylän omistussuhteissa. Vuonna 1817 kirkkokylässä oli 484 kirkkotupaa, jotka oli jaettu 691 omistajan kesken. Kirkkotupa-alueen ulkolaidoilla oli 359 kirkkotallia, joista useat oli jaettu useamman kirkkotuvan omistajan kesken. Kirkkokylän alueella oli noin 60 vakituista asuintaloa.[5]

Luulajan pitäjä jaettiin pienempiin osiin vuonna 1832, mistä johtuen joitakin kirkkotupia purettiin. Tilalle rakennettiin kuitenkin uusi tupia, ja samaan aikaan myös pysyvän asutuksen määrä kirkkokylässä kasvoi.[7] Kirkkokylästä muodostui tärkeä sosiaalisen elämän keskus, jonka rooli säilyi kirkossakäyntivelvollisuuden lakkauttamisen jälkeenkin 1800-luvulla. Kirkkokylällä kuultiin uutiset, käytiin markkinoilla, ja nuoriso tapasi siellä tulevia aviopuolisoitaan; elämä siellä olikin yleensä huomattavasti kotikyliä vilkkaampaa. 1800-luvulla tuli tavaksi, että joinakin kirkkopyhinä nuoriso asui kirkkokylässä, toisina pyhinä vanhemmat ihmiset. Konfirmaatioon valmistautuminen kesti kahdesta kolmeen viikkoa, jolloin nuoret asuivat kirkkotuvissa yleensä jonkin vanhemman sukulaisen valvovan silmän alla. Kirkkotupien omistajat myös saattoivat lainata tupiaan vähempivaraisille kotikylänsä asukkaille tarpeen vaatiessa.[5]

Vuonna 1864 Ruotsissa tuli voimaan elinkeinovapaus, minkä jälkeen kirkkotupien omistajat alkoivat tarjota erilaisia palveluita kirkossakävijöille. Esimerkkejä olivat hääjuhlien järjestelyt ja hautajaispidot. Kirkkokylään perustettiin kahviloita, hotelleja ja pieniä liikkeitä, kuten rautakauppa, asusteliikkeitä, kampaamo, valokuvausliike, sekä hautaustoimisto. Vaikka Luulajan varsinainen uusi kaupunki oli palveluiltaan huomattavasti monipuolisempi, riittivät vanhan kaupungin kirkkokylän palvelut useimmille maaseudun talonpojille kirkossakäyntien yhteydessä.[5]

Gammelstadin punaisia kirkkotupia valkeine ovineen ja ikkunaluukkuineen

Pohjois-Ruotsin malmirautatie rakennettiin 1800-luvun lopulla vain 500 metrin päähän kirkkokylästä ja liikenneyhteydet paranivat merkittävästi. Kirkkokylän toiminnot pysyivät kuitenkin varsin pitkään lähes muuttumattomina. Kirkkokylä sai sille nykyisin tunnusomaisen punavalkoisen värityksensä myös vasta 1800-luvulla. Alun perin, pitkälle 1800-luvulle saakka, valtaosa kirkkotuvista ja talleista olivat olleet maalaamattomia, ruskeanharmaita puurakennuksia, joiden ovet ja ikkunaluukut tosin oli maalattu valkoisiksi.[5]

Taantumasta kulttuurihistorialliseen arvostukseen 1900-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkokylän kehitys taantui 1900-luvun alussa.[7] Yksityisautoilun ja linja-autoyhteyksien yleistyessä 1920-luvulla kylän kestikievari alkoi menettää asiakkaita ja kirkkotallien määrä väheni nopeasti. Vuonna 1932 oli jäljellä enää 80 kirkkotallia, joista nykyaikoihin on säästynyt kuusi. 1930-luvulla kirkkotuvissa oli yhteensä 564 majoituskäyttöön soveltuvaa huonetta, kamaria. 1930-luvulla alueelle vahvistettiin kaava, jossa uudet asuinrakennukset sijoitettiin kirkkokylän ulkolaitamille. Gammelstadin alueen asutuksen kehittyminen ja asukasmäärän lisääntyminen keskittyi 1900-luvulla kokonaisuutena lähes täysin parin kilometrin päähän kirkkokylästä Stadsönin alueelle, jota oli aiemmin käytetty kirkkokylän talonpoikien peltoina ja niittyinä. Stadsönin asukasmäärä nousi 6 000:een ja sinne rakennettiin kouluja, pienyrityksiä ja kauppoja. Kirkkokylässä ja sen yhteydessä olevilla asuinalueilla puolestaan oli vain noin 700 pysyvää asukasta, joista vajaat 250 asui kirkkokylän alueella. Vakituisen asutuksen määrää kirkkokylän alueella voi verrata siihen, että vuosisadan lopulla 424 kirkkotuvan omistajia ja osaomistajia on yli tuhat.[5]

Kirkkokylää uhkasi 11. joulukuuta 1940 suuri tulipalo, joka sai alkunsa apteekkirakennuksesta. Kirkosta pohjoiseen päin sijainnut suuri neliskulmainen kortteli, johon kuului asuintaloja, liikehuoneistoja ja 19 kirkkotupaa paloi maan tasalle. Vesipula ja erittäin kylmä sää haittasi sammutustoimia. Kirkon katon terva alkoi sulaa tulipalon kuumuudessa. Toisen maailmansodan aikana Ruotsissakin vallinneen joukkojen liikekannallepanon vuoksi kirkkokylässä oli sijoitettuna suuri sotilasosasto, minkä on arveltu pelastaneen kylän suuremmalta katastrofilta. Sotilaat kykenivät räjäyttämään leveän palokujan, mikä suojasi muun kirkkokyläalueen. Uusi asemakaava ja suunnitelma paloalueen jälleenrakentamiseksi hyväksyttiin 1941. Uusi kaava pysyi uskollisena alueen yleisilmeelle.[5] Kirkkotupia käytettiin jossain määrin perinteiseen tapaan aina 1950-luvulle saakka.[10]

Kirkkokylän kartta, keskellä kirkko ja kellotapuli

Kirkkokylän kehittyminen ja suojelu kääntyi suotuiseen suuntaan 1960-luvulta lähtien.[7] 1960-luvun vaihteessa alueelta purettiin joitakin vanhoja taloja, kuten vanha postitalo (1959) ja vuoden 1940 palossa vaurioita kärsinyt kestikievari (1962).[5] 1960-luvulla aloitettiin myös uuden asemakaavan suunnittelu[5], Luulajanjoen vieressä oleville vanhoille niityille alettiin rakentaa[7], ja ensimmäiset ajatukset alueen hyödyntämisestä matkailukohteeksi esitettiin. Vuoden 1971 kaupunkisuunnitelmassa Ruotsin Riksantikvarieämbetet määritteli kirkkokylän valtakunnallisesti korvaamattomaksi kulttuurihistorialliseksi alueeksi.[5] Kun kirkkotupien ylläpito vaikeutui iäkkäämmille tuvanomistajille, Ruotsin valtio alkoi tukea Gammelstadin ja muidenkin Ruotsin kirkkokylien korjaustoimia. Omistajien kiinnostus kirkkotupiin elpyi, ja niiden rapistuminen pysähtyi.[7] Perusteelliset suunnitelmat alueen säilyttämiseksi ja ylläpitämiseksi tehtiin 1980-luvulla. Kirkkokylän rakennusten lopullinen purkamiskielto vahvistettiin 1995[5] ja kohde valittiin Unescon maailmanperintöluetteloon 1996.[1]

Maailmanperintökohteena 2000-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unescon vuonna 2006 tekemässä maailmanperintökohteen kymmenvuotisarvioinnissa todettiin kirkkotupien omistajien olevan hyvin tietoisia alueen erityislaatuisesta kulttuurihistoriallisesta arvosta. Myös matkailijoiden määrä alueelle oli kasvussa ja matkailupalveluita kehitettiin. Julkisten tilojen ja rakennusten ylläpito oli parantunut ja yhteistyö eri viranomaisten, järjestöjen ja omistajien välillä sujui erittäin hyvin, mitä Unesco piti olennaisena menestystekijänä alueen kulttuurihistoriallisten arvojen säilyttämiseksi myös jatkossa. Kiinnostus kirkkotupien omistamiseen Gammelstadissa on kasvanut, ja niiden hinnat ovat nousseet jatkuvasti. Tupien omistajat ovat myös ottaneet jälleen yhä enemmän vastuuta tupiensa ylläpidosta.[7] Kirkkotuvissa yövytään yhä, joskin enimmäkseen kesäisin seurakunnan konfirmaatiotoimintaan liittyen.[10] Aina riskiksi todetun tulipalovaaran ohella perinteiden säilyttäminen nähtiinkin tulevaisuuden kannalta vakavimpana uhkana ja Unescon mukaan perinteiden vaalimistraditioita olisi entisestään kehitettävä ja kirkkotupien omistajien yhteistyötä asiassa parannettava.[7]

Toisaalta kirkkotupien ylläpitäminen sinänsä voi yhä olla vaikeaa, ja huonokuntoisiakin kirkkotupia on nähtävissä. Esimerkiksi kuolinpesien tai muutoin kauempana kirkkokylästä asuvien henkilöiden omistukseen siirtyneet ja vanhojen leskien omistamat kirkkotuvat saattavat kärsiä kiinnostuksen tai voimien puutteesta johtuvasta ylläpidon laiminlyönnistä. Pakkokeinot tupien ylläpitoon ovat myös hankalia, koska ne lasketaan irtaimeksi omaisuudeksi kirkon omistaessa tonttimaan niiden alla. Tupien myynti niiden aktiivisesta omistamisesta kiinnostuneille ihmisille nähdäänkin tehokkaana keinona varmistaa niiden ylläpito myös jatkossa.[16]

Maailmanperinnön hallinto ja ylläpito

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmanperintöstatus tuo kirkkokylälle paljon näkyvyyttä ja kehittämismahdollisuuksia, mutta myös velvollisuuksia, mitkä vaativat hyvin organisoitua ja säädeltyä hallintoa.[6] Maailmanperintökohteen hallinnon eri osapuolia ovat muun muassa alueella toimivat yrittäjät, vakituiset asukkaat, kirkkotupien omistajat, Luulajan kunta, Norrbottenin lääninhallitus, Alaluulajan seurakunta, Alaluulajan kotiseutuyhdistys (ruots. Nederluleå hembygdsförening), Norrbottenin museo ja Trafikverket. Kohteen ylläpitoa ja kehittämistä säätelee myös joukko lakeja ja asetuksia.[17]

Enimmäkseen yksityisten ihmisten omistamien kirkkotupien julkisivujen ulkonäkö ja ylläpito on yksityiskohtaisesti säädeltyä

Vanhimmat yleisestikin kirkkokylien kehittämistä koskevat säännökset ovat vuosilta 1817 ja 1849 peräisin olevat kuninkaalliset kirjeet. Niissä määritellään, että uusien rakennusten rakentaminen ei voi tapahtua ilman lääninhallituksen lupaa. Samaten kaupankäynti on kiellettyä markkina-aikojen ulkopuolella. Kirjeiden pohjalta kirkkotupien käyttö on edelleen rajoitettu vain tilapäisasumiseen. Ne ovat myös pohjana Alaluulajan seurakunnan ja kirkkotupien omistajien välille solmittaville maanvuokrasopimuksille. Yleisesti alueen kehittämistä ja käyttöä säätelevät Ruotsin valtion vuonna 1985 ratifioimat Unescon sopimukset maailmanperintökohteista vuodelta 1972 ja Ruotsin kansalliseen lainsäädäntöön sisältyvät kulttuurihistoriallisia suojelukohteita, kulttuurikohteiden ympäristönsuojelua ja tielain kulttuurikohteita koskevat erityissäännökset.[17]

Vähintään neljä kertaa vuodessa kokoontuva Gammelstadin kirkkokyläneuvosto (ruots. kyrkstadsrådet) kokoaa yhteen maailmanperintökohteeseen liittyvät eri osapuolet. Neuvosto on keskustelu- ja yhteistyöorganisaatio, joka käsittelee maailmanperinnön hallintoon, kulttuuriympäristön jatkuvuuden turvaamiseen, kirkkokyläperinteeseen ja kohteen matkailun kehittämiseen liittyvät kysymykset. Kirkkokyläneuvosto toimii myös hallintoneuvostona, jota Unesco yleensäkin vaatii maailmanperintökohteilta. Neuvostoon kuuluu edustus Luulajan kunnasta (2 edustajaa), Alaluulajan seurakunnasta (2 edustajaa), ’’Nederluleå kyrkstuguägarföreningistä’’ (2 edustajaa), Norrbottenin lääninhallinnosta, ’’Kyrkbyns intresseföreningistä’’ sekä Alaluulajan kotiseutuyhdistyksestä. Kirkkokyläneuvoston puheenjohtajana toimii Luulajan kunnan kulttuurijohtaja. Päätoiminen maailmanperintökohteen koordinaattori (ruots. världsarvssamordnaren) toimii neuvoston sihteerinä.[18] Eri osapuolet ovat sitoutuneet yhteisesti kaksiosaiseen hallintosuunnitelmaan (ruots. Förvaltningsplan), joka on kirkkokylän koordinoidun ylläpidon ja kehittämisen perusta. Hallintosuunnitelman 1. osa kuvaa maailmanperintökohteen universaaleja arvoja, priorisoi pitkän aikavälin kehittämiskohteita ja määrittelee eri osapuolten vastuualueet.[17] Hallintosuunnitelman 2. osa sisältää konkreettiset lyhyemmän aikavälin kehittämistoimenpiteet aikatauluineen ja niihin osallistuvien osapuolten vastuualueet.[19]

Kirkkokylän maankäyttöä ja rakentamista säätelemään on kehitetty yksityiskohtainen suunnitelma (ruots. Detaljplan). Se määrittelee tarkoin erityyppisiä rakennuksia sekä yleisiä alueita, kuten puistoja ja teitä, varten määritellyt maa-alueet. Suunnitelma määrittelee myös, millä edellytyksillä tietyillä alueilla saa rakentaa tai muuttaa jo olemassa olevia rakennuksia. Kulttuurihistoriallisesti tärkeiden rakennusten ylläpitotoimet koordinoidaan myös yksityiskohtaisen suunnitelman pohjalta.[20] Kirkkokylän ulkonäön ja yleisilmeen säilyttämiseksi puolestaan on muodostettu yksityiskohtainen esteettinen ohjelma (ruots. Estetiskt program), joka toimii käsikirjana kirkkokylän toimijoille. Ohjelma säätelee kirkkokylän katujen käyttöä, valaistusta, pysäköintijärjestelyjä, torin käyttöä, alueen puistoja ja istutuksia, tonttirajojen merkintää, kyltitystä, ja eräitä yksittäisiä asioita, kuten puutarhakalusteiden käyttöä ulkosalla ja lisärakennuksia.[21]

” Tapaan istua ja ajatella heitä, jotka ovat asuneet täällä ennen. Sitä mitä he ovat tehneet ja millaista heidän elämänsä silloin on ollut. ”

– Kirkkotuvan omistaja Anna Hoff[22]

Yksityishenkilöiden omistamia kirkkotupia voidaan myydä kuten kiinteistöjä ja niitä voi olla myynnissä esimerkiksi paikallisten kiinteistönvälittäjien kautta. Norrbottenin läänin hallinnon täytyy hyväksyä uusi omistaja, koska yhdellä omistajalla voi olla hallussaan kerrallaan vain yksi kirkkotupa. Kirkkotuvan omistajan on myös solmittava maankäyttölupasopimus Alaluulajan seurakunnan kanssa. Vuonna 2012 kirkkotupien hinnat vaihtelivat 40 000 ja 100 000 kruunun välillä tavallisimman hinnan ollessa 50 000 kruunun tienoilla.[22]

Kirkkotupien omistukseen ja yksityiskäyttöön liittyy myös monia erikoissääntöjä. Kirkkotuvan omistajan on asuttava Luulajan kunnassa, mutta ei itse kirkkokylässä. Tuvissa voidaan yöpyä vain viikonloppuisin ja kirkkopyhinä. Säädöksellä pyritään välttämään kirkkotupien muodostuminen kesämökeiksi tai pysyviksi asumuksiksi. Tupiin ei saa asentaa kiinteitä puhelimia eikä televisioantenneja. Tupien ympärille ei saa tehdä istutuksia eikä avotulen tekoa alueella sallita palovaaran takia.[22][23] Kirkkotupien omistajille on myös kehitetty käsikirja tupien ylläpidosta, joka määrittelee yksityiskohtaiset säännökset, rajoitukset ja ylläpito-ohjeet koskien tupien julkisivua, ovia, ikkunoita, ikkunaluukkuja ja -lautoja, katto- ja seinärakenteita, savupiippuja, perustuksia, porraskiviä ja jopa tupien numerokylttien ulkonäköä.[24][25] Kirkkotupien omistajien yhdistys, Nederluleå kyrkstuguägarförening, tarjoaa kursseja, kokoontumisia ja asiantuntijaresursseja, joiden tavoitteena on opastaa ja konkreettisesti tukea kirkkotupien asianmukaista ja säännöllistä ylläpitoa sekä edistää yleensäkin sosiaalista kanssakäymistä omistajien välillä.[26]

Kirkkokylä matkailukohteena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Margaretas värdshus -ravintolan pihapiiri

Gammelstadin kirkkokylässä käy vuosittain noin 100 000 (2003)[7] – 145 000 (2005)[27] matkailijaa. Valtaosa matkailijoista vierailee alueella kesäaikaan, ja lähes puolet heistä tulee Ruotsin ulkopuolelta.[28]

Alueelle on vapaa pääsy, mutta ryhmät voivat myös varata maksullisia palveluja, kuten opastettuja kierroksia ja käsityöläisnäytöksiä. Alaluulajan kirkossa pidetään jumalanpalveluksia, konsertteja ja muitakin tapahtumia. Se on myös avoinna maanantaista keskiviikkoon joitakin tunteja päivässä. Nederluleå hembygdsföreningin omistama kirkkotupa numero 253–254 on avoinna yleisölle ennalta sovittuihin opastettuihin kierroksiin sisältyen sekä kesäaikana päivittäin tapahtuvina opastettuina kierrosaikoina. Matkailukeskuksessa on myös erilaisia näyttelyitä, ja siellä voi katsella alueen historiasta kertovia filmejä. Ennakkotilauksesta myös erilaiset kokous- ja konferenssipalvelut sekä muutkin matkailupalvelut, kuten hevosajelut ovat mahdollisia.[29] Alueella sijaitsee kahviloita, ravintoloita sekä joitakin yöpymismahdollisuuksia maatilamajoituksessa ja matkustajakodissa.[30]

Kirkkokylän laidalla sijaitsee Hägnanin kulttuuri- ja luonnontieteellinen ulkoilmamuseo, jonka alueelle on tuotu kulttuurihistoriallisesti arvokkaita eri puolelta Norrbottenia peräisin olevia rakennuksia. Kesäisin museon alueella on ajanmukaisiin asuihin pukeutuneita piikoja ja renkejä, jotka esittelevät kävijöille rannikkoseudun ihmisten arkipäivää sata vuotta sitten. Kesäisin Hägnanin museoalueella on myös ohjelmaa ja erilaisia näytöksiä, kuten heinäntekoa, maalaishäät sekä kylämarkkinat.[2]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pär Domeij, Jan-Olov Nyström, Maurits Nyström: Kyrkstaden Luleå Gammelstad. Världsarvet. Skellefteå: Norma förlag, 1999. ISBN 91 7217 016-6 (ruotsiksi)
  • Maurits Nyström, Rolf Johansson: Gammelstad – kyrkstaden och människorna. Luulaja: Nederluleå hembygdsförening, 2010. ISBN 978-91-976982-3-8 Teoksen verkkoversio. (ruotsiksi) (Arkistoitu – Internet Archive)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k Church Village of Gammelstad, Luleå Unesco. Viitattu 26.12.2012. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g Stina Söderholm, Lawe Söderholm, (suom.) Hannele Huuva: Culture Guide for Barents Road and Northern Lights Highway. Vidsel: Söderholm Marketing HB, 2002. ISBN 91-631-3169-2 (norjaksi), (ruotsiksi), (suomeksi)
  3. ↑ Gammelstads turistbyrå/Visitor Centre www.lulea.se. 10.1.2011. Luulaja: Luleå kommun. Arkistoitu 6.6.2011. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)
  4. ↑ a b Pär Domeij, Jan-Olov Nyström, Maurits Nyström: Kyrkstaden Luleå Gammelstad. Världsarvet. Skellefteå: Norma förlag, 1999. ISBN 91 7217 016-6 (ruotsiksi)
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac Maurits Nyström, Rolf Johansson: Gammelstad – kyrkstaden och människorna. Luulaja: Nederluleå hembygdsförening, 2010. ISBN 978-91-976982-3-8 Teoksen verkkoversio (viitattu 26.12.2012). (ruotsiksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. ↑ a b Visitor Centre: Hur tar man hand om ett världsarv? www.lulea.se/omkyrkstaden. 2012. Luulaja: Gammelstads Kyrkstad. Arkistoitu 13.12.2013. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Church Village of Gammelstad, Luleå (pdf) State of Conservation of World Heritage Properties in Europe. 2006. Unesco. Viitattu 1.1.2013. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e f Visitor Centre: Gammelstads kyrkstad www.lulea.se. 2012. Luulaja: Luleå kommun. Arkistoitu 7.7.2013. Viitattu 26.12.2012. (ruotsiksi)
  9. ↑ Luulajan kunnan sivuston mukaan kirkkotupia tosin on 408, jotka on jaettu 553 huoneeseen.
  10. ↑ a b c d Gammelstads kyrkstad Världsarv i Sverige. 19.9.2012. Tukholma: Riksantikvarieämbetet. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)
  11. ↑ a b c Visitor centre: Världsarvet Gammelstad kyrkstad (pdf) www.lulea.se. 2012. Luulaja: Gammelstad kyrkstad. Arkistoitu 17.11.2010. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)
  12. ↑ Nils Harnesk: Fokus Gammelstad Arkeologi på Norrbottens Museum. 21.6.2011. Luulaja: Norrbottens museum. Viitattu 5.1.2013. (ruotsiksi)
  13. ↑ Civitas vetus Luhlae = Civitas nova Luhlae: [Bild / j. v. d. Aveelen sc.] (Tiedosto Ruotsin kansalliskirjaston sivustolla, kuva julk. Dahlbergh, Erik, 1625–1703: Suecia antiqua et hodierna, Tukholma: s.n., 1698–1701; Blad II:73) LIBRIS – Nationella bibliotekssystem. 2013. Tukholma: Ruotsin kansalliskirjasto. Viitattu 5.1.2013. (ruotsiksi)
  14. ↑ Barbro Flodin: Fakta om Nederluleå kyrka www.svenskakyrkan.se. 2013. Luulaja: Svenska kyrkan. Viitattu 5.1.2013. (ruotsiksi)
  15. ↑ Tekniska förvaltningen: Stadsdelar – Historia bakom stadelsnamnen (pdf) http://www.luleå.se/. 2009. Luulaja: Luulajan kunta. Viitattu 5.1.2013. (ruotsiksi)[vanhentunut linkki]
  16. ↑ Göran Lindh: Ett världsarv i förfall Norrländska Socialdemokraten. 2.7.2011. Luulaja. Arkistoitu 4.7.2011. Viitattu 2.1.2013. (ruotsiksi)
  17. ↑ a b c Gammelstads kyrkstad – igår, idag och i morgon. Förvaltningsplan för Gammelstads kyrkstad. Del I Beskrivning. 2008–2018 (pdf) 2008. Luulaja: Luleå kommun. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)[vanhentunut linkki]
  18. ↑ Visitor Centre: Kyrkstadsrådet www.lulea.se/omkyrkstaden. 2012. Luulaja: Gammelstads kyrkstad. Arkistoitu 12.10.2011. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)
  19. ↑ Gammelstads kyrkstad – igår, idag och i morgon. Förvaltningsplan för Gammelstads kyrkstad. Del 2. Åtgärder 2008–2011 (pdf) 2008. Luulaja: Luleå kommun. Viitattu 5.1.2013. (ruotsiksi)[vanhentunut linkki]
  20. ↑ Visitor Centre: Detaljplan www.lulea.se/omkyrkstaden. 2012. Luulaja: Gammelstads kyrkstad. Arkistoitu 12.10.2011. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)
  21. ↑ Tage Isaksson, Gudrun Åström: Estetiskt program (pdf) 1999. Luulaja: Gammelstads kyrkstad. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)[vanhentunut linkki]
  22. ↑ a b c Joakim Nordlund: De fann sin oas i kyrkbyn. Tidningen Extra, 27.12.2012, nro 52, s. 12–13. Luulaja: Norrbottens Media AB. (ruotsiksi)
  23. ↑ Ulf Boström: Mickes kravlösa krypin. Kyrknyckeln, 2008, nro 2, s. 3-5. Luulaja: Nederluleå forsamling. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)[vanhentunut linkki]
  24. ↑ Skötsel och underhåll av kyrkstugor (pdf) www.lulea.se/gammelstad. 2011. Luulaja: Gammelstads kyrkstad. Viitattu 5.1.2013. (ruotsiksi)[vanhentunut linkki]
  25. ↑ Per Lundgren: Kyrkstugor: handledning i byggnadsvård. Luulaja: Världsarvskontoret, Luleå kommun, 2000. (ruotsiksi)
  26. ↑ Visitor Centre: Hur tar man hand om en kyrkstuga? www.lulea.se/omkyrkstaden. 12.6.2012. Luulaja: Gammelstads kyrkstad. Arkistoitu 13.12.2013. Viitattu 5.1.2013. (ruotsiksi)
  27. ↑ Tomas Gustafsson, Kenneth Linden: Ändamålsanalys för förstudien av Norrbotniabanan (pdf) (BRNT 2005:11) www.trafikverket.se. 12.10.2005. Banverket. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)[vanhentunut linkki]
  28. ↑ Elsa Rensfeldt Larsson: Ett världsarv för en bankomat Norrbottens Kuriren. 20.2.2008. Luulaja. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)
  29. ↑ Visitor Centre: Att göra www.lulea.se. 2012. Luulaja: Gammelstad kyrkstad. Arkistoitu 13.11.2012. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)
  30. ↑ Visitor Centre: Äta och bo www.lulea.se. 2012. Luulaja: Gammelstad kyrkstad. Arkistoitu 13.11.2012. Viitattu 1.1.2013. (ruotsiksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gammelstadin kirkkokylä.
Ruotsi
Unescon maailmanperintökohteet Ruotsissa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Gammelstadin_kirkkokylä&oldid=22776267”