Tämä on lupaava artikkeli.

2 cm Flak 30

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Flak 30)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

2 cm Flak 30
2 cm Flak 30
2 cm Flak 30
Aseen tyyppi Kevyt ilmatorjuntatykki
Alkuperämaa  Saksa
Palvelushistoria
Valtion käytössä  Saksa
 Suomi
Sodissa Toinen maailmansota
Valmistushistoria
Suunnittelijat Fritz Herlach
Theodor Rakula[1]
Valmistajat Rheinmetall-Borsig
Valmistusvuodet 1934–1939
Tekniset tiedot
Paino 463 kg tuliasemassa
890 kg kuljetuskunnossa[2]
Pituus 225 cm[3]
Putken pituus 130 mm (L/65)[3]
Patruuna 20 mm × 138 B[3]
Toimintatapa Lyhyt putkirekyyli[1]
Lipas 20 patr. tanko[2]
Tulinopeus 120 ls/min (käyt.)
280 ls/min (teor.)[2]
Lähtönopeus 830–900 m/s [2]
Tehokas kantama 1 200 m [4]
Maksimikantama 2 200 m (ilmamaaliin)
4 400 m (maamaaliin)[4]
Tähtäimet Flakvisier 35
Linealvisier 21[5]

2 cm Flak 30 eli 2 cm Flugzeugabwehrkanone 30 oli Saksan armeijan toisessa maailmansodassa käyttämä kevyt 20 mm ilmatorjuntatykki. Siitä kehitettiin myöhemmin parannettu malli 2 cm Flak 38, joka oli Saksan pääasiallinen kevyt ilmatorjunta-ase sodassa. Flak 38:sta kehitettiin myös kevyt vuoristomalli 2 cm Gebirgsflak 38 sekä neliputkinen 2 cm Flakvierling 38. Tykkejä asennettiin myös erilaisille puolitelavaunu- ja panssarialustoille.[6] Tykeistä oli myös olemassa laivastoversiot 2 cm C/30 ja 2 cm C/38.[7] Suomeen saatiin 50 Flak 30 -tykkiä talvisotaan sekä noin sata Flak 38 -tykkiä jatkosodan aikana. Suomalaiset nimikkeet tykeille olivat 20 ItK/30 BSW ja 20 ItK/38 BSW.[3]

Rheinmetall-tehdas oli kehittänyt Saksassa ensimmäisen maailmansodan loppupuolella Ehrhardt Flz.K -lentokonetykin 20x70RB-patruunalle suurennetun Dreyse-konekiväärin koneiston pohjalta. Tykki ei ehtinyt palveluskäyttöön, mutta tehdas onnistui pitämään aseen piirustukset ja mallikappaleet hallussaan. 1920-luvulla Rheinmetallin asiantuntijat siirtyivät tilapäisesti Sveitsiin Solothurnin tehtaalle 20 mm konetykkien kehittelemiseksi. Kehitystyön tuloksena syntyi Ehrhardt-tykin pohjalta uutta voimakkaampaa 20x138B-patruunaa käyttävä Solothurn S5-100 -konetykki laiva-, ilmatorjunta- ja panssarintorjuntalaveteilla. Aseesta tehtiin myös ajoneuvoversio T5-100, josta kehitettiin edelleen saksalaisten 2 cm KwK 30 panssarivaunutykki. 1930-luvun vaihteessa asetta kehitettiin sekä Sveitsissä että Saksassa, jossa se tunnettiin Rheinmetallin kaupallisella nimellä 2 cm Maschinenkanone ST 5.[1]

Solothurn ja Rheinmetall yrittivät myös kilpailla Oerlikonin 20 mm tykin kanssa tarjoamalla ST-5-tykkiä mm. Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen asevoimille, mutta käytännössä tuloksetta.[1] Yhdysvallat kokeili ST-5-tykkiä jo vuonna 1933, mutta asetta ei katsottu riittävän hyväksi, jotta se olisi kannattanut hankkia. Iso-Britannia järjesti kilpailun tykkien välille vuonna 1935, joiden tuloksena valittiin Oerlikonin ase.[8] Saksan laivasto otti ST-5-konetykin ensimmäisenä käyttöönsä laivastoversiona 2 cm MG C/30L kartiolavetilla Sockellafette 30L. Vuonna 1933 Berlin-Suhler Waffen und Fahrzeugwerke suunnitteli tykille kaksipyöräisellä ajolaitteella varustetun ilmatorjuntalavetin, jolla varustettuna Rheinmetallin (vuodesta 1936 Rheinmetall-Borsig) tykki hyväksyttiin Saksan uudelleen muodostettujen asevoimien käyttöön. Ensimmäisenä 2 cm Flak 30 -tykin saivat Luftwaffen ilmatorjuntayksiköt vuosien 1934–1935 tienoilla.[1]

Toimintaperiaate

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Flak 30:n varsinaisen aseen kiinteät osat ovat laatikko, laatikon kansi ja peräkappale sekä lipas. Putki on 130 cm eli 65 kaliiperimitan pituinen, josta kahdeksalla rihlalla varustetun osan pituus on 72 cm.[3] Rekyylin säätelyä varten putken suuhun kiinnitettiin pikakiinnityksellä suujarru, uudenkarheissa tykeissä tai kylmässä säässä vähemmän jarruttava 41 mm suujarru tai jo sisäänajetuissa aseissa 35 mm suujarru. Laatikon sisällä liikkuvaan luistiin putki on kiinnitetty pikakiinnityksellä putken helppoa vaihtamista varten. Lavetissa oleviin laukaisupolkimiin on kiinnitetty aseen kaksi liipaisinta, jotka sijaitsevat peräkappaleen molemmin puolin, vasemmanpuoleinen sarjatulta varten ja oikeanpuoleinen kertatulta varten. Sarjatulta ammuttaessa laatikon peräkappaleessa olevan vasemmanpuoleisen liipaisimen nokka vapauttaa lukon syöksymään eteenpäin ja ottamaan patruunan mukaansa. Lukonpidättimen kynnys päästää luistin ja putken liikkumaan, jolloin puskurijousi alkaa työntää lukkoa, luistia ja putkea yhdessä eteenpäin jolloin luistiin akseloitu vipumainen lukituskappale synnyttää jäykkäyhteyden osien välille. Iskuri sytyttää patruunan nallin samalla hetkellä kuin liikkuvien osien liike eteenpäin pysähtyy luistin osuessa laatikon etuosaan, ja laukauksen rekyyli saa putken, luistin ja lukon peräytymään. Liikkuvien osien peräännyttyä noin 25 mm lukko ja luisti irtautuvat toisistaan, ja luisti ja putki pysähtyvät luistin puskuria vasten jääden taakse lukituskappaleen ja sen salvan varaan. Lukko jatkaa perääntymistä jolloin ulosheittäjän osuminen ammutun hylsyn kantaan saa hylsyn poistumaan aseesta. Lukko pysähtyy peräkappaleen puskuria vasten, ja sykli toistuu mikäli laukaisupoljinta yhä painetaan ja lippaassa on patruunoita. Kertatulta ammuttaessa oikeanpuoleinen pyörivä liipaisin pidättää lukon lukonpidättimen nokan varaan jokaisen laukauksen jälkeen.[9]

Lavetti ja tähtäimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
2 cm Flak 30-

Tykissä käytetään 20 patruunan kaksirivistä kaarevaa lipasta joka kiinnittyy tykin vasempaan kylkeen vaakasuoraan asentoon. Lippaan tyhjentyessä lukko jää taakse ja ase on tulivalmis heti lippaan vaihdon jälkeen.[9] Flak 30:n teoreettinen tulinopeus on 280 laukausta minuutissa käytännön tulinopeuden ollessa 120 laukausta minuutissa.[2] Tykki on varustettu kaksipyöräisellä ajolaitteella Sonderanhänger 51 (Sd.Ah.51, erikoisperävaunu 51),[3] jolta se tuliasemassa pudotetaan Y:n muotoiselle aluslavetille säädettävien maalevyjen varaan. Tarvittaessa tykillä voidaan ampua myös ajolaitteen kanssa pyörien päältä. Aluslavettiin on laakeroitu 360 asetta pyörivä ylälavetti johon tykin painontasaimella ja joustinlaitteella varustettu kehto on kiinnitetty. Tykin suuntaus tapahtuu kahdella käsipyörällä joista sivusuuntauskoneiston pyörä on tykin takana istuvan suuntaajan edessä ja korotoskoneistonpyörä ylälavetin oikeassa sivulevyssä. Tykin ja suuntaajan suojaksi lavettiin voidaan kiinnittää panssarilevyt maataistelua varten. Korkeussuuntauksen rajat ovat –12°  – +90°. Alun perin Flak 30 -tykeissä käytettiin Carl Zeissin valmistamaa ilmatorjuntatähtäintä Flakvisier 35, kaupalliselta nimeltä Ned 4 A. Tämä tähtäin oli ennakkolaskimella varustettu heijastustähtäin joka annettujen ampuma-arvojen (kohteen nopeus, etäisyys, lentokaltevuuskulma ja liikesuunta) kääntyi niin että ampuja saattoi pitää kohteen tähtäimessä huolehtimatta ennakosta. Lisäksi oli olemassa yksinkertaisempi Linealvisier 21 -ennakkotähtäin. Flakvisier-tähtäintä käytettäessäkin jouduttiin tulta korjaamaan valojuovien avulla ilmatorjuntakonekiväärien tapaan koska suurin osa laskimelle annetuista arvoista oli arviomääräisiä.[10]

2 cm Flak 38
2 cm Flak 38
2 cm Flak 38
Aseen tyyppi Kevyt ilmatorjuntatykki
Alkuperämaa  Saksa
Palvelushistoria
Valtion käytössä  Saksa
 Suomi
Sodissa Toinen maailmansota
Valmistushistoria
Suunniteltu 1934-1938[11]
Valmistajat Waffenfabrik Mauser AG
Valmistusvuodet 1938–1945
Eri versiot 2 cm Gebirgslak 38
2 cm Flakvierling 38
Tekniset tiedot
Malli 2 cm Flak 38
Paino 405 kg tuliasemassa
860 kg kuljetuskunnossa[2]
Pituus 225 cm[3]
Piipun pituus 130 mm (L/65)[3]
Patruuna 20 mm x 138 B[3]
Toimintatapa Lyhyt putkirekyyli[11]
Lipas 20 patr. tanko[2]
Tulinopeus 220 ls/min (käyt.)
450 ls/min (teor.)[2]
Lähtönopeus 830–900 m/s [2]
Tehokas kantama 1 200 m [4]
Maksimikantama 2 200 m (ilmamaaliin)
4 400 m (maamaaliin)[4]
Tähtäimet Flakvisier 38
Linealvisier 21
Schwebekreisvisier 30[12]

Lentokoneiden nopeuden kasvaessa 1930-luvulla todettiin 2 cm Flak 30:n tulinopeuden jääneen liian alhaiseksi tehokasta torjuntaa ajatellen. Tämän lisäksi Flak 30 oli melko altis häiriöille. Waffenfabrik Mauser AG aloitti oman 20 mm ilmatorjuntatykin kehittelyn vuonna 1934 insinöörien Linder ja Froebe johdolla. Kehitystyö jatkui vuoteen 1938 ja sarjavalmistukseen pääsi vuonna 1939 uusi 2 cm Fliegerabwehrkanone 38. Suurin parannus oli teoreettisen tulinopeuden nostaminen 450–480 laukaukseen minuutissa, jolloin myös käytännön tulinopeus nousi 220 laukaukseen minuutissa. Flak 38 oli myös kevyempi ja lisäksi edullisempi valmistaa.[2] Flak 38 perustuu myös lyhyeen putkirekyyliin kuten Flak 30:tä, mutta muuten aseen koneisto on tyystin erilainen kuin vanhemman tykin ja on läheistä sukua Mauserin MG 151 -lentokonetykille.[11]

Tykin putki on vanhemman mallin mukaan 130 cm:n pituinen kahdeksanrihlainen ja pikakiinnityksellä varustettu, mutta se on kiinnitetty luistia huomattavasti lyhyempään putkenjatkeeseen. Flak 38:n lukon sulkukappale kiertyy lukon pituusakselin ympäri ja on varustettu katkaistua kierrettä muistuttavilla lukitussolakkeilla. Liipaisinkoneiston vapautettua lukon se syöksyy eteenpäin vieden patruunan mukanaan putkeen. Sulkukappale kiertyy ohjausurissaan ja lukko pysähtyy hetkeksi patruunan työnnyttyä putkeen, mutta vasta erillisen lukon takana liikkuvan inertiakappaleen iskeytyminen lukon perään saa jäykkäyhteyden lukon ja putken välillä syntymään lukitussalvan kiinnittäessä sulkukappaleen putkenjatkeen koneistuksiin. Iskurin työntyminen lukituskappaleen läpi sytyttää patruunan nallin jolloin putki ja lukko alkavat yhdessä peräytyä rekyylin voimasta. Lukitussalpa aukeaa ja sulkukappale pääsee kiertymään ohjausrullissaan. Putken hidastusrenkaat pysäyttävät putken liikkeen ja putkenpalautusjousi palauttaa sen taas etuasentoon, mutta lukon sulkukappaleen irrotessa putkenjatkeesta lukko on jo saanut tarpeeksi liike-energiaa palatakseen taka-asentoonsa. Lukon peräytyessä hylsy poistuu aseesta ja laatikon peräosan puskuri pysäyttää inertiakappaleen liikkeen. Puskurijousi ja laatikon kannessa lukon yläpuolella oleva palautinjousi saavat lukon liikkumaan taas eteenpäin ja toimintasyklin toistumaan. Toisin kuin aiemmassa Flak 30:ssä Flak 38:ssa ei ole erillisiä laukaisupolkimia kerta- ja sarjatulta varten, vaan ampumatapa valitaan varmistimen valintavivusta. Kuten Flak 30:ssäkin lippaan tyhjentyessä lukko jää taakse on ase vireeseen.[13]

Flak 38:ssa käytettiin samaa Sonderanhänger 51 ajolaitetta kuin Flak 30:ssäkin ja myös aluslavetti on samantyyppinen. Ylälavetti on suunniteltu uudestaan niin että tykin kehto on sijoitettu molemmilta puolilta avoimien laakerikehien väliin joihin kehdon kehämäiset vastinpinnat sijoittuvat. Lavetin suuntauskoneisto on muutettu nopeammaksi ja tarkemmaksi niin että suuntaaja voi valita kahdesta vaihteesta nopeamman karkeaa suuntausta varten tai hitaamman hienosuuntaukseen. Korkeussuuntaus ulottuu Flak 38:ssa –20 asteesta +90 asteeseen, ja korkeussuuntauksen hammaskehä on oikeanpuoleisen laakerikehän sisällä. Suuntaaja ei enää istu suoraan tykin takana vaan sen oikealla sivulla. Tähtäimenä oli alkuun aiemman Flakvisier 35:n pohjalta kehitetty sähkötoiminen Flakvisier 38 -automaattitähtäin, mutta sodan kuluessa yksinkertaisempi Linealvisier 21 vakiintui tykin tähtäimeksi. Myöhemmin lentokoneiden nopeuksien kasvaessa liian suuriksi ennakkolaskimelle tykkiin kehitettiin yksinkertainen heiluriennakkorengastähtäin Schwebekreisvisier 30.[12]

2 cm Gebirgsflak 38 ja Flakvierling 38

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
2 cm Flakvierling 38.

Aiemman 2 cm KwK 30:n tapaan myös Flak 38:sta kehitettiin panssarivaunutykki 2 cm KwK 38.[4] Vuoristo- ja maahanlaskujoukoille kehitettiin Flak 38:sta kevyempi versio 2 cm Gebirgsflak 38, jonka paino oli vain 276 kg.[14][15] Tavallisen alalavetin sijaan tykissä oli kolmihaarainen lavetti johon voitiin kiinnittää pyörät hinausta varten, tai tykki voitiin purkaa osiin esimerkiksi kantojuhtien kuljetettavaksi.[6][16] Vuonna 1940 todettiin että lentokoneet eivät olleet muuttuneet vain nopeammiksi vaan myös kestävämmiksi ja paremmin panssaroiduiksi. Flak 38:n suurempi tulinopeus paransi osumistodennäköisyyttä, mutta yksi osuma 20 mm kranaatista ei useinkaan riittänyt lentokoneen pudottamiseen. Kevyen ilmatorjunnan tehon parantamiseksi neljä Flak 38:n asetta asetettiin yhdelle lavetille neliputkiseksi tykiksi 2 cm Flakvierling 38. Ensimmäiset Flakvierlingit saatiin käyttöön loppuvuodesta 1940. Neljä putkea oli sijoitettu pareittain tykin kummallekin kyljelle, ja ne voitiin ampua joko vastakkain pareittain tai kaikki yhdessä. Kaksi laukaisupoljinta laukaisivat vastakkaiset putkiparit (oikea ylä ja vasen ala sekä päinvastoin). Kahta putkea ammuttaessa kahden muun liippaat voitiin vaihtaa tai kaikki neljä putkea voitiin ampua kerralla suurimman tulivoiman saamiseksi. Tykki oli tavallisesti kaksipyöräisellä ajolaitteella Sonderanhänger 52, mutta voitiin myös asentaa rautatievaunuun tai kiinteästi ilmatorjuntatorniin tai muuhun linnoitettuun asemaan. Flakvierlingin paino oli 1 509 kg tuliasemassa ja 2 100 kg kuljetuskunnossa. Tykin tähtäimenä oli Flakvisier 40 tai Linealvisier 21.[6][17][18][19]

Laivastomallit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Flak 38:n laivastomallin nimike oli 2 cm C/38. Laivamallissa 20 patruunan lipas oli korvattu suuremmalla 40 patruunan lippaalla. Tykkiä käytettiin C/30:n tapaan yksiputkisena samalla vartalosuunnattavalla L/30 kartiolavetilla, mutta tykistä kehitettiin myös neliputkinen Vierling-versio Flak 35 Vierling L/38. Neliputkisesta lavetista kehitettiin edelleen kolmen akselin suhteen vakautettu versio joka pysyi vaakasuorassa aluksen kallistelusta huolimatta nimikkeellä Vierling C 38/43. Ensimmäiset vakautetut tykit tulivat käyttöön 1944. Moottoritorpedoveneisiin oli olemassa yksiputkinen lavettimalli L41. Erikoisuutena U-veneisiin kehitettiin kaksiputkinen hydrauliohjattu lavettiversio joka kesti sukelluksen aina 200 metrin syvyyteen.[7]

Ilmatorjuntapanssarivaunut ja -puolitelavaunut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sd.Kfz.10/5.

Saksalaiset pyrkivät jo sodan alussa parantamaan kevyen ilmatorjunnan liikkuvuutta asentamalla Flak 30 tai Flak 38 -tykkejä erilaisille ajoneuvoalustoille. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoitti kuorma-auton lavalle sijoitettua tavallista tykkiä. Tarkoitukseen tehtyjä ilmatorjuntapuolitelavaunuja olivat Sd.Kfz.10:n perusteelta tehdyt Sd.Kfz.10/4 ja Sd.Kfz.10/5, joista Sd.Kfz.10/4:n valmistus aloitettiin jo hieman ennen sotaa heinäkuussa 1939. Siinä oli Flak 30 tykki panssaroimattomalla Sd.Kfz.10:n lavalle tehdyllä alustalla alaskäännettävillä sivulevyillä joka mahdollisti täyden 360 asteen tulisektorin. Vuonna 1941 Flak 30 korvattiin Flak 38:lla, ajoneuvo panssaroitiin osittain ja nimettiin Sd.Kfz.10/5:ksi. Näitä ajoneuvoja valmistettiin useita tuhansia.[20] Sd.Kfz.251-puolitelavaunusta ei tehty varsinaisia tehdasversioita ilmatorjuntaan, mutta rintamajoukoille tehtiin valmiit muunnossarjat Flak 30:n tai Flak 38:n sijoittamiseksi ajoneuvon lavalle. Ilmatorjuntaversio sai myös virallisen nimikkeen Sd.Kfz.251/17. Nelipiippuinen Flakvierling 38 asennettiin raskaan Sd.Kfz.7 lavalle nimikkeellä Sd.Kfz.7/1. Ensimmäiset mallit olivat panssaroimattomia, mutta vuodesta 1942 alkaen ne suojattiin 8 mm panssarilevyillä. Noin tuhat kappaletta valmistettiin sodan aikana.[17][21]

Ensimmäiset varsinaiset ilmatorjuntapanssarivaunut olivat Panzerkampfwagen I:n rungosta muunnetut Flakpanzer I-vaunut sekä Panzerkampfwagen 38(t):n rungosta muunnetut Flakpanzer 38(t)-vaunut. Näissä vanhentuneet kevyet panssarivaunut oli muutettu ilmatorjuntapanssarivaunuiksi ja niiden aseistuksena oli yksi Flak 38 -tykki.[22][23] Möbelwagen ilmatorjuntapanssarivaunusta tehtiin ensin Flakvierling 38:lla aseistettu prototyyppi, mutta sarjavalmistuuksen hyväksytyssä mallissa aseena oli yksi 3,7 cm Flak 43 ilmatorjuntatykki.[24] Wirbelwind varta vasten suunniteltu ilmatorjuntapanssarivaunu joka oli aseistettu Flakvierling 38 -tykillä sijoitettuna päältä avoimeen kevyesti panssaroituun torniin. Noin sata Wirbelwindiä valmistettiin vuoden 1944 aikana, ja vaunu osoittautui tehokkaaksi matalalla lentäviä lentokoneita vastaan.[25][17]

2 cm Flak 30 sai tulikasteensa Espanjan sisällissodassa. Toisessa maailmansodassa tykit eri versioina olivat saksalaisten joukkojen käytössä kaikilla rintamilla. Flak 38 oli pääasiallinen malli, mutta myös vanhempi Flak 30 säilyi käytössä sodan loppuun asti. Tykit olivat maavoimien kevyiden ilmatorjuntapatteristojen aseina 37 mm tykkien ohella. Perusperiaatteena oli yksi 37 mm patteri ja kolme 20 mm patteria patteristossa, kussakin 20 mm patterissa 12 tykkiä. Sodan kuluessa ilmatorjuntaosastojen kokoonpano vaihteli kuitenkin suuresti olosuhteiden ja tehtävien mukaan. Tykkejä käytettiin usein myös pinta-ammuntaan. Luftwaffen ilmatorjuntayksiköiden käytössä tykit olivat Saksan kotialueen ja valloitettujen alueiden kohteiden suojana. Laivastoversiot olivat osa miltei jokaisen sota-aluksen aseistusta.[7] Tyypillinen miehistö koostui seitsemästä miehestä: tykin johtaja, suuntaaja, kaksi ennakkolaskimen käyttäjää, lataaja, etäisyydenmittaaja sekä kuljettaja ja ammusmies. Kiinteissä asemissa olevien tykkien miehistö oli usein pienempi.[3][4][6][26]

Käyttö Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
20 Itk 30 talvisodassa.

Suomelle tarjottiin 2 cm Flak 30 -tykin lisenssivalmistusoikeutta jo vuonna 1938 jossa Saksa olisi saanut Aimo Lahden 20 mm L-34 konetykin lisenssin. Suomessa tuolloin vallinnut kiista 20 mm kaliiperin hyödyistä johti kuitenkin tarjouksen hylkäämiseen, ja on mahdollista ettei saksalaistenkaan tarjousta oltu esitetty aivan tosissaan. Kesällä 1939 Flak 30 todettiin kuitenkin kelvolliseksi kevyiden ilmatorjuntatykkien saamiseksi lähikuukausina, ja syyskuussa 1939 Saksan ilmailuministeriö suostui myymään 134 tykkiä ja 390 000 patruunaa.[27] Kauppa solmittiin juuri ennen talvisotaa 19.10.1939. Saksan ulkoministeri Ribbentropin vastustuksesta huolimatta ensimmäinen 30 tykin ja 100 000 patruunan erä saapui Suomeen hieman ennen sodan syttymistä, ja toinen 20 tykin erän saatiin tuotua Ruotsin kautta sodan alussa. Loput tykit ja patruunat jäivät saapumatta Neuvostoliiton painostuksen vuoksi. Suomessa tykit saivat nimikkeen 20 Itk/30 BSW eli 20 mm ilmatorjuntakanuuna mallia 30 valmistaja BSW, missä BSW tuli lavetin valmistajan nimestä.[28] Tykit tunnettiin myös Gustloff-nimellä Gustloff-Werken tehtaan mukaan. Suomeen saadut Flak 30 tykit olivat itse asiassa Rheinmetallin kaupallista 2 cm MK ST 51 -sarjaa. Suomeen saaduissa tykeissä ei ollut suojakilpiä.[29] Välirauhan aikana saatiin myös kaksi 2 cm MG C/30 L -tykkiä laivalavetilla, jotka sijoitettiin emälaiva Von Döbelnille.[28] Tykin laivastonimike Suomessa oli 20/65 BSW.[30]

Uudempia 2 cm Flak 38 tykkejä Suomeen ostettiin välirauhan ja myöhemmin jatkosodan aikana nimikkeellä 20 ItK/38 BSW. Kiinteillä laivalaveteilla olleet tykit saivat nimikeen 20 ItK/38 BSWK. Suurimmat erät Flak 38 -tykkejä saatiin vuosina 1943–1944, sopimuksen mukaan 40 kenttälavetillista ja 15 laivalavetillista tykkiä. Yhteensä 20 ItK/38 BSW -tykkejä on saattanut tulla Suomeen jopa 113 kappaletta, mutta luultavasti määrä on jäänyt hieman pienemmäksi.[28] Vuonna 1960 Suomen puolustusvoimien ilmatorjunta-aseistukseen kuului yhteensä 142 BSW-tykkiä, joista 50 mallia ItK/30, 40 kenttälavetillista ItK/38 -mallia ja 52 kiinteälavettista 20 ItK/38 BSWK -tykkiä.[2] Lisäksi Laatokalla saksalaiset antoivat kesällä 1944 suomalaisille lainaksi neljä kappaletta MAL-tykkilauttoja joista kolmen ilmatorjunta-aseistukseen kuului nelipiippuinen 2 cm Flak 35 im Vierling L/38 tykki. Tykit eivät olleet suomalaisten omistuksessa, mutta niille annettiin ilmatorjuntanimike 20 ItK/38 BSWK4 ja laivastonimike 20/65-4M.[30]

20 Itk/30 tykit olivat talvisodassa ja jatkosodan alussa yhdessä ItK/38 tykkien kanssa sijoitettuna lähinnä raskaisiin ilmatorjuntakonekiväärikomppanioihin ja -joukkueisiin. Jatkosodan aikana kevyet ilmatorjuntapatterit järjestettiin sekapattereiksi joissa 20 mm tykit muodostivat toisen jaoksen 40 mm Boforsien muodostaessa ensimmäisen jaoksen.[31] Talvisodassa 20 Itk/30 BSW -tykit olivat käytännössä ainoat nykyaikaiset 20 mm ilmatorjuntatykit Suomessa; 20 mm Madsen ja 20 mm Semag-Oerlikon -tykkejä oli vain muutamia, eivätkä 20 mm Breda -tykit ehtineet mukaan sotaan.[28][32][33] Lapin sodassa 20 ItK/38 tykeistä muodostettiin matalatorjuntajaos panssari-ilmatorjuntapatteriin Landsverk Anti II ilmatorjuntapanssarivaunujen hinaamana.[34] Sotien jälkeen 20 mm kaliiperin arvioitiin olevan jäämässä tehottomaksi ja 20 ItK/BSW -tykkien tähtäinten tykkilaskinten nopeusalueen olevan riittämättömän.[35] Paremman puutteessa tykit olivat kuitenkin koulutuskalustona vuosikymmeniä ja viimeiset poistettiin varauskalustosta vasta 1990-luvulla. Tykkien alkuperäiset tähtäimet korvattiin 20 ITK 40 VKT -tykkiä varten kehitettyllä heilurirengastähtäimellä. Suomessa myös valmistettiin tykkeihin erilaisia varaosia, mm. varaputkia.[2][28] Tykkien nimikkeestä poistettiin vinoviiva vuonna 1959 tehdyssä muutoksessa jolloin nimikkeiksi tulivat 20 ItK 30 BSW ja 20 ItK 38 BSW, vaikka vanhaa muotoa käytettiin vielä myöhemminkin.[36]

  • Kiiskinen, Pekka & Wahlman, Pasi: Itsenäisen Suomen laivaston laivatykit 1918-2004. Helsinki: Typomic Oy, 2003. ISBN 952-91-6807-1
  • Pitkänen, Mika & Simpanen, Timo: 20 mm Suomessa - Aseet ja ampumatarvikkeet ennen vuotta 1945. Apali Oy, 2007. ISBN 978-952-5026-59-7
  • Vehviläinen, Raimo & Lappi, Ahti & Palokangas, Markku: Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit 1917–2000. Helsinki: Sotamuseo, 2005. ISBN 952-91-8449-2
  1. a b c d e Pitkänen & Simpanen 2007, s. 79–81
  2. a b c d e f g h i j k l Vehviläinen & Lappi & Palokangas 2005, s. 155–156
  3. a b c d e f g h i j Finnish Army 1918–1945: Antiaircraft Guns Part 1 jaegerplatoon.net. Viitattu 23.11.2010. (englanniksi)
  4. a b c d e f Pitkänen & Simpanen 2007, s. 90
  5. Pitkänen & Simpanen 2007, s. 85
  6. a b c d Bishop, Chris: The Encyclopedia of Weapons of World War II, s. 166–167. Metrobooks, 2002. ISBN 1-58663-762-2 Teoksen verkkoversio (viitattu 23.11.2010). (englanniksi)
  7. a b c DiGiulian, Tony: German 2 cm/65 C/30 and C/38 NavWeaps. 5.5.2007. Viitattu 23.11.2010. (englanniksi)
  8. Chinn, George M.: ”Chapter 13 Rheinmetall-Borsig Automatic Aircraft Cannon”, The Machine Gun – History, Evolution, and Development of Manual, Automatic, and Airborne Repeating Weapons, Volume I, s. 553. Bureau of Ordnance, 1951. Teoksen verkkoversio (viitattu 11.12.2010). (englanniksi)
  9. a b Pitkänen & Simpanen 2007, s. 81–84
  10. Pitkänen & Simpanen 2007, s. 84–85
  11. a b c Pitkänen & Simpanen 2007, s. 85–86
  12. a b Pitkänen & Simpanen 2007, s. 88–89
  13. Pitkänen & Simpanen 2007, s. 86–88
  14. 2,0 cm Gebirgsflak 38 ww2technik.de. Viitattu 8.3.2011. (saksaksi)
  15. 2 cm Flak 38 Zweiter Weltkrieg Lexikon. Arkistoitu 1.1.2011. Viitattu 8.3.2011. (saksaksi)
  16. 2 cm Flak 38 Geb.: A.A./A.T. Mountain Gun Lone Sentry (alun perin U.S. Office of Chief of Ordnance). 12.9.2010 (alun perin 1945). Arkistoitu 20.8.2019. Viitattu 19.12.2010. (englanniksi)
  17. a b c FlaK30/38 and FlaKvierling 38 WWII Technical Database. Viitattu 19.12.2010. (englanniksi)
  18. Special series No. 10 MIS 461: German antiaircraft artillery, s. 29–30. Washington: Military intelligence service, War department, 1943. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 19.12.2010). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  19. 2 cm Flakvierling 38: A.A./A.T. Gun Lone Sentry (alun perin U.S. Office of Chief of Ordnance). 12.9.2010 (alun perin 1945). Arkistoitu 5.8.2011. Viitattu 19.12.2010. (englanniksi)
  20. 2cm Flak 30 auf Fahrgestell Zugkraftwagen 1t Sd.Kfz.10/4 Achtung Panzer!. Arkistoitu 21.12.2010. Viitattu 19.12.2010. (englanniksi)
  21. 2cm Flakvierling 38 auf Selbstfahrlafette Sd.Kfz.7/1 Achtung Panzer!. Arkistoitu 21.12.2010. Viitattu 19.12.2010. (englanniksi)
  22. Parada, George: Panzerkampfwagen I Achtung Panzer!. Arkistoitu 5.4.2018. Viitattu 19.12.2010. (englanniksi)
  23. Panzerkampfwagen 38(t) Achtung Panzer!. Arkistoitu 25.7.2010. Viitattu 19.12.2010. (englanniksi)
  24. Flakpanzer IV Mobelwagen (Sd.Kfz.161/3) Achtung Panzer!. Arkistoitu 13.11.2008. Viitattu 19.12.2010. (englanniksi)
  25. Parada, Geoge: Flakpanzer IV (2cm Vierling) Wirbelwind Achtung Panzer!. Arkistoitu 16.7.2012. Viitattu 19.12.2010. (englanniksi)
  26. Special series No. 10 MIS 461: German antiaircraft artillery, s. 64–69. Washington: Military intelligence service, War department, 1943. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 19.12.2010). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  27. Pitkänen & Simpanen 2007, s. 16–17
  28. a b c d e Pitkänen & Simpanen 2007, s. 90–92
  29. Pitkänen & Simpanen 2007, s. 85
  30. a b Kiiskinen & Wahlman 2003, s. 83–85
  31. Pitkänen & Simpanen 2007, s. 30
  32. Pitkänen & Simpanen 2007, s. 94
  33. Vehviläinen & Lappi & Palokangas 2005, s. 93–94
  34. Tuominen, Juha: Panssari-ilmatorjuntaa Suomessa 1942-2006, s. 44. Ilmatorjuntaupseeriyhdistyksen Hämeen osasto, 2006.
  35. Vehviläinen & Lappi & Palokangas 2005, s. 107–110
  36. Vehviläinen & Lappi & Palokangas 2005, s. 50