Feminiinijohdin

Feminiininjohdin, suomen kielessä -tär (etuvokaalisissa sanoissa) tai -tar (takavokaalisissa sanoissa), osoittaa henkilöä tarkoittavan sanan tarkoittavan naista. Esimerkiksi opettajatar on naispuolinen opettaja, ystävätär naispuolinen ystävä ja kreikatar kreikkalainen nainen. Johdin ‑tAr (: ‑ttAre-) liittyy kantasanan (heikkoon) vokaalivartaloon (henge-tär : henge-ttäre-). S:ään loppuvissa sanoissa johdin korvaa kantasanan nominatiivimuodon loppu-s:n, kuten kuninga-tar, ruhtina-tar, valtia-tar.

Nykyään tämä johdin on suomen kielessä melko harvinainen, mutta sitä käytetään yhä jonkin verran urheilussa (juoksijatar) ja taiteissa (tanssijatar, näyttelijätär). Myös sanat kaunotar ja onnetar ovat yhä käytössä. Saksan kielessä feminiinijohdin -in on yhä pakollinen.

Suomessa sanat opettaja ja ystävä voivat aivan yhtä hyvin viitata naiseen kuin mieheen. Kun sukupuoli on saatava esiin, nykyään puhutaan esimerkiksi nais- ja miesopettajasta. Toisaalta jotkut mies- ja nais-alkuiset yhdyssanat voivat aiheuttaa väärinkäsityksiäkin. Esimerkiksi nais- ja miesystävä tarkoittavat usein seurustelukumppania eikä naissankari ole sama kuin sankaritar, joten toisinaan tär- tai tar-pääte on edelleen tarpeellinen.

Joskus -tar-, -tär-pääte ei tarkoita vain naispuolisuutta vaan sitä, että kyse on sellaisen henkilön vaimosta, jota tarkoittavan sanan loppuun -tar tai -tär on lisätty. Kuningatar voi olla naispuolinen monarkki, mutta useimmiten kuninkaan puoliso. Kauppaneuvoksen vaimo on kauppaneuvoksetar, mutta kauppaneuvoksen arvon saanut nainen on kauppaneuvos. Tar-/tär-päätteellä johdetaan myös jossakin maassa tai jollakin paikkakunnalla asuvaa tai sieltä kotoisin olevaa naista tarkoittavia sanoja. Esimerkiksi ranskatar tarkoittaa ranskalaista naista ja pariisitar pariisilaista naista. Suometar on käytössä myös erittäin harvinaisena etunimenä.

Feminiinijohdin itäsuomalaisissa sukunimissä

1600–1800 -luvuilla pääte -tar, -tär on esiintynyt -nen-päätteisten ja joskus muidenkin sukunimien naispuolisena vastineena savolaisten keskuudessa. Tällaisissa tapauksissa naisen sukunimi oli hänen isänsä sukunimi muuten, mutta -nen-päätteen tilalla oli -tar-pääte. Tuolloin naiset eivät avioituessaan yleensä ottaneet miehensä sukunimeä.

Tällainen nimimuoto on esimerkiksi Mateli Kuivalatar (sukunimestä Kuivalainen) tai Maiju Lassilan romaanissa Tulitikkuja lainaamassa esiintyvä Kaisa Karhutar (sukunimestä Karhunen). Muita vastaavia muotoja ovat esimerkiksi Iotar (sukunimestä Ikonen), Kovotar (sukunimestä Koponen), Leinotar (sukunimestä Leinonen), Sudetar tai jopa Suetar (sukunimestä Sutinen), Kirjavatar (sukunimestä Kirjavainen), Parratar (sukunimestä Partanen) jne.

Toisinaan feminiinijohtimen vartalo on lyhentynyt verrattuna vastaavaan maskuliinimuotoon, esimerkiksi Liimatar (sukunimestä Liimatainen), tai -tär on korvannut -lainen-johtimen, esimerkiksi Lapitar (Lappalainen). Pitempiä muotoja on esiintynyt myös rinnakkain lyhempien kanssa (esimerkiksi Pöyhötär tai harvemmin Pöytär).

Jossain vaiheessa naisista alettiin käyttää miesten tavoin -nen-päätteisiä nimiä, mutta vielä 1800-luvun alun Paltamossa oli käytössä naisten sukunimien -tar-käytäntö. Nykyään -tar-, -tär-päätteisistä nimistä on käytössä sekä naisten että miesten sukunimenä ainakin Kerätär (sukunimestä Keränen), joka Väestörekisterikeskuksen mukaan on nykyisenä nimenä 19 henkilöllä Suomessa (20.5.2013).

Lähteet

• Nykysuomen käsikirja: kielioppi ja kielenopas
• Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, Helsinki, Otava