Suomen metsäkasvillisuusvyöhykkeet

Suomen metsäkasvillisuusvyöhykkeet muodostuvat Aimo Kaarlo Cajanderin kehittämän metsätyyppiopin mukaan kuudesta metsäkasvillisuusvyöhykkeestä: Saaristo-Suomesta, Etelä-Suomesta, Pohjanmaa-Kainuusta, Peräpohjolasta, Metsä-Lapista ja Tunturi-Lapista. Nykyisin käytössä olevat vyöhykkeet määritteli Aarno Kalela vuonna 1961.

Puuntuotoltaan parhaimmat metsäkasvillisuusvyöhykkeet ovat eteläisimmät.

Rannikko-Suomi

Rannikko-Suomi, eli käytännössä muutaman kymmenen kilometrin levyinen rannikkosiivu pääkaupunkiseudulta Turun seudulle, sekä Lounais-Suomen saaristo ja Ahvenanmaa ovat Suomen ihanteellisinta aluetta metsänkasvulle. Alueen kasvillisuudesta saa parhaan kuvan esimerkiksi vierailemalla Lohjan seudun hyvin runsaslehtoisissa metsissä tai Ahvenanmaan lehdesniityillä. Alue käsittää käytännössä Suomeen juuri ja juuri ylettyvän hemiboreaalisen kasvillisuusvyöhykkeen alueen. Alueella yleisin puulaji on metsäkuusi ja tyypillisimmät metsätyypit ovat tuorekangas (40 %) ja lehtomainen tuorekangas, jota on jopa noin 40 % metsämaasta. Kuivahkoja kankaita on 20 %, kuivia kankaita on 1 % ja karukkokankaita alle promille. Lehtomaisen tuoreenkankaan yleisyys on selkein erottava tekijä kasvillisuudessa Saaristo-Suomen ja Etelä-Suomen välillä. Varsinaiset lehdot eivät ole huomattavasti muuta Etelä-Suomea yleisempiä, mutta alueen lehdot muistuttavat monesti hyvin paljon lehtimetsävyöhykkeen metsiä jaloine lehtipuineen. Alueen jaloista lehtipuista yleisimmät ovat lehmus, pähkinäpensas ja vaahtera. Silmiinpistävää on myös, että saarnea tavataan alueen lähteikköalueilla, muttei pohjoisemmilla Suomen metsäkasvillisuusvyöhykkeillä lainkaan. Muualla Etelä-Suomessa lehtimetsävyöyhykkeen voimakkaat piirteet lehdoissa ovat harvinaisempia. Rannikko-Suomi on myös tammen pohjoisinta kasvualuetta, jossa sitä tavataan lehdoissa ja lehtomaisilla kankailla.

Saaristo-Suomen ilmasto on muuta Suomea lauhempi ja sateisempi. Käytännössä ilmasto on samanlainen kuin muualla Etelä-Suomessakin, mutta talvi ja pysyvä lumipeite tulevat muuta Etelä-Suomea myöhemmin Saaristo-Suomeen.

Etelä-Suomi

Etelä-Suomi on toiseksi eteläisin metsäkasvillisuusvyöhyke. Se käsittää suunnilleen saman alueen kuin eteläboreaalinen vyöhyke. Siihen kuuluu Etelä-Suomi tammivyöhykettä lukuun ottamatta, Järvi-Suomi ja Pohjanmaan rannikkoa noin Kalajoelle asti. Lehtojen luokittelussa erotetaan omaksi alueekseen eteläosasta vuokkovyöhyke (Lounaismaa tai Lounais-Kaakkoismaa).

Kasvukauden pituus Etelä-Suomen alueella on pohjoisimpia osia lukuun ottamatta 160–180 päivää. Alueen eteläisimmät osat ovat sisämaata sateisempia. Etelä-Suomen yleisin maalaji on moreeni.

Ilmasto

Etelä-Suomessa ilmasto on viileän lauhkea. Alueelle on ominaista 3,5-4 kk kesät, hieman alle puolen vuoden kasvukausi, sekä kuivat keväät ja syyssateet.

Kasvupaikkatyypit

Etelä-Suomessa esiintyviä kuivia lehtoja ovat puolukka-lillukkatyyppi (VRT), nuokkuhelmikkä-linnunhernetyyppi (MeLaT), karvasputki-metsäapilatyyppi (LasTrT) sekä maarianverijuuri-mäkimeiramityyppi (AgrOrT). Tuoreita lehtoja ovat koko maassa yleisin käenkaali-oravanmarjatyyppi (OMaT), runsasravinteinen sinivuokko-käenkaalityyppi (HeOT), Etelä-Hämeen yleisin tuoreiden paikkojen lehto imikkä-lehto-orvokkityyppi (PuViT) sekä Järvi-Suomen käenkaali-lillukkatyyppi (ORT). Kosteita lehtoja ovat purolaaksojen saniaistyyppi (FT) ja tätä vähäravinteisempi hiirenporras-käenkaalityyppi (AthOT).

Karukkokankaiden osuus Etelä-Suomen metsäalasta on vain promillen luokkaa, kuivia kankaita taas on alle kolme prosenttia. Runsas neljännes metsämaasta on kuivahkoja kankaita ja valtaosa eli noin 45 % on tuoreita kankaita. Lehtomaisia kankaita on runsas viidennes.

Pohjanmaa-Kainuu

Pohjanmaa-Kainuu on kolmanneksi eteläisin metsäkasvillisuusvyöhyke. Alue vastaa suunnilleen keskiboreaalista vyöhykettä.

Lähteet

• Kuusipalo, Jussi: Suomen metsätyypit; Kirjayhtymä Oy, Rauma 1996