Erkki Tuominen
| Erkki Tuominen | |
|---|---|
| Suomen oikeusministeri | |
|
Karjalaisen II hallitus
15.7.1970–26.3.1971 |
|
| Edeltäjä | Keijo Liinamaa |
| Seuraaja | Mikko Laaksonen |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 26. heinäkuuta 1914 Hollola |
| Kuollut | 25. heinäkuuta 1975 (60 vuotta) Moskova, Neuvostoliitto |
| Puoliso | Mirjam Vire-Tuominen |
| Tiedot | |
| Puolue | SKDL |
| Koulutus | ylempi oikeustutkinto (1941)[1] |
Erkki Olavi Tuominen (26. heinäkuuta 1914 Hollola – 25. heinäkuuta 1975 Moskova) oli suomalainen poliitikko, joka toimi Suomen kommunistisen puolueen johtotehtävissä 1950-luvulta 1970-luvulle. Hän oli Karjalaisen II hallituksen oikeusministeri vuosina 1970–1971.
Elämä ja ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Erkki Tuominen syntyi Hollolassa 1914 maanviljelijäperheeseen.[2] Tuomisen isä kuoli 1931, äitinsä nimeä hän ei tiennyt. Kasvatusäiti hankki nuorelle pojalle paikan oppikoulussa. Ylioppilaaksi Tuominen pääsi Oulunkylän yhteiskoulusta. Hyvän koulumenestyksen ansiosta hän pääsi opiskelemaan oikeustiedettä Helsingin yliopistoon ja valmistui vuonna 1941 suoritettuaan ylemmän oikeustutkinnon.[1]
Vuodesta 1940 alkaen Tuominen työskenteli sosialidemokraattien kansanedustaja Mikko W. Erichin asianajotoimistossa. Vuosina 1942–1946 Tuominen toimi Kansanhuoltoministeriön virkamiehenä.[1] Tuominen avioitui Mirjam Viren kanssa 1941. Pariskunnan ainut lapsi syntyi vuonna 1947.
Sotien jälkeen Tuominen työskenteli "kitkeäkseen fasismin jäänteitä yhteiskunnasta". Hän liittyi Akateemiseen sosialistiseuraan (ASS) 1945, ja hänet valittiin pian järjestön puheenjohtajaksi. Tuominen nimitettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna Valtiollisen poliisin apulaispäälliköksi, ja 1. tammikuuta 1947 hän yleni päälliköksi. Ripeää uranousua selittävät kansandemokraattien keskuudessa harvinainen oikeustutkinto sekä läheinen suhde SKP:n johdon Aimo Aaltoseen.[1]
SKP:hen Tuominen liittyi vuonna 1949 ”punaisen” Valpon tultua lakkautetuksi.[1] 1950-luvun hän toimi Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) eduskuntaryhmän opillisena sihteerinä ja tutkijana. Vuonna 1954 Tuominen nousi SKP:n keskuskomiteaan, ja vuonna 1960 poliittiseen toimikuntaan.[2] Vuosina 1955–1957 hän opiskeli Moskovassa. Vuonna 1962 Tuominen siirtyi Kansaneläkelaitoksen johtotehtäviin. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kommunisti nimitettiin merkittävään valtion virkaan sitten 1940-luvun.[1] Tuominen oli Kommunisti-lehden toimitusneuvoston puheenjohtaja vuodesta 1964. Hän oli myös suomalais-neuvostoliittolaisen hallitusten välisen yhteistyökomission jäsen 1966 lähtien.[2]
Tuomisen poliittisen uran kohokohta osui vuoteen 1970, jolloin hänet nimitettiin oikeusministeriksi Ahti Karjalaisen toiseen hallitukseen. Valinta tärkeälle paikalle herätti kohua, koska mies tuli tehtävään (SKDL:n sisäisen sopimuksen mukaisesti) SKP:n sisäisen opposition edustajana. Tuominen aloitti työnsä innokkaana, mutta hän joutui myöntämään, ettei vallankumousta aloitettu oikeusministeriöstä. Tuomisen ministerikautta leimasi jopa radikalismin puute. Toisaalta kausi jäi niin lyhyeksi, ettei Tuominen ehtinyt toteuttaa näkemystään.[1]
Tuominen suhtautui SKP:n puolueriidan alussa kiistaan varsin neutraalisti välttäen osapuolten tukemista, mutta 1960-luvun päättyessä hän oli sitoutunut oppositioon, jonka maltillisempaa siipeä hän edusti. Valintaan lienevät vaikuttaneet aikaisemmat yhteydet oppositiojohtoon, Valpo-menneisyys sekä puoliso Mirjam Vire-Tuominen, joka oli opposition näkyviä johtohahmoja alusta alkaen. Tuominen kuului 1970-luvun alussa opposition ydinjohtoon ja hän istui esimerkiksi Tiedonantaja-yhdistyksen hallituksessa. Tuominen kuoli yllättäen 1975 Moskovassa leikkauskomplikaatioihin.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Edeltäjä: Hanno J. Kunnas |
Valtiollisen poliisin (Valpo) päällikkö 1947–1948 |
Seuraaja: Armas Alhava |
| Edeltäjä: Keijo Liinamaa |
Suomen oikeusministeri 1970−1971 |
Seuraaja: Mikko Laaksonen |
