Emil Yli-Vainio
Emil Yli-Vainio (14. marraskuuta 1887 Alahärmä – 30. toukokuuta 1964) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat mäkitupalainen Antti Kustaa Ylivainio ja Anna Kaisa Tollikko. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Saima Vesterbackan kanssa. Hän sai vaimonsa kanssa neljä lasta joista vanhin Niilo Ylivainio sai kuuluisuutta maineikkaana saarnamiehenä.[1][2]
Jääkärikausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tämä Lapualainen työmies liittyi Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:ään 23. helmikuuta 1916 ja hänet sijoitettiin pataljoonan 1. konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla asemasotaan Misse-joella, Riianlahden rannikkoasemissa ja Aa-joen talvitaisteluissa.[1][2]
Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hän astui Suomen armeijan palvelukseen 11. helmikuuta 1918 aliupseeriksi ylennettynä ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan kiväärinjohtajaksi 3. Jääkärirykmentin 5. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Sisällissodassa otti osaa taisteluihin Tampereella ja Viipurissa.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisällissodan jälkeen hän toimi joukkueenjohtajana ja kuormastoaliupseerina edelleen 3. Jääkärirykmentissä, jonka nimi muuttui ensin Savon jääkärirykmentti n:o 3:ksi ja myöhemmin Uudenmaan rykmentiksi. Armeijasta hän erosi 16. helmikuuta 1919 ja toimi sen jälkeen metsätyömiehenä Lapualla ja Uudessakaarlepyyssä. Hänet on haudattu Pietarsaaren uudelle hautausmaalle.[1][2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.