Suomen kuningaskuntahanke (1742)
.jpeg)
.jpg)
Suomen kuningaskuntahanke oli hattujen sodan aikana vuonna 1742 esitetty ajatus muodostaa Ruotsille kuuluneesta Suomesta itsenäinen kuningaskunta Venäjän suojeluksessa. Venäjän keisarinna Elisabet antoi maaliskuussa 1742 niin sanotun Elisabetin manifestin, jossa luvattiin Venäjän tuki Suomen itsenäisyydelle. Venäjän miehittäessä Suomea pikkuvihan aikana Suomen säädyt kokoontuivat maapäiville ja keskustelivat itsenäisyysajatuksesta. Suomen kuninkaaksi ehdotettiin saksalaista Holstein-Gottorpin herttuaa Karl Peter Ulrichia, josta myöhemmin tuli Venäjän keisari Pietari III. Suomen itsenäisyyshanke hautautui, koska keisarinna Elisabet ei enää tukenut sitä. On epäselvää, oliko hänellä alun perinkään aikomusta toteuttaa lupaustaan.
Elisabetin manifesti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ruotsi aloitti hyökkäyssodan Venäjää vastaan heinäkuussa 1741. Venäjän valtaistuimelle joulukuussa 1741 vallankaappauksella noussut keisarinna Elisabet antoi 18. maaliskuuta 1742 julkaistun manifestin, jota levitettiin painettuina suomen- ja ruotsinkielisinä käännöksinä suomalaisille. Manifestissa todettiin, että syyllinen sotaan oli Ruotsi eivätkä Suomen asukkaat, ja että vaikka Venäjän oli ollut pakko tuoda sotajoukkonsa Suomeen, se ei ollut tullut sinne ”jota cuta häwittämän elli waiwaman” eikä tavoitellut ”jalan leweyttä” vierasta maata.[1] Manifestissa luvattiin, että Venäjä antaisi Suomelle itsenäisyyden (”nijncuin yxi wapa ja eij cennengän wallan olewianen ma”), jos suomalaiset sitä haluaisivat ja luopuisivat taistelusta.[1][2] Jos taas suomalaiset tukisivat Ruotsin armeijaa, Venäjä hävittäisi rangaistuksena maan ”Tulen ja Mieckantäran cautta”.[1]
Ruotsi julkaisi Elisabetin manifestille vastamanifestin, jossa vakuutettiin Ruotsin luottavan suomalaisten uskollisuuteen.[1]
Lupauksen tarkoitus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tutkijat ovat kiistelleet, oliko Elisabetin lupaus tarkoitettu vakavaksi.[2] Myöhempien tapahtumien valossa sen on arveltu olleen pelkkää tavanomaista sotapropagandaa.[1] Manifestin laatimisen aikaan Elisabet ei tiennyt vihollisarmeijan sotakelpoisuutta. Kun Lappeenrannan taistelu oli osoittanut Ruotsin taistelutahdon horjuvan, keisarinnan kannatti horjuttaa sitä entisestään. Suomen itsenäisyysajatus heikensikin erityisesti upseeriston taistelumoraalia.[3] Kun Venäjän sodankäynti sujui menestyksekkäästi, sen ei tarvinnut enää palata lupaukseen ja se yksinkertaisesti miehitti Suomen.[2]
On kuitenkin myös esitetty ajatus, että Elisabet olisi todella kaavaillut Suomesta itsenäistä puskurivaltiota Venäjän ja Ruotsin väliin.[1] Puskuri olisi vakaa vain, jos kansa omaehtoisesti haluaisi itsenäisyyden, joten Venäjä halusi aloitteen tulevan suomalaisilta itseltään.[3] Manifestilla voitiin tunnustella mielialoja Suomessa. Jos manifesti oli tarkoitettu vakavaksi, Elisabet saattoi ajatella Suomen kuninkaaksi sisarenpoikaansa, Holstein-Gottorpin herttua Karl Peter Ulrichia. Tämän muutamaa vuotta aiemmin kuollut isä Kaarle Fredrik oli ollut pitkään niin sanotun holsteinilaisen puolueen ja myös Venäjän tukema ehdokas Ruotsin kruununperijäksi lapsettoman kuningas Fredrik I:n jälkeen.[1]
On myös väitetty, että Suomen itsenäisyyshanketta olisivat tukeneet jotkut juonittelevat ruotsalaiset, jotka halusivat Karl Peter Ulrichista sekä Suomen kuninkaan että Ruotsin kruununperijän. Tällöin hänen noustessaan Fredrik I:n jälkeen Ruotsin kuninkaaksi syntyisi Ruotsin ja Suomen välille personaaliunioni, jolloin Ruotsi saisi takaisin Suomen ja mahdollisesti vielä Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 menettämiään alueita, mikäli ne liitettäisiin itsenäiseen Suomen kuningaskuntaan.[1]
Vaasan ja Turun maapäivät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elisabetin lupaus oli aktiivisesti voimassa kesän 1742 ajan. Kun Ruotsin armeijan 16 000 miestä antautui Helsingissä, Elisabet tosiasiassa petti lupauksen mutta ilmoitti kuitenkin, että asiaan voidaan palata, jos Suomen säädyt sitä tahtovat ja jos Suomi pystyy myös taloudellisesti seisomaan omilla jaloillaan. Kun Suomi joutui pikkuvihan ajaksi Venäjän miehittämäksi, keisarinna järjesti Vaasan maapäivät, jotka oli tarkoitus avata 28. syyskuuta 1742. Niiden avulla Venäjä halusi järjestää miehitysajan hallintoa. Suomen valtiollista asemaa ei käsitelty. Kokousta johti Venäjän edustajana kenraali von Kinderman. Esityslistalla oli 11 kohtaa, esimerkiksi Venäjän armeijan huoltotarpeet ja postinkuljetuksen järjestäminen. Maapäivien alku kuitenkin viivästyi, kun papisto vetosi Elisabetin manifestiin, jonka lupaukset he halusivat selitettävän totta tarkoittaviksi. Kenraali von Kindermann vakuutti asian olevan niin. Lopulta noin viikon mittainen kokous pidettiin lokakuussa.[3]
Valtiollisen aseman kannalta merkittävämpi kokous oli Turun maapäivät, jonka kenraali James Keith kutsui koolle lokakuun 18. päiväksi 1742. Paikalla oli Suomen vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Erityisesti pohdittiin virkamies- ja kielioloja, sillä varsinaissuomalaiset vaativat vain suomalaisten nimittämistä alueen virkoihin.[3] Eräät edustajat yrittivät vedota Elisabetin manifestiin ja puhua itsenäisyydestä.[1] Päähuomio kuitenkin kohdistui siihen, että kokous valitsi lähetystön, jonka oli tarkoitus oli pyytää keisarinna Elisabetilta herttua Karl Peter Ulrichia Suomen hallitsijaksi. Elisabet kuitenkin ilmoitti, ettei hän halunnut keskustella hallitsijakysymyksestä eikä ottaisi lähetystöä vastaan.[3] Lapseton keisarinna oli päättänytkin tehdä Karl Peter Ulrichista oman kruununperillisensä.[1]
Poliittisen tilanteen muututtua itsenäinen Suomi hävisi nopeasti Venäjän suunnitelmista. Karl Peter Ulrich ei luultavasti saanut edes tietää, että häntä oli harkittu Suomen kuninkaaksi.lähde?
Myöhempi vaikutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elisabetin manifestilla ja Turun maapäivillä arvellaan olleen merkitystä suomalaisten asennoitumiseen myöhemmin esimerkiksi Anjalan liiton ja Porvoon valtiopäivien yhteydessä.[3]
Suomi palautui Ruotsille vuoden 1743 Turun rauhassa. Saadakseen paremmat rauhanehdot Ruotsin säätyvaltiopäivät valitsivat maan kruununperijäksi Venäjän suosittaman ehdokkaan, Karl Peter Ulrichin sukulaisen Aadolf Fredrikin, josta tuli Ruotsin kuningas vuonna 1751.[1] Karl Peter Ulrichista puolestaan tuli vuonna 1762 Venäjän keisari ja hänen jälkeläisistään vuoden 1809 jälkeen myös Suomen suuriruhtinaita.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k Mäntylä, Ilkka: ”Vapaudenaika”, s. 280, 290, 292–295, 300 teoksessa Suomen historian Pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 2002. ISBN 951-0-14253-0
- ↑ a b c Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 90, 139, 393. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
- ↑ a b c d e f Paloposki, Toivo J.: Suomen historia. Osa 4. Vapauden aika, kustavilainen aika, s. 94–97. Espoo: Weilin + Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0