El Meniaa
| El Meniaa المنيعة |
|
|---|---|
 Näkymä ksarista kaupunkiin. |
|
  El Meniaa |
|
|
Koordinaatit: |
|
| Valtio | Algeria |
| Maakunta | El Meniaa |
| Piirikunta | El Meniaa |
| Hallinto | |
| – Hallinnon tyyppi | kunta |
| Väkiluku (2008) | 40 200 |
El Meniaa (arab. المنيعة, Al-Manī‘a, aikaisemmin El-Goléa[1], arab. القليعة, Al-Qulī‘a) on kunta sekä El Meniaan maakunnan ja piirikunnan keskus Algeriassa. Se sijaitsee Läntisen Ison Ergin itäreunalla[2] noin 880 kilometriä Algerista etelään. Kunnassa on 40 200 asukasta (vuonna 2008, väestönlaskenta)[3].
Keidaskaupunki on muodostunut zenata-berberien keskiajalla perustaman ja tuaregien myöhemmin valloittaman linnoituksen eli ksarin ympärille. Sen kautta kulki kauppareitti Mzabista Touatiin ja Tidikeltiin. 1600-luvulla El-Goléa kuului Ouarglan sulttaanin alaisuuteen. Ranskalaiset perustivat sinne varuskunnan vuonna 1891.[4]
Kukkulalla sijaitseva linnoitus on nykyään autiona. Sen alapuolella ovat vanha kaupunki ja nykyaikainen kaupunginosa. Asukkaista noin puolet on haratineja ja loput Mzabista tulleita kauppiaita tai paikoilleen asettuneita paimentolaisia. Aikaisemmin El-Goléassa asui myös juutalaisia.[4]
El Meniaasta on maantieyhteydet Adrariin, Ghardaïaan, In Salahiin ja Timimouniin. Kaupungissa on lentokenttä.[2][5] Keitaalla viljellään taateleita, hedelmiä, viljaa, papuja ja muita vihanneksia[4]. Nähtävyyksiin kuuluvat raunioitunut ksar ja pieni museo[2][5] sekä vuonna 1938 vihitty Saharan ensimmäinen kirkko[4]. Sen vieressä on Charles de Foucauldin hauta.[2][5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ El-Meniaa Larousse. Viitattu 27.1.2022.
- ↑ a b c d Lonely Planet Algeria, s. 171–172. Footscray–Oakland–London: Lonely Planet, 2007.
- ↑ Population résidente des ménages ordinaires et collectifs (MOC) selon la commune de résidence et le sexe et le taux d’accroissement (1998-2008) Office National des Statistiques. Viitattu 26.1.2022.
- ↑ a b c d The Encyclopedia of Islam. New edition, volume V, s. 361–362. Leiden: E. J. Brill, 1986. ISBN 90-04-07819-3
- ↑ a b c Le petit futé Sahara 2011–2012, s. 339–340. Paris: Nouvelles éditions de l’université, 2011. ISBN 978-2-7469-3119-0