Ei kai eilisestä jäänyt vammoja

Ei kai eilisestä jäänyt vammoja Poliittiset päiväkirjat 1998–2000.
Kirjailija	Erkki Tuomioja toim. Veli-Pekka Leppänen
Kuvittaja	kuvaliite, useita valokuvaajia
Kansitaiteilija	kuva: Jaakko Avikainen, suunnittelu: Markku Taina
Kieli	suomi
Genre	poliittiset muistelmat
Kustantaja	Tammi
Julkaistu	2018
Ulkoasu	sid.
Sivumäärä	710
ISBN	978-951-31-9852-7
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Ei kai eilisestä jäänyt vammoja – Poliittiset päiväkirjat 1998–2000 on Erkki Tuomiojan poliittisiin päiväkirjoihin perustuva teos. Teoksen on toimittanut Veli-Pekka Leppänen, ja sen on kustantanut Tammi vuonna 2018.

Teos on Tuomiojan päiväkirjojen kolmas osa. Hän kertoo alkusanoissa, että kaikkia osia on editoitu samoin periaattein lyhentäen ja karsien erityisesti henkilökohtaista aineistoa, mutta että muistiinpanoja sinänsä ei ole muutettu. Hän muistuttaa, että ne ovat hänen ajankohtaisia tunnelmiensa ja vaikutelmiensa rekisteröintejä ja korostaa, etteivät ne vastaa kaikilta osin hänen myöhempiä käsityksiään.

Alkuperäiset muistiinpanot siirtyvät aikanaan Kansallisarkistoon ja tutkijoiden käyttöön. Teoksessa on poikkeuksellisen laaja henkilöhakemisto.

Päiväkirja osuu vuosiin, jolloin Tuomioja aloitti ulkoministerinä presidentiksi nousseen Tarja Halosen tuolilla Lipposen toisessa hallituksessa. Hän oletti, tai ”uskotteli itselleen”, kuten Unto Hämäläinen arviossaan sanoo, istuvansa ministerinä kaksi vuotta ja siirtyvänsä sitten kansainvälisiin tehtäviin. Vuosia kertyi kuitenkin kaksitoista.

Arviot

Hämäläinen huomauttaa arviossaan, että vaikka kyseessä on paksu järkäle, sen ei pidä antaa pelästyttää, sillä teksti vie mukanaan: Tuomioja osaa avata valtapelejä ja poliittisten ratkaisujen sisältöjä.

Alpo Rusi kiinnittää blogissaan huomiota kirjan otsikkoon ja kommentoi: ”ei kai”, sillä Rusin mukaan harva säästyy kritiikiltä, korkeintaan ”samanmieliset tutkijat ja lojaalit avustajat sekä naispuoliset virkamiessihteerit”. Rusin mielestä Tuomioja kirjoittaa kuin ”olisi valtakunnan johtava ajattelija ja päätöksentekijä”. Tuomiojan vakuutuksesta huolimatta Rusi väittää, että muistiinpanoja on peukaloitu jälkikäteen. Hän vihjaa vielä, että teoksen toimittajalla Veli-Pekka Leppäsellä on läheinen yhteys Otto Wille ja Hertta Kuusisen säätiöön.

Myös Riikka Uosukainen viittaa arviossaan Ylen sivulla kirjan nimeen: se on ”näppärä heitto lukijalle. Kirjoittaja tietää olevansa poikkeuksellisen ilkeä päiväkirjamerkinnöissään, mutta kääntää senkin piruiluksi: Luulin olevani aika piruileva”. Uosukainen huomauttaa, että vaikka SDP:llä oli ”ulkopolitiikan värisuora – – presidenttinä Martti Ahtisaari – – pääministerinä Paavo Lipponen ja ulkoministerinä Tarja Halonen. Tuomiojan päiväkirjamerkinnöistä riemukulkua ei huomaa. Hän istuu oppositiossa niin asioiden kuin ihmistenkin suhteen”. Uosukainen sanoo, että politiikasta kiinnostuneille päiväkirjat ovat herkullista luettavaa ja politiikan parissa toimivien kannattaa olla helpottuneita, jos ei nimeä löydy hakemistosta.

Suomenmaan kriitikko Pekka Pohjolainen kiinnittää huomionsa siihen, kuinka Tuomiojan ura ei päässyt nousuun parhaina poliitikkovuosina, sillä edessä oli Paavo Lipposen leveä selkä. Pohjolainen kiittää päiväkirjoja arvokkaiksi poliittiselle historiankirjoitukselle: ne valaisevat peliä, jota Lipposen selän takana ja häntä vastaan käytiin. Pohjolainen toteaa, että Tuomiojan kirjaukset eivät vahvista Lipposesta kuvaa määrätietoisena ja vahvana johtajana viitaten Nizzan huippukokoukseen. Tukijoukotkin alkoivat hermostua lepsuiluun.