Ehtoollispakko
Ehtoollispakko tarkoittaa aiemmin käytössä ollutta vaatimusta käydä ehtoollisella, jotta voisi saada tiettyjä yhteiskunnallisia oikeuksia. Perustan ehtoollispakolle loi paavi Innocentius III (noin 1161–1216), joka antoi asiasta määräyksen vuonna 1215. Trenton kirkolliskokous vahvisti myöhemmin määräyksen, jonka mukaan ehtoollisella tuli käydä ainakin kerran vuodessa, ettei joutuisi pannaan ja saisi hautauksen kristillisten tapojen mukaan.[1]
Uskonpuhdistajain vastustuksesta huolimatta ehtoollisella käynti oli Pohjoismaissa edellytyksenä monen toimen suorittamiseen. Sitä tarvittiin, jotta voisi solmia avioliiton, saisi kansalaisoikeudet, voisi suorittaa akateemisia tutkintoja, pääsisi virkaan, voisi todistaa oikeudessa, voisi työskennellä jossain ammatissa ja saisi harjoittaa kauppaa.[1]
Suomessa avioliiton solmimiseen tarvittavasta ehtoollisella käynnistä tuli 1890-luvulla vaikea yhteiskunnallinen ongelma. Ehtoollispakko poistettiin 1910, jolloin evankelis-luterilaisen kirkon jäseniltä edellytettiin vain rippikoulun suorittamista avioliittoon kuuluttamisen ehtona. Vuonna 1917 laillistettiin siviiliavioliitot.[1] Lopullisesti ehtoollispakko lakkasi 1979, jolloin sitä ei edellytetty enää kummeiltakaan ja lasten ehtoollinen tuli kirkkolain muutoksen myötä mahdolliseksi.[2]