Edvard Skarp
Edvard Leonard Skarp (7. elokuuta 1888 Kristiinankaupunki – 17. kesäkuuta 1946) oli suomalainen jääkärikapteeni. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri. Tulikasteensa hän sai Saksan itärintamalla Misse-joella vuonna 1916. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan eskadroonanpäällikkönä valkoisen armeijan ratsujääkärijoukoissa.[1][2] Huhtikuussa 1918 Skarp oli osallisena Joensuussa tapahtuneeseen 99 sotavangin teloitukseen.
Perhe ja opinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Skarpin vanhemmat olivat räätäli, myöhemmin kauppias Johan Edvard Skarp ja Serafia Bergholm. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1933 Elli Matilda Sippolan kanssa. Hän kävi kansakoulun ja kirjanpitokurssin. [1][2]
Jääkärikausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Skarp liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 2. syyskuuta 1915, josta hänet siirrettiin myöhemmin pataljoonan ratsuosastoon. Pataljoonasta hänet komennettiin joulukuu 1915 – huhtikuu 1916 väliseksi ajaksi etappitehtäviin Ruotsiin, jossa hän toimi Haaparannalla ja Uumajassa jääkärialokkaiden vastaanottajana ja ohjaajana. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. [1][2]
Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Skarp saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana luutnantiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan eskadroonanpäälliköksi Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonaan Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kämärällä ja Nuoraalla, jossa hän haavoittui 25. huhtikuuta 1918. [1][2]
14. huhtikuuta Karjalan ratsujääkärirykmentin sotilaat teloittivat Joensuussa 99 Raudun taistelussa vangittua venäläissotilasta, jotka oli siirretty kaupunkiin Sortavalan kautta. Kyseessä oli muutaman upseerin omavaltainen teko, jolla kuitenkin oli tuolloin rykmentin vt. komentajana toimineen Skarpin lupa. Hän oli myös itse mahdollisesti teloituspaikalla. Skarp lupasi myöhemmin laatia asiasta raportin esimiehelleen jääkäriratsumestari Sven Weckströmille, muttei milloinkaan tehnyt sitä.[3]
Sisällissodasta jatkosotaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Skarp määrättiin sisällissodan jälkeen 30. syyskuuta 1918 alkaen päälliköksi Karjalan ratsujääkärirykmentin 1. eskadroonaan, josta hänet siirrettiin 13. joulukuuta 1918 alkaen niin ikään päälliköksi Lapin ryhmän I pataljoonan Kajaanin komppaniaan. Lapin ryhmästä hänet siirrettiin päälliköksi 1. huhtikuuta 1919 alkaen Hämeen ratsurykmentin 2. eskadroonaan. Seuraavaksi hänet nimitettiin 5. elokuuta 1919 patteriston komentajaksi Hyökkäysvaunurykmentin II patteristoon. Skarp erosi armeijasta 16. kesäkuuta 1922 ja astui Rajavartiolaitoksen palvelukseen 5. syyskuuta 1922, jossa hänet sijoitettiin komppanianpäälliköksi Salmin rajavartioston 5. komppaniaan, jossa hän palveli 15. kesäkuuta 1924 saakka. Myöhemmin hän erosi toistamiseen armeijasta ja matkusti 31. heinäkuuta 1924 Kanadaan, missä hän toimi liikealalla. Kanadasta hän palasi takaisin Suomeen vuonna 1928 ja työskenteli sen jälkeen vuoden Maamiesten auto- ja kone oy:n palveluksessa Turussa. Myöhemmin hän toimi Tampereella rintamamiesyhdistyksen taloudenhoitajana ja vuodesta 1934 alkaen eri ravintoloiden vahtimestarina. Skarp osallistui talvisotaan Hevosvarikko 2:n päällikkönä ja jatkosotaan kolonnan johtajana Osasto K:ssa Jalkaväenkoulutuskeskuksessa Keuruulla vuoden 1941 aikana.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
       |
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938.
- ↑ a b c d e Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975.
- ↑ Partanen, Jukka: ”Joensuussa teloitetut venäläiset”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.2. s. 75–83. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8 Teoksen verkkoversio (PDF).