Edvard Ahtia

Edvard Vilhelm Ahtia, vuoteen 1892 Starck (12. marraskuuta 1867 – 15. maaliskuuta 1953) oli suomalainen kielitieteilijä, opettaja, kirjailija ja kansanvalistaja, karjalan kielen tutkija ja kehittäjä.

Henkilöhistoria

Edvard Ahtia syntyi Dragsvikissa täysin ruotsinkieliseen perheeseen. Isä konsuli Edvard Vilhelm Stark oli Tammisaaresta ja äiti Emma Constance Elodie Ljungberg ruotsalainen, kotoisin Kristianstadista. Isänsä kuoltua Ahtia joutui jo koulupoikana muuttamaan sukulaistensa luokse Viipuriin, missä hän lähemmin kiinnostui suomalaisuudesta ja karjalaisuudesta. Tämä innostus vain voimistui opiskeluaikoina Helsingin yliopistossa ja Wiipurilaisessa Osakunnassa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1886 Ahtia opiskeli Helsingin yliopistossa pääaineenaan historiaa, sivuaineinaan mm. suomea ja venäjää. Valmistuttuaan hänet nimitettiin 1892 venäjän kielen opettajaksi entiseen kouluunsa, Viipurin ruotsalaiseen klassilliseen lyseoon. Viipurissa Ahtia toimi aktiivisesti paikallisessa kulttuurielämässä, oli mm. perustamassa Etelä-Karjalan Nuorisoseuraa, ja ryhtyi, tuonaikaisen karelianismin hengessä, tekemään tutkimusmatkoja itäisempään Karjalaan tutustuakseen sen kieleen ja kansaan. Ensimmäisellä matkallaan kesällä 1898 hän majoittui Suojärvellä kauppias Trofimovin perheeseen, jonka tyttären Irinjan kanssa hän sittemmin avioitui. Hänestä tuli innokas karjalan kielen harrastaja ja tutkija.

Ahtia tunnetaan erityisesti karjalan kielen aunukselaismurteiden tutkijana. Suojärven murteen lisäksi, jonka muistiin merkitsemisen hän oli aloittanut vuonna 1898, hän keräsi aineistoa myös Venäjän-puoleisista karjalaismurteista, mutta vuoden 1907 jälkeen hänelle ei enää myönnetty matkustuslupaa: venäläiset viranomaiset pelkäsivät suomalaisen kansanvalistajan levittävän separatismia. Tämän jälkeen Ahtia keskittyi silloisen Suomen puolella puhuttuihin karjalan kielen murteisiin sekä rajan takaa Suomeen tulleiden pakolaisten kielen tallentamiseen. Suojärven sekä Venäjän-puoleisten Säämäjärven ja Nekkula-Riipuškalan murteista hän keräsi 1930-luvulle mennessä valtavan sanastokokoelman, yhteensä jopa 256 000 sanalippua. Ahtian aineistoa sisältyy runsaasti vuosina 1968–2005 ilmestyneeseen Karjalan kielen sanakirjaan. Sanastonkeruun ohella Ahtia laati karjalan kieliopin, jonka alkuosa, äänne- ja sanaoppi, ilmestyi 1938. Johto- ja lauseoppi jäivät ilmestymättä hänen elinaikanaan, samoin Ahtian kokoama karjalan kielen sanakirja.

Tutkijanuransa rinnalla Ahtia oli kansanvalistaja, kirjailija ja karjalan kielen esitaistelija, jonka päämääränä oli kehittää karjalalle oma, aunukselaismurteisiin perustuva kirjakieli. Hän käänsi karjalaksi Uuden testamentin, josta osia ilmestyi painettuina vuosina 1907–1921, kirjoitti karjalaksi runoja sekä julkaisi myös karjalaista kansanrunoutta. Ahtian aikaan ja vielä myöhemminkin karjalaa kuitenkin pidettiin Suomessa suomen kielen murteena pikemmin kuin omana kielenään, ja tämä julkaisutoiminta jäi yksityisluontoiseksi harrastukseksi. Se ei myöskään vaikuttanut karjalan kielen viljelyyn Venäjän-puoleisessa Karjalassa. Vasta viime vuosina, kun Suomessa puhutun karjalan kielen asema on vahvistunut, myös Ahtian työ karjalan kielen kehittäjänä on tullut taas ajankohtaiseksi ja Karjalan Kielen Seura on julkaissut hänen teoksiaan.

Teoksia

• Rahvahan kandeleh. Karjalan lauluo, virttä, soarnoa da tieduo. Azetelluh E. V. Ahtia. Viiburis: Karjalan kansalaisliiton Itä-Karjalan komitea, 1922. (Uusintapainos: Helsinki, Karjalan Kielen Seura, 2015.)
• Vieronvirzie. Karjalankieleh keändänyh E. V. Ahtia. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1923.
• Karjalan kielioppi: äänne- ja sanaoppi. Laatinut E. V. Ahtia. Suojärvi: Karjalan Kansalaisseura, 1936.
• Karjalan kielioppi: 2. Johto-oppi. 3. Lauseoppi. E. V. Ahtia. Toimitti i lad'd'ai Martti Penttonen. Helsinki: Karjalan Kielen Seura, 2014.