Die Kunst der Fuge
Die Kunst der Fuge (Fuugan taito) BWV 1080 on Johann Sebastian Bachin keskeneräiseksi jäänyt teos, joka julkaistiin säveltäjän kuoleman jälkeen vuonna 1750. Die Kunst der Fugen 14 fuugaa ja neljä kaanonia veivät barokin ajan kontrapunktisen polyfonisen musiikin huippuunsa ja samalla teos päättää Bachin loppukauden instrumentaalisuurteosten sarjan, johon kuuluvat myös Goldberg-muunnelmat ja Musicalisches Opfer.
Bach ei itse nimennyt teostaan Die Kunst der Fugeksi, vaan nimitti kaikkia teoksen erillisiä kappaleita vain nimellä contrapunctus.
Teoksen historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Bach oli ilmeisesti aloittanut teoksen säveltämisen jo 1740-luvun alkupuolella ja työsti sitä useaan otteeseen seuraavien vuosien aikana. Kahtena viimeisenä elinvuotenaan hän valmisteli teoksen painamista varten, mutta kuoli ennen sen painolaattojen valmistumista vuonna 1750. Teoksen saattoivat painokuntoon Bachin vanhimmat pojat Carl Philipp Emanuel ja Wilhelm Friedemann, ja teos painettiin lopulta vuonna 1751. Bachin pojat eivät kuitenkaan ilmeisesti täysin ymmärtäneet isänsä tavoitteita teoksen suhteen, ja lopullinen versio sisälsi 17 fuugaa ja neljä kaanonia, joista yksi oli Contrapunctus X:n vanhempi ja lyhyempi versio, ja lisäksi tämän kolmiäänisen peilifuugan molempien versioiden sovitukset kahdelle kosketinsoittimelle.
Teoksen viimeinen fuuga on otsikoitu painetussa versiossa Fuga a 3 Soggetti, jonka italiankielisyys viittaa siihen, että nimen on jälkikäteen lisännyt joku Bachin pojista. Se jäi säveltäjältä kesken, ja Carl Philipp Emanuel lisäsi painokseen tekstin: ”NB Tekijä kuoli tehdessään tätä fuugaa, jossa nimi B A C H ilmaantuu kontrasubjektina.” (”NB Über dieser Fuge, wo der Nahme B A C H im Contrasubject angebracht worden, ist der Verfasser gestorben.”) Huomautus ei nykykäsityksen mukaan ole kirjaimellisesti totta, sillä nuottikirjoitus on siihen asti Bachin omakätistä, vaikka hän oli viimeiset kuukautensa lähes sokea.
Koska viimeinen fuuga oli jäänyt näin keskeneräiseksi, Bachin kuoltua teoksen loppuun lisättiin korvaukseksi ostajille vielä Wenn wir in höchsten Nöten sein -koraalin pohjalta tehty sävellys BWV 668a. Koska muutoin koko Die Kunst der Fuge perustuu vain yhteen teemaan, tämä koraali ei selkeästi kuulu teokseen lainkaan. Lisäksi musiikkitieteilijöiden keskuudessa on herättänyt paljon keskustelua teoksen tarkoitettu järjestys ja erityisesti neljän kaanonin paikat teoksessa.
Vuonna 1756 Carl Philipp Emanuel ilmoitti, että teosta oli myyty vain kolmekymmentä kappaletta. Vielä 1800-luvun loppupuolella sitä esitettiin hyvin vähän. Die Kunst der Fugen pääsy viime vuosina konserttiohjelmistoihin johtuu pitkälti teoksesta tehdyistä orkesterisovituksista, jotka tekevät siitä helpommin lähestyttävän kuin säveltäjän todennäköisen alkuperäisen tarkoituksen mukainen kosketinsoitinesitys.
Teoksen rakenne
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Teos alkaa kahdella fuugalla, joissa esitellään teoksen teema. Kunst der Fugen teema on Bachin omaa käsialaa, ja se on valittu siten, että se sopii hyvin kontrapunktiseen käsittelyyn, myös käännettynä. Contrapunctus 3 ja 4 ovat myös neliäänisiä fuugia, jossa käytetään juuri esitellyn teeman käännöstä.
Seuraavat kolme osaa ovat fuugia, jotka käyttävät sekä teemaa, että sen käännöstä yhtä aikaa. Contrapunctus 6 myös tihennettynä (eli lyhennetyillä nuottiarvoilla) ja 7 yhtä aikaa sekä tihennettynä että harvennettuna.
Seuraava fuugaryhmä Contrapuctus 8–11 koostuu joukosta vastafuugia, joissa käytetään uutta teemaa, joka esiintyy yhtä aikaa alkuperäisen Kunst der Fugen teeman kanssa. Näistä erityisesti Contrapunctus 11 on hyvin monimutkainen kontrapunktinen rakennelma. Siinä kaikki kolme Contrapunctus 8:n teemaa, mukaan lukien teoksen alkuperäinen teema, esiintyvät käännettyinä, uudelleen järjesteltyinä ja yhdistettyinä muodostaen neliosaisen fuugan.
Tämän jälkeen teoksen tarkoitettu järjestys käy epäselvemmäksi. Carl Philipp Emanuelin toimittamassa laitoksessa seuraa kaksi peilifuugaa (Contrapuctus 12 ja 13) ja aikaisemmin mainittu lyhyempi versio Contrapunctus 10:stä, joka ei luultavasti ollut tarkoitettu lopulliseen teokseen.
Kolmentoista fuugan jälkeen seuraa neljä kaanonia. Näistä ensimmäisen odottaisi olevan sarjan viimeisenä sen monimutkaisuuden vuoksi. Muut kaanonit ovat rakenteeltaan yksinkertaisempia oktaavi- desiimi- ja duodesiimikaanoneita.
Teoksen päättää keskeneräiseksi jäänyt fuuga, jonka nimi alkuperäispainoksessa on Fuga a 3 Soggetti. Sen kolmesta teemasta yksi on hidas ja ricercar-tyylinen, toinen nopeampi ja liikkuu kahdeksasosanuoteissa. Kolmas teema on Bachin ”nimikirjoitus”, eli nuotit B-A-C-H puolinuotin pituisina. Alkuperäisen käsikirjoituksen perusteella on todennäköistä, että Bachin tarkoituksena oli yhdistellä teoksen lopussa näitä teemoja eri tavoin.
