Velvollisuusetiikka
Velvollisuusetiikka eli deontologinen etiikka (< m.kreik. δέον, deon, ”velvollisuus”) on etiikan suuntaus, joka keskittyy toiminnan vaikuttimien tai syiden oikeuteen tai vääryyteen oikeuksien, velvollisuuksien tai muiden periaatteiden kunnioittamisen näkökulmasta – erotuksena tekojen seurausten oikeudesta tai vääryydestä.[1] Velvollisuusetiikassa ajatellaan, että toimittaessa oikean velvollisuuden, oikeuden tai muun periaatteen vaikuttamina, toimitaan oikein. Toivotut seuraukset eivät tee hyväksi tekoa tai käytäntöä, jota ei ole tehty velvollisuudesta. Velvollisuusetiikan alalajeja ovat kantilainen velvollisuusetiikka, intuitionistiset etiikat, oikeusetiikat ja libertaristinen etiikka.
Velvollisuuseettisiä teorioita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tunnetuin deontologinen teoria on saksalaisen filosofin Immanuel Kantin moraaliteoria. Sen ydin on kategorinen imperatiivi eli ehdoton ja poikkeukseton käsky. Kategorisen imperatiivin mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos sen voitaisiin tahtoa olevan yleispätevä laki. Tästä seuraa Kantin mukaan, että ketään ihmistä ei saa käyttää välineenä, ellei hän ole samalla päämäärä, esimerkiksi orjuus on väärin, koska se kohtelee toista ihmistä välineenä. Sama moraalinen laki koskee kaikkia, eikä kukaan saa erioikeuksia. Kantin ajattelussa kategorinen imperatiivi on sääntö, joka pätee olosuhteista riippumatta.
Kantin moraalin luonteesta saadaan johdettua positiivinen sekä negatiivinen velvollisuus. Positiivinen velvollisuus on velvollisuus toimia normien edellyttämällä tavalla auttaakseen muita. Negatiivinen velvollisuus taas tarkoittaa velvollisuutta noudattaa kieltoa olla loukkaamatta muiden oikeuksia. Kant kirjoitti velvollisuusetiikasta muun muassa teoksissaan Moraalin metafysiikan perustus (1785) ja Moraalin metafysiikka (Metaphysik der Sitten, 1797, suom. Tapojen metafysiikka).
Yhdysvaltalaisen filosofin John Rawlsin kaksi oikeudenmukaisuuden periaatetta, oikeus vapauteen ja eroperiaate, ovat velvollisuuseettisiä. Rawlsin eroperiaatteen mukaan taloudellinen eriarvoisuus on oikeutettua silloin jos sitä seuraava tilanne on vähäosaisimmille parempi kuin muutoin.
Velvollisuusetiikan arvostelua
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Velvollisuusetiikan yhtenä rajoituksena pidetään yleisesti, että ei voi olla velvollisuutta tehdä mahdotonta. Velvollisuusetiikka yleensä poikkeaa seurausetiikasta, jonka mukaan pitää päästä mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Velvollisuusetiikan mukaan pitää tehdä oikein, vaikka tulos ei olisikaan hyvä.
Velvollisuusetiikka on saanut arvostelua myös siitä, että se tarkastelee moraalisia ongelmia liian yksioikoisesti eikä ota huomioon erilaisia tilanteita. Jos velvollisuutta puhua totta noudatettaisiin ehdottomasti ja siitä koskaan poiketen, seuraukset voisivat olla kohtuuttomat. Pitäisikö uhkaavalle ja väkivaltaiseksi tunnetulle henkilölle kertoa totuudenmukaisesti, mihin hänen ystävänsä on hetki sitten piiloutunut? Monien mielestä tällaisissa tilanteissa kerrotut valheet ovat moraalisesti luvallisia hätävalheita. Moraalisen velvollisuuden mukaisuus ei siis voi olla ainoa tekojen luvallisuuden arviointiperuste, vaan harkinnassa on otettava huomioon myös tekojen seuraukset.
Jotkut ovat kuitenkin esittäneet, että velvollisuusetiikka voidaan yhdistää seurausetiikkaan: velvollisuudet määrättäisiin niin, että parhaimmat mahdolliset lopputulokset seuraisivat. Velvollisuusetiikka poikkeaa myös hyve-etiikasta, jonka mukaan hyveet ratkaisevat eivätkä tulokset tai teot sinänsä.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hallamaa, Jaana ym.: Etiikan Odysseia. Helsinki: Edita, 2006. ISBN 951-37-3402-1
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Olson, Robert G.: Deontological Ethics. Teoksessa Edwards, Paul (toim.): The Encyclopedia of Philosophy, s. 343. London: Collier Macmillan, 1967. (englanniksi)
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kant, Immanuel: Siveysopilliset pääteokset. (Tapojen metafysiikan perustus, Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785; Käytännöllisen järjen kritiikki, Kritik der praktischen Vernunft, 1788.) Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut J. E. Salomaa. 2. painos (1. painos 1931) Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16889-0
- Kant, Immanuel: Moraalin metafysiikan perustus. (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785.) Suomentanut Markus Nikkarla. Turku: Areopagus, 2014. ISBN 978-952-99791-7-2
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Alexander, Larry & Moore, Michael: Deontological Ethics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)