DNA rikostutkinnassa

DNA-tunnisteiden käyttö rikostutkinnassa on yhä yleisempää. Suomessa DNA-tutkimuksia tehdään niin henki- kuin omaisuusrikoksissakin. Rikostutkinnassa DNA:a voi löytyä muun muassa siemennesteestä tai ihokudoksesta.

DNA:n käyttö rikostutkinnassa perustuu kromosomien ei-koodaavalla alueella sijaitseviin, yleensä 4–5 emäsparin mittaisten toistojaksoihin (eng. short tandem repeat, STR). Tiettyjä toistojaksojen alueita monistamalla saadaan aikaan ihmisen yksilöivä DNA-tunniste. Koska toistojaksojen pituudet vaihtelevat eri ihmisillä, voidaan riittävän monta aluetta tutkimalla laskea tilastollinen todennäköisyys samanlaisen DNA-profiilin esiintymiselle.

Poliisin rikospaikoilta kerättyjä DNA-näytteitä verrataan DNA-rekisteriin. Suomessa poliisi voi suorittaa henkilökatsastuksen sellaiselle henkilölle, jota todennäköisin syin epäillään sellaisesta rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta, taikka rattijuopumuksesta sekä huumausaineen käyttörikoksesta. Henkilökatsastuksen yhteydessä epäillyltä otetaan DNA-näyte posken limakalvolta. Epäillyn antamasta näytteestä määritetään epäillyn DNA-profiili, joka tallennetaan poliisin DNA-rekisteriin.

Viime vuosina DNA-tunnistuksessa käytetyt menetelmät ovat tarkentuneet niin paljon, että rikostutkinnassa on alkanut esiintyä uudenlainen ongelma: DNA:n sekundäärinen siirtyminen rikospaikalle. Suomessakin on ollut tapaus, jossa täysin syytöntä henkilöä epäiltiin ryöstöstä, koska hänen DNA:taan oli siirtynyt rikospaikalle ryöstäjän kädestä.

Myöskään itse tunnistusprosessi ei ole täysin luotettava, kuten ei sormenjälkitutkimuskaan, koska tulkinnan tekee ihminen. Tulkintaan voivat vaikuttaa taustatiedot.