Clemenceau-juttu
| Clemenceau-juttu | |
|---|---|
| Il processo Clémenceau | |
 Francesca Bertini. |
|
| Ohjaaja | Alfredo De Antoni |
| Käsikirjoittaja | Alfredo De Antoni, Giuseppe Paolo Pacchierotti |
| Perustuu | Alexandre Dumas nuoremman romaaniin L’affaire Clémenceau (1866) |
| Kuvaaja | Alberto Carta |
| Tuotantosuunnittelija | Alfredo Manzi |
| Lavastaja | Alfredo Manzi |
| Pääosat | Francesca Bertini, Gustavo Serena |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Italia |
| Tuotantoyhtiö | Caesar Film |
| Ensi-ilta |
13. ja 20. heinäkuuta 1917 (Italia) 10. maaliskuuta 1919 (Suomi) |
| Kesto | 2433/2150 metriä (107 min.) |
| Alkuperäiskieli | mykkäelokuva |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
Clemenceau-juttu (ital. Il processo Clémenceau, alaotsikoltaan Syytetyn muistiinpanoja) on vuonna 1917 valmistunut italialainen mykkäelokuva. Alexandre Dumas nuoremman romaaniin perustuvan draaman on ohjannut Alfredo De Antoni. Sen pääosia esittävät elokuvadiiva Francesca Bertini ja Gustavo Serena.
Juoni
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaimonsa murhasta syytetty Pierre Clémenceau kirjoittaa vankilassa muistelmiaan. Hän kertoo rakastumisestaan kreivitär Iza Dubronowskaan, joka tätinsä vaikutuksesta unelmoi ylellisestä elämästä ja rikkauksista. Täti vie Izan Puolaan, jossa tämä rakastuu nuoreen ruhtinas Sergeihin. Ruhtinas karkotetaan Kaukasiaan ja Iza joutuu tätinsä kanssa maaseudun köyhyyteen. Sillä välin Pierrestä on tullut kuuluisa kuvanveistäjä ja hän kutsuu Izan Pariisiin, jossa he menevät naimisiin. Pian sinne saapuu myös Sergei, ja Izasta tulee hänen rakastajatterensa. Vietettyään viimeisen yön vaimonsa kanssa Pierre surmaa hänet.[1]
Näyttelijät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Francesca Bertini | … | Iza Dobronowska |
| Gustavo Serena | … | Pierre Clémenceau |
| Alfredo De Antoni | … | Costantino Ritz |
| Lido Manetti | … | ruhtinas Sergei Stolikin |
| Nella Montagna | … | kreivitär Matilde |
| Vittorio De Sica | … | |
| Antonio Cruicci | … | [1] |
Tuotanto ja vastaanotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Roomalaisen Caesar Film tuottama Clemenceau-juttu jakautui alun perin kahteen erilliseen jaksoon, ”Iza lapsena” ja ”Iza naisena”. Sensuuri poisti elokuvan lopusta kohdan, jossa Pierre iskee vaimoaan tikarilla.[1] Vittorio De Sica nähdään ensimmäisessä elokuvaroolissaan nuorena kuvanveistäjänä[2].
Francesca Bertini oli Clemenceau-jutun aikaan uransa huipulla[1]. Elokuvan ensi-ilta keräsi niin paljon halukkaita katsojia, että paikalla tarvittiin poliisin osanottoa[2]. Aikalaiskriitikot kiittivät elokuvan näyttämöllepanoa ja kuvausta, mutta kiinnittivät huomiota Bertinin maneereihin[1]. Nykykatsojalle Clemenceau-juttu näyttäytyy pitkänä, raskaana ja vaikeasti tulkittavana[3]. Suomessa sitä esitettiin keväällä 1919[4].
Restaurointi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valencian ja Zaragozan elokuva-arkistoissa säilynyt Clemenceau-juttu on restauroitu Bolognan elokuva-arkistossa vuonna 1993. Alkuperäisestä 2433 metrin pituudesta on jäljellä 2150 metriä.[5] Elokuva on nähtävissä Bolognan arkiston sivustolla[2].
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Martinelli, Vittorio: Il cinema muto Italiano 1917, s. 236–238. (Bianco e Nero, numero speciale) Torino: Nuova ERI – Edizioni RAI, 1991. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c Cinestore cinestore.cinetecadibologna.it. Viitattu 1.8.2017.
- ↑ Dalle Vacche, Angela: Diva: Defiance and Passion in Early Italian Cinema, s. 168–170. Austin: University of Texas Press, 2008. ISBN 978-0-292-71661-2
- ↑ Olympia ja Scala -teatterien mainokset. Helsingin Sanomat, 9.3.1919, s. 4. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Elokuvan alkutekstit.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Clemenceau-juttu Internet Movie Databasessa (englanniksi)