Clayton Antitrust Act

Clayton Antitrust Act on Yhdysvalloissa vuonna 1914 säädetty kilpailulaki, joka täydentää ja tarkentaa vuoden 1890 Sherman Antitrust Actia. Lait muodostavat yhdessä keskeisen osan Yhdysvaltain antitrustilainsäädäntöä.

Clayton Actin säätämisen taustalla oli Sherman Actin tekstin ylimalkaisuus, joka jätti suuryrityksille paljon porsaanreikiä kilpailua rajoittavaan toimintaan. Theodore Rooseveltin ja William Howard Taftin hallitukset pyrkivät 1900-luvun alussa murtamaan talouselämän suuret trustit Sherman Actin nojalla. Vuonna 1913 Yhdysvaltain kongressin asettama komitea totesi, että tästä huolimatta suuryritykset olivat maassa entuudestaan kasvaneet ja varsinkin rahoitusalalla valta oli keskittynyt huolestuttavan pienelle joukolle ihmisiä. Presidentti Woodrow Wilson toivoi tällöin pikaisesti uutta antitrustilainsäädäntöä, minkä seurauksena kongressi sääti Clayton Actin. Lain nimi tulee senaattori Henry De Lamar Claytonista, joka teki lakialoitteen kongressissa.

Siinä missä Sherman Act vain julistaa monopolit yleensä laittomiksi, Clayton Act nimeää monia lainvastaisia käytäntöjä, jotka edesauttavat monopolien syntyä tai ovat seurausta niistä. Näiden joukossa ovat muun muassa eräät yrityksiä toisiinsa kytkevät erikoisjärjestelyt, syrjivät maahantuontisopimukset sekä niin kutsuttujen luonnollisten kilpailijoiden harjoittama toimialueiden jakaminen keskenään. Clayton Actia on myöhemmin täydennetty kahdella lailla, jotka lisäsivät kiellettyjen käytäntöjen listaa. Vuoden 1936 Robinson-Patman Act koski hintojen asettamista ja vuoden 1950 Celler-Kefauver Act yritysten osakkeiden tai omistusten ostamisen estämistä. Jälkimmäinen lisäys myös laajensi lain soveltamisalan koskemaan kaikkia yritysten välisiä fuusioita, joiden voidaan katsoa rajoittavan kilpailua. Aiemmin antitrustilait olivat koskeneet vain samalla toimialalla olevien yritysten välisiä fuusioita.