Cécile Brunschvicg

Cécile Brunschvicg kuvattuna 14. kesäkuuta 1938.

Cécile Brunschvicg, o.s. Kahn, (19. heinäkuuta 1877 Enghien-les-Bains, Seine-et-Oise – 5. lokakuuta 1946 Neuilly-sur-Seine, Seinen departementti, Ranska) oli ranskalainen poliitikko ja feministi.

Elämäkerta

Lapsuus ja nuoruus

Cécile Kahn syntyi ja varttui tasavaltalaisessa ja tunnustuksellisessa juutalaisessa perheessä. Hänen isänsä Arthur Khan oli elsassilainen teollisuusmies ja palkittu Ranskan Kunnialegioonan ritarimerkillä. Cécile Kahnin perheen edustamassa yhteiskuntaluokassa ei ollut tapana lähettää tyttöjä ja naisia opiskelemaan. Kuitenkin hän onnistui salaisesti opiskelemaan perustutkinnon.

Hän tapasi tulevan aviomiehensä Léon Brunschvicgin ollessaan jäsen Ranskan Ihmisoikeusjärjestössä (Ligue des droits de l’homme) ja sittemmin hän oli myös Naisten yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vaativan järjestön varapuheenjohtaja. He solmivat avioliiton vuonna 1900 ja vuosien 1901 ja 1919 välillä heille syntyi neljä lasta.

Poliittinen ja yhteiskunnallinen toiminta

Brunschvicg aloitti yhteiskunnallisen ja feministisen toimintansa vuonna 1908 osallistumalla Ranskalaisten naisten kansallisen unionin (Conseil national des femmes françaises, CNFF) toimintaan. Sen jälkeen vuonna 1909 hän osallistui myös naisten yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vaativan järjestön (Union française pour le suffrage des femmes, UFSF) työhön. Samana vuonna hän perusti kanttiinin, jossa työläisnaiset saattoivat nauttia lounasta. Vuonna 1920 hän liittyi Soroptimisti-klubiin.

Brunschvicg osallistui ensimmäisen maailmansodan pakolaisten asuttamiseen, ja hänestä tuli CNFF:n ”työjaoston” puheenjohtaja. Hän avusti voimakkaasti sosiaalisten keskusten perustamisessa ja vuonna 1917 sosiaaliturvan perustamisessa. Hän toimi myös viikkolehti La Françaisen päätoimittajana ja seurasi siten tässä tehtävässä Jane Mismeä. Hän julkaisi useita artikkeleita, jotka olivat eritoten keskustelua antifeministisen militantin Marthe Borélyn kanssa.

Poliittinen ura

Brunschvicg liittyi 1924 Radikaalipuolueeseen, joka avasi toimintansa myös naisille.

Brunschvicg nimitettiin opetusministeriön alivaltiosihteeriksi Léon Blumin ensimmäiseen hallitukseen. Yhdessä Suzalle Lacoren ja Irène Joliot-Curien kanssa he olivat ensimmäiset ranskalaiset naiset ministereinä, vaikka naisilla ei ollut edes äänioikeutta Ranskassa ennen vuotta 1944.

Luonnollisena osana yhteiskunnallista toimintaansa Brunschvicg osallistui myös kouluruokailun kehittämiseen ja koulukanttiinien perustamiseen, ja vuonna 1937 hän julkaisi ministeriraportin La Question de l’alimentation au ministère de l’Éducation nationale: les antin scolaires. Tyttöjen koulutus oli hänelle ensiarvoisena huolena. Léon Blumin hallitus kaatui senaatin epäluottamusäänestykseen, eikä Brunschvicgin seuraaja Camille Chautemps jatkanut hänen aloittamaansa edistyksellistä toimintaa.

Kirjallisuutta

• Marc-Olivier Baruch, Cécile Brunschvicg, l'engagement républicain , Les cahiers du judaisme, n° 12, 2002, s. 55–57.
• Alice Benhamou-Panetta, Le réveil des femmes en politique: Cécile Brunschvicg et Louise Weiss , Cahier d'histoire du Radicalisme, n° 6, 1999, s. 1–9.
• René Boirel, Brunschvicg, sa vie, son œuvre, avec un exposé de sa philosophie, Paris, PUF, 1964
• Cécile Formaglio, Féministe d'abord: Cécile Brunschvicg (1877–1946), Rennes, PUR, 2014.
• Sandrine Lévêque, Femmes, féministes et journalistes: les rédactrices de La Fronde à l'épreuve de la professionnalisation journalistique, Le Temps des médias n° 12, 2012, s. 41–53.
• Muriel Pichon, Cécile Brunschvicg née Kahn, féministe et ministre du Front populaire, Archives Juives 1/, Vol. 45, 2012, s. 131–134.
• Cécile Brunschvicg, femme, féministe, juive, face au défi de l'intégration et de la neutralité religieuse, dans Archive du féminisme, n° 9, joulukuu 2005, s. 29–42.