Tämä on lupaava artikkeli.

Burakulaiset

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Burakumin)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Burakulaiset
Buraku kaihō dōmein käyttämä lippu.
Buraku kaihō dōmein käyttämä lippu.
Väkiluku 1,2–3 milj.
Merkittävät asuinalueet
 Japani
Virallisesti1,2 milj.[1]
Epävirallisesti3 milj.[1]
Huomautukset
Burakulaiset ovat etnisesti japanilaisia.

Burakulaiset (jap. 部落民, burakumin, aik. myös eta-hinin[2]) ovat Japanin suurin vähemmistöryhmä. Burakulaiset ovat feodaaliajan Japanin alhaisimman yhteiskuntaluokan jälkeläisiä. Tähän yhteiskuntaluokkaan kuuluivat šintolaisen näkemyksen mukaan likaisina pidetyissä ammateissa toimivat henkilöt kuten ne, joiden katsottiin olevan tekemisissä kuoleman kanssa.[3] Kyseessä ei siis ole etninen vaan yhteiskunnallisista syistä eristetty vähemmistö. Virallisesti burakulaiset saivat tasa-arvoisen aseman muuhun väestöön nähden vuonna 1871. Käytännössä tasa-arvo ei kuitenkaan ole toteutunut. Tämän seurauksena burakulaiset ovat perustaneet tasa-arvoa ajavia etujärjestöjä, kuten Buraku kaihō dōmein.

Asuinalueet ja väestö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka burakulaiset ovat vuoden 1871 jälkeen saaneet vapaasti muuttaa asumaan minne tahansa Japaniin[3], valtaosa heistä asuu edelleen omilla alueillaan, joita on Kyūshūn saarella, Osakan, Kōben, Naran ja Kioton seuduilla sekä Kantōn tasangolla. Muut japanilaiset pyrkivät usein välttelemään burakualueita.[4] Japanin hallituksen vuonna 1993 toteuttaman tutkimuksen mukaan Japanissa oli 4 442 burakulaisaluetta, joista käytetään nimeä dowa chiku (同和地区). Alueilla asui yhteensä noin 1,2 miljoonaa burakulaista. Burakulaisten etuja ajava Buraku kaihō dōmei ilmoittaa lukujen olevan huomattavasti suuremmat, jopa 6 000 dowaa ja 3 miljoonaa burakulaista.[1]

Burakulaisten japaninkielinen nimitys burakumin on lyhennys sanoista tokushu burakumin, erityiskylien kansa. Buraku tarkoittaa kylää ja -min kansaa. Aikaisemmin burakulaisista käytettiin nimitystä eta (穢多), suomeksi ”täynnä likaa”, mutta sen käytöstä on luovuttu.[4] Japanin hallitus käyttää burakulaisista myös nimitystä dowa.[5]

Jiichiro Matsumoto (jap. 松本治, 1887–1966) oli burakulainen japanilainen poliitikko ja yksi Buraku kaihō dōmein johtajista.

Burakulaisten alkuperästä on olemassa useita teorioita. Niiden mukaan burakulaiset ovat joko historiallisten kastittomien jälkeläisiä tai modernin yhteiskuntajärjestelmän tulos.[6] Japani on ollut jakautunut eri yhteiskuntaryhmiin jo ajanlaskun alkuajoista, ja selkeä luokkajako otettiin käyttöön 600-luvulla Taika-uudistusten aikana.[5]

Jo ennen Edo-kautta oli eurooppalaisilla tiedossa burakulaisten (silloin Etat) olemassaolo. Jesuiittapappi Luis Forois raportoi 1500-luvulla Vatikaaniin:[7]

»Etat kuuluvat japanin alimpaan luokkaan, hieman samoin kuin poleat Malabarissa. Heidän työnsä on nylkeä kuolleita eläimiä ja toimia teloittajina.[7]»
(Luis Forois)

Yleisimmin burakulaisten katsotaan olevan Edo-kauden neljän pääluokan järjestelmän kastittomien jälkeläisiä. Nämä kastittomat olivat buddhalaisen ja šintolaisen näkemyksen mukaan likaisina pidettyjen ammattien harjoittajia. Tällaisia ammatteja olivat muun muassa teurastajat, nahkurit ja haudankaivajat.[3] Etoilla ei katsottu olevan ihmisarvoa, ja heidät määrättiin asumaan hylkiöinä omilla alueillaan (buraku), eristyksissä muista japanilaisista. Tähän aikaan etat eivät olleet verovelvollisia, sillä verotus perustui riisisatoon, jota etoilla ei ollut[3]. Etat vapautettiin luokkajaon asettamasta hylkiön asemasta Japanin hallituksen vuonna 1871 julkaiseman emansipaatioediktin (Eta kaiho rei) myötä. Samalla burakulaisille asetettiin samat velvollisuudet kuin muillakin kansalaisilla, ja he ovat siitä lähtien olleet verovelvollisia valtiolle.[5]

Ensimmäisiä merkittäviä burakulaisten aseman parantamiseen pyrkineitä järjestöjä oli maaliskuussa 1922 ensimmäistä kertaa kokoontunut Zenkoku suiseisha, joka oli läheisessä yhteistyössä japanilaisten proletaaristen ja sosialististen järjestöjen kanssa. Merkittävä nykyinen burakulaisjärjestö Buraku kaihō dōmei perustettiin vuonna 1946 nimellä Buraku kaihō zenkoku īnkai. Nykyisen nimensä se otti käyttöön vuonna 1955.[2]

Burakulaisia syrjitään edelleen muun muassa työhönotossa, koulussa ja sosiaalisessa elämässä. Asemansa parantamiseksi burakulaiset ovat perustaneet useita järjestöjä, jotka ajavat heidän oikeuksiensa ja elinolojensa parantamista.[1] Burakulaisten ja valtaväestön väliset avioliitot eivät aikaisemmin olleet yleisiä, mutta 73 prosenttia burakulaisista meni kuitenkin vuonna 1973 naimisiin ei-burakulaisen kanssa.[8] Erään Japanissa järjestetyn kyselyn mukaan noin 47 prosenttia japanilaisista hyväksyisi lastensa ja burakulaisten väliset suhteet.[5]

Hallituksen toimien ansiosta burakulaisten asema työnsaannissa on parantunut. Aikaisemmin japanilaiset työnantajat saattoivat hakea tietoja työnhakijoista Japanin Koseki- eli perherekisteristä, josta he myös saivat selville, ketkä hakijoista olivat burakulaisia. Japanin hallitus pyrki parantamaan burakulaisten mahdollisuuksia työnsaannissa, ja 1970 japanilaisten syntymäpaikkatiedot poistettiin Koseki-rekisteristä. Rekisterin saatavuutta ja sisältöä supistettiin edelleen 1976 asti. Vuosina 1976–1980 yhdeksän Koseki-rekisterin perhetietoluetteloa kuitenkin myytiin japanilaisille työnantajille. Listojen perusteella yritykset saattoivat sulkea burakulaissyntyiset henkilöt pois työnhakijoista. Nykyisin rekisterin perhetietoihin pääsevät käsiksi ainoastaan tietyt viranomaiset.[5]

Burakulaisten tilanne nousi uutisiin jälleen vuonna 2009, kun Google julkaisi internetissä vanhoja karttoja, joista ilmeni vanhoja burakulaisalueita. Asiasta nousseen kohun vuoksi Google poisti viittauksen burakulaiskyliin, mitä burakulaisten järjestö AP paheksui, koska katsottiin, että sillä häivytettiin näkyvistä burakulaisten historiaa. Järjestön mukaan karttojen julkaiseminen oli kuitenkin paheksuttavaa, koska palvelua voitiin käyttää syrjinnän välineenä.[3]

Burakulaisten asemasta puhutaan Japanissa vähän. Vuonna 2009 The Japan Timesin haastattelema toimittaja piti yhtenä syynä ihmisten epätietoisuutta siitä, mitä oli hyväksyttävää sanoa. Jonkin burakulaisalueen paljastaminen tai Buraku kaihō dōmein kritisoiminen leimattiin helposti syrjinnäksi.[9] Vuonna 1995 japanilaiset nuoret olivat paremmin perillä mustien syrjinnästä Yhdysvalloissa kuin burakulaisten asemasta Japanissa. Osa nuorista ei tiedä burakulaisten olemassaolosta, eivätkä burakulaisvanhemmat välttämättä kerro burakulaisuudesta edes omille lapsilleen.[8]

Burakulaisia on perinteisesti vaivannut samat ongelmat kuin monia etnisiä vähemmistöjä. Köyhyys ja rikollisuus ovat tavallista yleisempiä burakulaisten kuin valtaväestön keskuudessa. Burakulaisten koulutustaso on keskimäärin valtaväestöä matalampi, ja he ovat useammin riippuvaisia valtion avustuksista.[8] Julkinen salaisuus Japanissa on, että burakulaiset ja Japanin korealaiset muodostavat valtaosan japanilaisen mafian, yakuzan, jäsenistä. Erään arvion mukaan ne muodostavat yhteenlaskettu kolme neljäsosaa kaikista yakuzoista. Aiheen arkaluontoisuuden vuoksi virallisia tilastoja ei kuitenkaan ole.[8]

Syrjinnästä huolimatta monet burakulaiset ovat saavuttaneet arvostusta ja vaikutusvaltaa. Menestynyt japanilainen poliitikko Hiromu Nonaka on taustaltaan burakulainen. Hän toimi aiemmin hallituksessa kakkosmiehenä, ja hänestä ennakoitiin pääministeriä. Hän itse ei salannut taustaansa. Syyskuusta 2008 pääministerinä olleen Tarō Asōn kerrotaan lausuneen suljetussa tilaisuudessa ”Aiommeko todella antaa noiden ihmisten käsiin Japanin johtajuuden?”[3]

  • Vesterinen, Ilmari: Keltaisenmeren takana - Elämää ja ilmiöitä Itä-Aasiassa/ Erillaisuuden maantiedettä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  1. a b c d What is Buraku Discrimination? Buraku Liberation and Human Rights Research Institute. Arkistoitu 14.6.2007. Viitattu 14.6.2007. (englanniksi)
  2. a b Nagahara, Keiji: The Medieval Origins of the Eta-Hinin. The Journal of Japanese Studies, 1979, 5. vsk, nro 2, s. 385. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  3. a b c d e f Eveliina Saarinen: Google sohaisi karttapalvelullaan Japanin kipeään historiaan. Helsingin Sanomat, 23.5.2009, s. B3.
  4. a b Olavi K. Fält, Kai Nieminen, Anna Tuovinen ja Ilmari Vesterinen: Japanin kulttuuri, s. 549–550. Otava, 1994. ISBN 951-1-12746-2
  5. a b c d e The Buraku People of Japan International Humanist and Ethical Union. Arkistoitu 6.12.2008. Viitattu 27.1.2018. (englanniksi)
  6. Neary, Ian: Burakumin at the End of History. Social Research, 2003, 70. vsk, nro 1, s. 269–294. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 1.11.2012. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. a b Keltaisenmeren takana, Ilmari Vesterinen, s. 197
  8. a b c d Japan's Invisible Minority: Better Off Than in Past, but Still Outcasts 30.11.1995. The New York Times. Viitattu 1.11.2012. (englanniksi)
  9. Breaking the silence on burakumin 20.1.2009. The Japan Time. Arkistoitu 13.7.2012. Viitattu 1.11.2012. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Vesterinen, Ilmari: Hiljaiset japanilaiset – tutkimus vähemmistöryhmästä. Suomen antropologinen seura ja Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1987. ISBN 951-717-484-5

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]