Bulgaria toisessa maailmansodassa
Toisen maailmansodan aikana Bulgaria oli aluksi puolueeton, sitten osa akselivaltoja ja lopuksi osa liittoutuneita. Saksan suostumuksella Bulgarian armeija miehitti Kreikalle ja Jugoslavialle kuuluneita alueita, joita bulgarialaiset irredentistit pitivät maalle kuuluvina San Stefanon rauhansopimukseen vedoten.[1] [2]Muiden akselivaltojen painostuksesta huolimatta Bulgaria ei suostunut osallistumaan 22. kesäkuuta 1941 alkaneeseen neuvostoliiton vastaiseen sotaan, mutta se julisti kuitenkin sodan Yhdysvalloille ja Iso-Britannialle 13. joulukuuta 1941. Neuvostoliiton Puna-Armeija ylitti Bulgarian Rajan 8 syyskuuta 1944 ja maa julisti sodan Saksalle heti seuraavana päivänä.
Bulgarian rajat vuonna 1941 Bulgarian rajat nykypäivänä
Puolueettomana maana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sodan alussa Pääministeri Georgi Kyoseivanovin johtama Bulgarian hallitus julisti maan puolueettomaksi. Bulgarialla oli aikomuksena seurata sotaa sivusta sen loppuun asti, mutta samalla maa toivoi löytävänsä keinon saada takaisin Toisessa Balkanin sodassa ja Ensimmäisessä maailmansodassa menettämiään alueita sotimatta.[3] Oli selvää että Bulgarian geopoliittisesta asemasta johtuen maa tulisi jossain vaiheessa joutumaan sodan kummankin osapuolen painostuksen kohteeksi.
Elokuussa 1939 tapahtuneen Molotov-Rippentrob sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Bulgaria yritti mielistellä Saksaa ottamalla käyttöön antisemitistisiä lakeja. Jouluaattona 1940 ratifoitiin "Laki kansakunnan suojelemiseksi". Tämä laki kielsi Bulgarian kansallisuuden myöntämisen juutalaisille.[4] Bulgaria oli taloudellisesti riippuvainen Saksasta, koska 65% sen ulkomaankaupasta käytiin Saksan kanssa.[4] [5]Bulgarian johtajat olivat pääasiassa saksalaismielisiä, mutta tavan kansalaisista enemmistö oli venäläismielisiä.[3]
7 syyskuuta 1940 Bulgaria ja Romania allekirjoittivat Craiovan sopimuksen, jonka seurauksena Bulgaria sai takaisin Bukarestin rauhassa Romanialle menettämänsä Etelä-Dobrudzhan alueen.[4] Bulgarian asema sodan kannalta muuttui tärkeämmäksi kun Iso-Britannia sekaantui Balkanin taisteluihin tukemalla Kreikkaa.[3]
Italian epäonnistuttua hyökkäyksessään Kreikkaan vaati Saksa Bulgariaa kirjoittamaan Kolmen vallan sopimuksen ja sallimaan saksalaisjoukkojen kulun maan läpi Italian tukemiseksi. Bulgarian pääministeri allekirjoitti sopimuksen 1. maaliskuuta 1941 ja Saksan joukot ylittivät tonavan seuraavana päivänä. Tsaari Boris III:n ja hänen hallituksensa oli päätökseen ajanut sekä pelko mahdollisesta Saksan hyökkäyksestä, että Bulgarialle luvatut alueet Jugoslaviassa ja Kreikassa. Tsaari ja pääministeri olivat myös kummatkin Adolf Hitlerin ihailijoita.[2]
Osana akselivaltoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bulgaria ei osallistunut Kreikan tai Jugoslavian valloitukseen, mutta Bulgarian armeija miehitti sille etukäteen luvatut alueet pian kummankin maan antautumisen jälkeen.[6] [7]Bulgaria miehitti Jugoslavian Makedonian alueen, Moravan laakson ja Kreikan Makedonian alueen itäiset osat sekä Länsi-Traakian.[8]
Jugoslavian Makedoniassa enemmistö otti bulgarialaiset joukot vastaan vapauttajina johtuen serbien aiemmista yrityksistä assimiloida alueen bulgarialaisväestö. Vuodesta 1918 lähtien oli alueella sijainneista bulgarialaisista kirkoista noin 1 700 käännytetty serbialaiseen tai kreikkailaiseen ortodoksilaisuuden muotoon ja noin 1 450 bulgariankielistä koulua oli suljettu.[8] Bulgarian kieli oli myös kielletty julkisessa elämässä.
Tästä johtuen Bulgariassa nähtiin tarpeellisena aloittaa Makedonian "bulgarialaistaminen", jotta maalla olisi vahvemmat perusteet pitää alue itsellään. Saksalta ei oltu vielä saatu varmistusta siitä että Bulgaria saisi pitää Makedonian pysyvästi. Bulgaria perusti Makedoniaan alueen ensimmäisen yliopiston, joka nimettiin Tsaari Borisin mukaan ja rakennutti noin 800 uutta koulua vuosina 1941-1944. Bulgarian ja Makedonian opetusjärjestelmät liitettiin yhteen ja makedonialaiset opettajat uudelleenkoulutettiin Bulgarian kielellä.
Samanlaisiin toimiin alettiin myös Länsi-Traakian alueella, jonne rakennettiin 200 uutta koulua etnisiä Bulgarialaisia varten. Alueen kreikkalaisilla ja turkkiliasilla asukkailla oli omat koulunsa. Länsi-Traakiassa bulgarialaistaminen sai kuitenkin enemmän vastustusta ja syyskuussa 1941 tapahtuneessa Dráman kapinassa kuoli noin 1 600 ihmistä.[8]
Joulukuun 1941 lopussa Saksa alkoi käyttää bulgarialaisia miehitysjoukkoja Milan Nedicin johtaman Serbian nukkevaltion alueiden turvaamiseen. Joukot olivat Saksan komennossa ja niiden vastuulla oli noin 40% Serbian alueesta. Vuonna 1943 bulgarialaisten miehittämää aluetta laajennettiin suuresti, jotta Serbiassa olleita Saksan armeijan divisioonia voitiin siirtää muihin tehtäviin.[6]
Bulgaria ei osallistunut 22 kesäkuuta 1941 alkaneeseen Operaatio Barbarossaan eikä se myöskään julistanut sotaa neuvostoliitolle.[1] Tsaari Borisin kanta oli että Bulgarian Armeija ei ollut tarpeeksi hyvin varusteltu taistelemaan Puna-Armeijaa vastaan eivätkä sotilaat olleet motivoituneita taistelemaan maan entistä liittolaista Venäjää vastaan.[3] Bulgarian laivasto otti kuitenkin yhteen muutaman kerran Neuvostoliiton mustanmeren laivueen kanssa sen hyökättyä bulgarialaisten rahtilaivojen kimppuun. Miehittämillään alueilla Kreikassa ja Jugoslaviassa Bulgarian armeija osallistui partisaanien vastaisiin taisteluihin.
5 maaliskuuta 1941 Iso-Britannia oli katkaissut diplomaattisuhteet Bulgariaan mutta ei julistanut sotaa maiden välille. Näyttääkseen tukensa muille akselivalloille Bulgaria julisti sodan Yhdysvalloille ja Iso-Britannialle 13 joulukuuta 1941. Tämän seurauksena Sofia ja muut Bulgarian kaupungit joutuivat liittoutuneiden pommituksien kohteiksi.[3] Bulgaria onnistui ampumaan alas joitakin liittoutuneiden koneita, jotka lensivät sen ilmatilan läpi pommittamaan Romanian öljykenttiä.[1]
Operaatio Barbarossan alettua Bulgarian kommunistinen puolue oli alkanut harjoittaamaam sissitoimintaa maassa. Operaatio Barbarossan epäonnistuttua alkoi näyttää siltä että akselivallat sattaisivat hävitä sodan. Elokuussa 1942 kommunistinen puolue, Zveno ja muutama muu ryhmä perustivat Isänmaan rintamana tunnetun vastarintaliikkeen vastustamaan saksalaismielistä hallintoa.
28 elokuuta 1942 Tsaari Boris kuoli yllättäen kaksi viikkoa sen jälkeen kun hän oli palannut vierailultaan Saksasta.[8] [3]Huhujen mukaan hänet myrkytettiin. Valtaistuimelle nousi hänen 9-vuotias poikansa Simeon II, mutta Simeonin alaikäisyydestä johtuen pääministeri Bogdan Filovin johtama valtionhoitajakunta johti maata hänen sijastaan. Filov luopui virastaan 9 syyskuuta 1943 ja hänen jälkeensä pääministerinä toimi saksalaismielinen Dobri Bozhilov. Boris oli valtakaudensa loppupuolella alkanut etsimään Bulgarialle pakotietä sodasta ja valtionhoitokunta jatkoi hänen suunnitelmiaan. Bozhilov yritti käydä neuvotteluja liittoutuneiden kanssa välttääkseen Benito Mussolinin Italian hallinnon kohtalon.
19 marraskuuta 1943 liittoutuneet suorittivat ensimmäisen varsinaisesti raskaan Bulgarian kaupunkien pommituksen. Ilmahyökkäyksien kiihdyttyä monet Sofian asukkiasta pakenivat kaupungista.[8]
Huhtikuun 1944 Neuvostoliitto painosti yhä enemmän Bulgariaa jättämään akselivallat. Maat olivat pitäneet yllä diplomaattisuhteita sodasta huolimatta.[3]
1 kesäkuuta 1944 pääministeriksi valittiin Ivan Bagryanov, joka oli enemmän länsimielinen. Hän toivoi voivansa irrottaa Bulgarian sodasta ennen kun Puna-Armeija pääsisi tonavalle asti, jotta maan Neuvostomiehitys voitaisiin välttää. Bagryanov perui Bulgarian juutalaisvastaiset lait 17 elokuuta 1944. Hän onnistui myös suostuttelemaan Saksan armeijan vetäytymään Bulgariasta sanomalla, että saksalaisjoukkojen läsnäolo houkuttelisi liittoutuneita hyökkäämään maahan.[8]
23 elokuuta 1944 Romania lähti akselivalloista ja Puna-armeijan kulku maan läpi Bulgarian rajalle mahdollistui. 27 elokuuta Bulgaria julistautui taas puolueettomaksi. Saksalaisjoukkojen vetäytymisen nopeuttamiseksi niitten käyttöön annettiin 8 000 junanvaunua. Samaan aikaan Isänmaan rintama aloitti kapinan hallitusta vastaan.[8][3]
30 elokuuta 1944 Stalin ilmoitti, ettei Neuvostoliitto enää hyväksyisi Bulgarian puolueettomuutta ja painosti maata julistamaan sodan Saksalle. 2 syyskuuta Konstantin Muraviev ja Isänmaan rintamaan kuulumattomat oppositiopuolueet korvasivat Bagryanovin hallituksen. 7 syyskuuta Bulgaria julisti sodan Saksalle, mutta aiemmin samana päivänä Neuvostoliitto oli jo kerennyt julistaa sodan Bulgarialle.[8] [3]Puna-Armeija eteni Bulgarian koillisosiin ja miehitti Varnan ja Burgasin kaupungit. Hallituksen käskystä Bulgarian armeija ei tehnyt vastarintaa.[9][10]
Osana liittoutuneita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
8 syyskuuta 1944 Isänmaan rintama suoritti vallankaappauksen Sofiassa ja vangitsi hallituksen jäseniä. Isänmaan rintama perusti uuden hallituksen ja sen pääministeriksi nimitettiin Kimon Georgiev. Saksa yritti lähettää joukkojansa Bulgariaan mutta ne saatiin helposti lyötyä takaisin.
Aleksander Tsankov perusti Viennaan saksalaismielisen Bulgarian pakolaishallituksen. Saksalaismielisistä bulgarialaisita koottiin 600 miehen vahvuinen SS-rykmentti.[11][12][5]
28 lokakuuta 1944 Bulgaria solmi virallisesti aselevon liittoutuneiden kanssa Moskovassa.
Makedoniassa saksalaisten saartamat bulgarialaisjoukot taistelivat tiensä takaisin maansa vanhalle rajalle. Saksalaiset toivoivat että Makedoniassa toimineen oikeistolaisen VMRO-liikkeen johtaja Ivan Mihailov olisi perustanut alueelle ns. Itsenäisen Makedonian valtion. Mihailov kuitenkin kieltäytyi koska hän ymmärsi Saksan hävinneen sodan ja halusi välttää enempää verenvuodatusta.[13] Bulgarian joukot etenivät miehitetyn Jugoslavian alueelle syyskuussa 1944. Yhdessä Neuvostojoukkojen ja Jugoslavian partisaanien kanssa ne etenivät Nišiin ja Skopjeen pyrkimyksenään estää saksalaisten vetäytyminen Kreikasta. Serbian etelä- ja itäosat saatiin vapautettua kuukaudessa. 130 000 miehen vahvuinen Bulgarian ensimmäinen armeija jatkoi Unkariin päin ja Itävaltaan se saapui huhtikuussa 1945. Bulgarian ensimmäinen armeija tapasi Britannian 8. armeijan Klagenfurtin kaupungissa 8. toukokuuta. Samana päivänä kun Saksa antautui.
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1946 Bulgariasta tuli kommunistinen kansantasavalta, jonka pääministeriksi valittiin Georgi Dimitrov. Neuvostojoukot pysyivät maassa vuoteen 1947 asti.
Bulgaria oli Neuvostoliiton kanssa solmimassaan aselevossa suostunut luopumaan kaikista Jugoslaviassa ja Kreikassa miehittämistään alueista. Vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksessa Romanialta saadun Etelä-Dobrudzhan vahvistettiin kuuluvan Bulgarialle. Bulgariasta tuli näin ainoa akselivaltoihin kuulunut maa, jonka rajat olivat sodan jälkeen suuremmat kun sitä edeltäneenä aikana.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Hayes, Peter, Roth, John K.: ”Occupied and Satellite States”, The Oxford Handbook of Holocaust Studies. Oxford University Press, 2010. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Megagree, Geoffrey P. & White, Joseph R.: The United States Holocaust Memorial Museum Encyclopedia of Camps and Ghettos, 1933–1945, vol. III: Camps and Ghettos under European Regimes Aligned with Nazi Germany. Indiana University Press, 2018. ISBN 978-0-253-02386-5
- ↑ a b c d e f g h i Dear, I. C. B. & Foot M. R. D.: The Oxford Companion to World War II. Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-19-860446-4
- ↑ a b c Ragaru, Nadège: "Contrasting Destinies: The Plight of Bulgarian Jews and the Jews in Bulgarian-occupied Greek and Yugoslav Territories during World War Two" 3.19.2017. Online Encyclopedia of Mass Violence.
- ↑ a b Chary, Frederick B.: The Bulgarian Jews and the final solution, 1940-1944. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press, 1972. ISBN 978-0-8229-7601-1
- ↑ a b Tomasevich, Jozo: War and Revolution in Yugoslavia: 1941 - 1945, Volume 2. Stanford University Press, 2001. ISBN 0804779244
- ↑ Featherstone, K., et al.,: The Last Ottomans: The Muslim Minority of Greece 1940-1949. Springer, 2011. ISBN 0230294650
- ↑ a b c d e f g h Crampton, R. J.: Bulgaria. Oxford University Press, 2008. ISBN 978-0-19-954158-4
- ↑ R. J. Crampton: A Concise History of Bulgaria. Cambridge University Press. Cambridge University Press, 1997.
- ↑ Marietta Stankova: Bulgaria in British Foreign Policy 1943–1949. Anthem Press, 2015.
- ↑ Merriam, Ray: Waffen-SS. Merriam Press, 1999.
- ↑ Bishop, Chris: SS Hitler's Foreign Divisions: Foreign Volunteers in the Waffen-SS 1940–45. Amber Books Ltd., 2017. ISBN 978-1-908273-99-4
- ↑ Stevan K.: Hitler's new disorder: the Second World War in Yugoslavia. Columbia University Press, 2008. ISBN 0-231-70050-4