Bruno Lüdke

Bruno Lüdke (3. huhtikuuta 1909 – 26. huhtikuuta 1944) oli sarjamurhaajaksi oletettu saksalainen, joka vuosina 1928–1943 surmasi ainakin 51 ihmistä, lähinnä naisia. Hänen vanhempansa olivat Otto ja Emma Lüdke, joille hän syntyi neljäntenä kuudesta lapsesta.

Nuoruus

Bruno kävi vuosina 1914–1919 Köpenickissä paikallista koulua, jossa pian huomattiin hänellä olevan vaikeuksia pysyä muiden lasten mukana oppimisessa. Hän ei onnistunut pääsemään kuudennelle luokalle, joten hänet lähetettiin oppimisvaikeuksista kärsiville lapsille tarkoitettuun kouluun. Tämän "apukoulun" jälkeen vuosina Bruno työskenteli 1922–1939 vanhempiensa omistamassa pesulassa. Isän kuoltua kurkkusyöpään vuonna 1937 Bruno sai vastuulleen hevoskärryt, joilla hän jakoi pyykit asiakkaille.

Eläinten kiduttaminen alkoi jo hyvin nuorella iällä. Brunoa syytettiin muun muassa hevosensa liiallisesta piiskaamisesta, jonka seurauksena hänelle tehtiin mielentilatutkimus, jotta saataisiin selville hänen soveltuvuutensa hevoskärryjen kuljettajaksi. Tutkimuksessa selvisi Brunon olevan fyysisesti terve, mutta henkisesti syntymästä saakka jälkeenjäänyt. Hän ei osannut kirjoittaa, laskea eikä suorittaa helppoja päättelytehtäviä. Hänet todettiin kuitenkin soveltuvaksi hevoskärryjen kuljettajaksi.

Tutkijat eivät ole päässeet täyteen yhteisymmärrykseen siitä, minkä ikäisenä Lüdke aloitti sadistiset tekonsa naisia kohtaan, mutta yleisen käsityksen mukaan vuoteen 1920 mennessä Lüdke oli murhannut jo useita ihmisiä. Heinrich Himmler määräsi Lüdken steriloitavaksi erään raiskaustapauksen jälkeen, mutta toimenpide ei estänyt hänen haluaan teurastaa naisia.

Pidätys

Vuonna 1943 Lüdken teot saatiin loppumaan viimein pysäytettiin. Metsästä Berliinin ulkopuolelta oli löydetty nainen kuristettuna. Nainen oli Frieda Rosner, 51 (joidenkin lähteiden mukaan 59). Rikosetsivä Franz aloitti tapauksen tutkimukset lähistöllä sijaitsevan Köpenickin kaupungin tunnetuista rikollisista, joista yksi oli Bruno Lüdke. Poliisin kysyessä Lüdkeltä, oliko hän vastuussa Frieda Rosnerin murhasta, hän hyökkäsi kuulustelijoidensa kimppuun. Poliisien taltuttaessaa Lüdkea, hän tunnusti murhan ilmoittaen samalla, että pykälän 51 (psyykkisesti vajaita koskeva laki) mukaan hän ei ollut vastuussa teoista. Päästyään puheen alkuun hän tunnusti kaiken kaikkiaan 85 murhaa alkaen vuodesta 1928.

Osa Lüdken uhreista oli ryöstetty, mutta Lüdke väitti murhien pääsyyksi raiskausta. Brunon uhreista lähes kaikki oli raiskattu joko ennen tai jälkeen murhan, yleensä jälkeen.

Rikosetsivä Franz tutki Lüdken tunnustamia murhia yli vuoden ja vakuuttui siitä, että syytetty oli vastuussa useista murhista. Myöhemmin on esitetty arvostelua siitä, että poliisin oli helppo panna syyt monista selvittämättömistä rikoksista Lüdken niskaan ja parantaa siten omaa mainettaan. Olihan nöyryyttävää, että Lüdken tunnustamista murhista oli jo aiemmin pidätetty monia siis syyttömiä miehiä.

Lüdke todettiin mielenvikaiseksi, ja koska lain 51 puitteissa häntä ei voitu tuomita rikkeistään vankilaan, hän joutui Wienin sairaalaan lääketieteellisiä kokeita varten. Bruno kuoli 1944 erään lääketieteellisen kokeen yhteydessä.

Muuta

Outoa oli, ettei rikoksissa näyttänyt olevan mitään toimintatapojen, motiivien tai tekojen ominaispiirteiden yhtäläisyyksiä. Yhtään sormenjälkeä ei löytynyt, eikä yhtään todistetta Lüdkea vastaan koskaan esitetty. Useiden todistajien mukaan Lüdkessä näkyi myös pidätyksen jälkeen selviä merkkejä fyysisestä väkivallasta, ja hänen kerrotaan sanoneen "he tappavat minut jos en tunnusta".

Hollantilainen entinen poliisipäällikkö Blaauw kiinnostui tapauksesta ja alkoi tutkia alkuperäisiä poliisiraportteja. Hänestä raportit olivat tuloksettomia, epäjohdonmukaisia ja epäselviä. Hän myös suhtautui epäuskoisesti siihen, että puoliksi lukutaidoton, joka kerran jäi kiinni kanan varastamisesta, pystyisi välttelemään virkavaltaa lähes 20 vuotta, saatikka selviytymään murhasta.

Monet uskovat Lüdken joutuneen kunnianhimoisen rikosetsivä Franzin, raskaasti silmälläpidetyn rikospoliisin ja natsivaltuuston lavastamaksi, näillä tahoilla kun oli tunnetusti hyvin vähän kärsivällisyyttä henkisesti kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan.

Sodanjälkeinen elokuva Nachts, wenn der Teufel kam vahvisti Lüdken maineen yhtenä Saksan pahimmista sarjamurhaajista. Saksan sisäisten toimien osaston jäsenten yritykset uudelleen aloitetuissa tutkimuksissa eivät paljastaneet uusia tuloksia. Totuus murhista on yhä selvittämättä.