Biometrinen tunnistus
Biometrinen tunnistus tai biotunnistus on henkilöyden tunnistamista jonkin fyysisen ominaisuuden perusteella.[1]
Biometrisessä tunnistuksessa luodaan yhteys yksilön ja identiteetin välille ihmisen fyysisen olemuksen pohjalta. Häneltä ei siis kysytä salasanaa, eikä häntä pyydetä esittämään henkilötodistusdokumenttia. Biometrisen tunnistuksen etu muihin tunnistuksen tapoihin on siinä, että henkilön on vaikea väärentää omia tuntomerkkejään, luovuttaa niitä jonkun toisen käyttöön, tai unohtaa ne. Biometrisen tunnistuksen käyttö onkin laajenemassa eri aloilla.[2]
Käyttötarkoitukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ihmiset ovat aina tunnistaneet toisensa fyysisten ominaisuuksien, kuten kasvojen, äänen ja kävelytavan perusteella. Pienissä ihmisyhteisöissä kaikki vielä tunnistivat toisensa, mutta kun ihmisyhteisöt kasvoivat ja ihmisistä tuli liikkuvaisempia, syntyi tarve kehittää järjestelmiä, joiden avulla ihmisten henkilöllisyyksistä voidaan pitää tehokkaasti kirjaa.[3]
Biometristä tunnistusta käytetään nykyaikana muun muassa oikeuslääketieteessä (vainajien tunnistus, rikostutkinta, vanhemmuuden määrittely ja kadonneiden etsintä), hallinnossa (henkilökortti, ajokortti, rekisteröityminen äänestäjäksi, sosiaaliavustusten jakaminen, rajanylitys) ja kaupallisesti (pankkiautomaatti, tietokoneelle kirjautuminen, puhelimelle kirjautuminen, verkkokauppa, verkkopankki, älykortti).[4]
Biotunnisteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Biometrisessa tunnistuksessa käytetään ihmisiltä kerättyjä biometrisiä tunnisteita eli biotunnisteita. Biotunnisteina käytetään ominaisuuksia, jotka ovat mahdollisimman yleisiä kaikilla ihmisillä mutta samalla yksilöllisiä, sekä pysyviä, mitattavia, mahdollisia käsitellä tietokoneella, näytteenantajien hyväksymiä sekä vaikeita väärentää.[5] Yleisimpiä biotunnisteita ovat sormenjäljet (sormenjälkitunnistus), kämmenenjäljet, kasvot (kasvojentunnistus), silmän verkkokalvo ja värikalvo (iiristunnistus), korva, ääni, nimikirjoitus, kävelytapa, käden suonet, tuoksu ja DNA.[6]
Vaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Biometrisessä tunnistuksessa on kaksi vaihetta: kirjaaminen ja tunnistus. Kirjaamisvaiheessa yksilöstä kerätään soveltuvien sensorien avulla hänen biotunnistedatansa, siitä erotellaan keskeiset ja yksilöivät piirteet, ja ne tallennetaan tietokantaan yhdessä henkilöllisyystietojen kanssa. Biotunnisteen tyypistä riippuu se, missä muodossa data tallennetaan tietokantaan. Sormenjäljistä tallennetaan vain oleelliset kohdat, silmän värikalvo tallennetaan binäärisenä vektorina, ja kasvot tallennetaan numerosarjana. Tarpeeton biometrinen raakatieto yleensä tuhotaan. Tunnistusvaiheessa henkilön biometriset tiedot kerätään hänestä uudelleen, ja niitä verrataan tietokannassa oleviin tietoihin henkilöllisyyden tarkistamiseksi tai varmistamiseksi. Jos eroavaisuuksien määrä alittaa tietyn raja-arvon, on saatu positiivinen tunnistus.[7]
Tunnistaminen ja varmennus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tunnistuksessa voi olla kyse joko henkilöllisyyden tunnistamisesta tai henkilöllisyyden varmennuksesta. Tunnistamisessa henkilö ei itse kerro henkilöllisyyttään, vaan tunnistuksessa selvitetään, kuka hän on (positiivinen tunnistus), tai kuka hän ei ole (negatiivinen tunnistus). Negatiivista tunnistusta käytetään tilanteissa, joissa halutaan estää ihmistä käyttämästä useita henkilöllisyyksiä.[8]
Varmennuksessa henkilö kertoo itse henkilöllisyytensä, ja tunnistuksessa selvitetään, onko hän se joka väittää olevansa. Tätä tunnistusta käytetään tyypillisesti tilanteissa, joissa halutaan estää luvattomia henkilöitä käyttämästä jotain palvelua.[8]
Biotunnisteen otto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tutkittava henkilö voi olla yhteistyöhaluinen tai vastahakoinen. Pyrkiessään käyttämään esimerkiksi pankkipavelua käyttäjä antaa biotunnisteensa mahdollisimman huolellisesti. Vältellessään virkavaltaa käyttäjä saattaa yrittää sabotoida näytteenottoa salatakseen henkilöllisyytensä.[9]
Näyte voidaan ottaa avoimesti tai salaa. Useimmat näytteet otetaan avoimesti, mutta kasvontunnistusjärjestelmät toimivat yleensä kohteelta salassa. Näytteenottotapahtuma voi olla automaattinen tai ihmisen valvoma, ja se voi olla kontrolloitu, tai se voi olla kontrolloimaton, jolloin olosuhteet, kuten valaistus, voivat vaihdella ja vaikuttaa näytteeseen.[9]
Luotettavuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yksi biometrisen tunnistuksen ongelmakohdista on se, että eri yksilöt voivat olla jonkin ominaisuutensa suhteen identtisiä, etenkin lähisukulaiset. Jopa sormenjäljistä löytyy identtisiä tapauksia. Toinen ongelma on tiettyjen piirteiden muuttuvuus. Sormenjäljet voivat kulua tai vaurioitua, ja kasvonpiirteet ja silmän värikalvo voivat muuttua iän myötä. Myös samalta yksilöltä voidaan saada monista syistä erilaisia näytteitä eri tunnistuskerroilla. Tällaiset tilanteet voivat aiheuttaa sekä vääriä positiivisia että vääriä negatiivisia tunnistuksia.[10]
Virhetunnistuksen seurauksena ihmistä voidaan pitää vääränä henkilönä, tai hänen onnistuu salata oikea henkilöllisyytensä. Ihmiset voidaan jakaa neljään ryhmään sen mukaan, minkätyyppisille virhetunnistuksille he ovat alttiita. Muista ihmisistä selkeästi erottuvat mutta joka testissä itsensä kanssa samannäköiset ihmiset on kaikkein helpointa tunnistaa luotettavasti. Eri tilanteissa erinäköiset ihmiset joutuvat usein kokemaan virheellisiä torjuntoja. Tavallisen näköiset ihmiset sekoittuvat usein toisiin ihmisiin. Jotkut ihmiset pystyvät halutessaan tietoisesti jäljittelemään muita ihmisiä ja hämäämään tunnistuslaitteita.[10]
Yksityisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Biometriseen tunnistukseen liittyy yksityisyyskysymyksiä. Menetelmän avulla ihmisiltä voidaan viedä oikeus käyttää useita henkilöllisyyksiä turvallisuussyistä. Biometrisiä tietoja voidaan käyttää luvattomiin tarkoituksiin, kuten yksilön terveydentilan selvittämiseen. Myös biometrisen tiedon omistajuus voi olla epäselvä.[11]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jain, Anil K. & Ross, Arun A. & Nandakumar, Karthik: Introduction to Biometrics. Springer, 2011. ISBN 978-0-387-77325-4
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ biometrinen. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2024.
- ↑ Jain et al. 2011, s. 2–3.
- ↑ Jain et al. 2011, s. 1–2.
- ↑ Jain et al. 2011, s. 39.
- ↑ Jain et al. 2011, s. 29–30.
- ↑ Jain et al. 2011, s. 3–4.
- ↑ Jain et al. 2011, s. 4, 8–10.
- ↑ a b Jain et al. 2011, s. 10–12.
- ↑ a b Jain et al. 2011, s. 28–29.
- ↑ a b Jain et al. 2011, s. 13–22.
- ↑ Jain et al. 2011, s. 41–44.