Basso continuo
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Basso continuo (tai vain continuo) on barokin ajan teosten osuus, joka soi yleensä koko musiikkikappaleen ajan ja joka luo sille harmonisen ja rytmisen pohjan. Soittajia, jotka esittävät tämän osuuden nimitetään basso continuo -ryhmäksi. Continuoryhmä on barokkiyhtyeen kivijalka ja vastaa nykyaikaisen rytmimusiikin "komppisektiota". Basso continuo -osuus on teoksen matalimmalta soiva osuus ja koko ryhmä soittaa yhteistä stemmaa, kukin omalla instrumentillaan.
Basso continuo -ryhmän kokoonpano on yleensä esittäjien päätettävissä. Aikanaan se vaihteli paljonkin toisaalta saatavilla olevien muusikoiden ja soittimien mukaan ja toisaalta esitettävän musiikin mukaan. Nykyään pyritään kokoamaan nimenomaan esitettävään musiikkiin parhaiten sopiva kokoonpano. Yleensä ryhmään kuuluu ainakin yksi sointusoitin, esimerkiksi cembalo, urut, luuttu tai harppu. Sen lisäksi mukana useimmiten yksi tai useampi matala melodiasoitin, kuten sello, viola da gamba tai fagotti. Soitinten valintaan vaikuttaa esimerkiksi se, onko esitettävä musiikki maallista vai hengellistä. Karkeasti yleistäen voidaan sanoa, että edellisessä käytetään useammin cembaloa ja jälkimmäisessä urkuja.
Continuo-soittoon kuuluu olennaisesti improvisaatio, sillä nuotteihin on merkitty ainoastaan numeroitu bassomelodia. Nuoteissa olevat numerot kertovat intervalleista, soinnuista tai muista lisä-äänistä, joita moniäänisten soittimien soittajien on tarkoitus käyttää suhteessa bassonuotteihin. Sointusoittajan tehtävä on tiettyjen sääntöjen ja käytäntöjen perusteella tulkita tämä pikakirjoitus niin, että syntyy diskanttisoittajia tukeva harmoniapohja. Cembalolla karaktääriä säädellään erityisesti arpeggioiden nopeudella ja laajuudella sekä soitettavien äänten määrällä. Uruilla äänten pituus ja määrä ovat tärkeimpiä ilmaisukeinoja.
Vaikka basso continuo oli elimellinen ja tunnusomainen osa nimenomaan barokkimusiikissa, sitä käytettiin myös myöhemmin, erityisesti hengellisissä kuoroteoksissa klassismin aikana.