Asuttajakolonialismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.
Tarkennus: Artikkelia on käännetty en-Wikipediasta, mutta käännökset vaativat vielä kielenhuoltoa.
Tämä artikkeli tai sen osa painottuu liikaa joihinkin aiheen osa-alueisiin. Artikkelia tulisi muuttaa tasapainoisemmaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Artikkelissa näkyy, että se käännös. Erittäin Amerikkakeskeinen.

Asuttajakolonialismi on kolonialismin muoto, jossa alueelle siirtyy tai muualta siirretään uudisasukkaita perustamalla siirtokuntia, tavoitteena korvata alueen alkuperäisväestö. Muiden kolonialismin muotojen tavoin asuttajakolonialismi pohjautuu tyypillisesti imperialistiseen järjestelmään.[1]

Asuttajakolonialismin muodot vaihtelevat alkuperäisväestön väkivaltaisesta vähentämisestä hienovaraisempiin laillisiin keinoihin, kuten alkuperäiskansojen identiteetin assimilaatioon. Uudisasukkaat saattavat olla eri kansallisuutta kuin asutuksen taustalla oleva imperialistinen valta. Siirtomaavallan edustajat ovat yleensä kohdelleet uudisasukkaita rodullisesti ylempiarvoisina kuin alkuperäisasukkaita.

Asuttajakolonialismi muuttaa kohteena olevan maan väestön etnisen koostumuksen yleensä lopullisesti. Vain harvoissa poikkeustapauksissa siirtolaisväestö on evakuoitu dekolonisaation yhteydessä. Kansainväliset ja globaalit uudisasukkaita koskevat tutkimukset ja historiankirjoitus ovat usein painottuneita siirtomaavaltojen näkökulmaan ja käsittelevät esimerkiksi brittiläisten siirtolaisten historiaa siirtymään joutuneiden alkuperäiskansojen sijasta.[2]

Esimerkkejä asuttajakolonialismista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan ”idän asuttamisen” (saks. Ostsiedlung) vaiheet vuosina 700–1400.

Asutuskolonialismia on esiintynyt laajasti koko ihmiskunnan historian ajan. Rooman tasavalta ja myöhemmin Rooman valtakunta perustivat vastavalloitetuille alueille siirtokuntia, joihin muutti usein maatalousmaata saaneita Rooman armeijan veteraaneja. Perustetut maatalousyhteisöt olivat uskollisten kansalaisten keskittymiä vihamielisillä keisarikunnan alueilla ja kiihdyttivät valloitettujen alueiden ja kansojen romanisointiprosessia.[3] Keskiajalla Ostsiedlungissa (”idän asuttaminen”) saksankieliset väestöryhmät levittäytyivät Keski-Euroopan harvemmin asutuille alueille, Itä-Euroopan läntisiin osiin ja Baltiaan. Varhaisen modernin ajanjakson aikana useat eurooppalaiset kansallisvaltiot ja niiden edustajat kilpailivat kolonialististen siirtokuntien perustamisesta Euroopan ulkopuolelle Amerikkaan, Aasiaan, Afrikkaan ja Oseaniaan.

Amerikka ja Yhdysvallat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eurooppalaisten suurvaltojen hallitsemat alueet Amerikassa vuonna 1750.

Eurooppalainen kolonisaatio alkoi jo 900-luvulla, kun norjalaiset purjehtijat tekivät tutkimusmatkoja asuttaakseen pieniä alueita nykyisen Grönlannin ja Kanadan rannikoilla.[4] Norjalaisen kansanperinteen mukaan väkivaltaiset konfliktit alkuperäiskansojen kanssa saivat lopulta norjalaiset luopumaan siirtokunnistaan.

Laaja eurooppalainen kolonisaatio alkoi vuonna 1492, kun genovalaisen Kristoffer Kolumbuksen johtama espanjalainen retkikunta purjehti länteen löytääkseen uuden kauppareitin Kaukoitään, mutta päätyi vahingossa Amerikkaan. Eurooppalaiset valloitukset, laajamittaiset tutkimusmatkat ja kolonisaatio seurasivat pian perässä. Kolumbuksen kaksi ensimmäistä matkaa (1492–93) suuntautuivat Bahamalle ja Karibian saarille, kuten Hispaniolaan, Puerto Ricoon ja Kuubaan. Vuonna 1497 Bristolista lähtenyt, Englannin lipun alla purjehtinut italialainen Giovanni Caboto rantautui Pohjois-Amerikan rannikolle, ja vuotta myöhemmin Kolumbuksen kolmas matka saavutti Etelä-Amerikan rannikon. Kolumbuksen matkojen rahoittaja Espanja oli ensimmäinen eurooppalainen valta, joka ryhtyi asuttamaan ja valloittamaan Amerikan mantereelta laajoja alueita. Espanjan alueet ulottuivat lopulta Pohjois-Amerikasta ja Karibialta Etelä-Amerikan eteläkärkeen.

Myös muut eurooppalaiset valtiot perustivat siirtomaita Amerikkaan. Ranskalla oli alueita Pohjois-Amerikan itäosassa, lukuisilla Karibian meren saarilla ja Etelä-Amerikan rannikkoalueilla. Portugali asutti Brasilian, yritti varhaisessa vaiheessa (vuodesta 1499) asuttaa nykyisen Kanadan rannikoita ja hallitsi pitkään Río de la Platan luoteisrannikkoa. Eurooppalaisten valtioiden hallitsema alue laajeni nopeasti. Eurooppa oli kärsinyt sisäisistä sodista ja toipunut hitaasti mustan surman aiheuttamasta väestönmenetyksestä. Vaurauden ja vallan nopea kasvuvauhti 1500-luvun alkupuolella oli ennennäkemätön.[5]

Lopulta koko läntinen pallonpuolisko oli eurooppalaisten valtioiden hallinnassa. Muutokset uusien alueiden luonnossa, väestössä, kasvillisuudessa ja eläimistössä olivat merkittäviä. Pelkästään 1800-luvulla yli 50 miljoonaa ihmistä emigroitui Euroopasta Amerikkaan.[3] Vuoden 1492 jälkeinen aikakausi tunnetaan Kolumbiaanisen vaihdon ajanjaksona, jossa eläimet, kasvit, kulttuuri, ihmispopulaatiot (mukaan lukien orjat), tartuntataudit ja ideat levisivät Afrikasta ja Euraasiasta Amerikkaan ja päinvastoin.

Yhdysvaltojen alueella varhaiset siirtomaavallat kunnioittivat yleensä alkuperäiskansojen alueellista ja poliittista itsemääräämisoikeutta, koska niille oli tarpeellista luoda heimojen kanssa paikallisia liittoja muita Euroopan siirtomaavaltoja vastaan. Esimerkiksi Iso-Britannia pyrki tällä tavoin vähentämään Ranskan vaikutusvaltaa. Kun itsenäinen Yhdysvallat syntyi, valloitushalu ja koettu poliittisiin ja alueellisiin rakenteisiin kohdistunut uhka johtivat siihen, että monet Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat siirrettiin väkivalloin kauemmaksi länteen. Esimerkiksi cherokee-heimon pakkomuutto tunnetaan nimellä Kyynelten tie.[4] Yhdysvaltojen hallitus ja paikallishallinnon viranomaiset tukivat alueiden haltuunottoa sotilaallisesti. Suurimman osan valloituksesta tekivät kuitenkin uudisasukkaat. Amerikan eteläosissa uudisasukkaat pyrkivät myös käyttämään hyväkseen ja orjuuttamaan alkuperäiskansoja rakentaakseen uuden yhteiskunnan.

Yhdysvaltojen alueelliset hankinnat – vähitellen 1800-luvulta lähtien kaikki hankitut lisäalueet on jaettu uusiin osavaltioihin.

Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen pakkosiirtojen taustalla oli ajatus kutsumuskohtalosta. Ajattelutavan mukaan Yhdysvaltojen kohtalo ja oikeus oli laajentaa aluettaan ja valtaansa Pohjois-Amerikan mantereen yli Tyynenmeren rannikolle saakka.[6] Alkuperäiskansat pakotettiin sopimuksilla siirtymään vähitellen intiaanireservaatteihin, joissa niille luvattiin Yhdysvaltain hallinnon suojelua ja tukea vastineeksi menetetyistä alueista.[7][8] Heimot pakotettiin usein siirtymään kauas perinteisiltä asuinalueiltaan. Luvattua tukea ja maksuja ei saatukaan, mikä johti vuoden 1862 Dakotan sodan kaltaisiin aseellisiin kapinoihin ja konflikteihin.[9] 1800-luvun lopulla Yhdysvaltojen ja alkuperäiskansojen välisten aseellisten konfliktien päättymisen jälkeen alkuperäiskansoja yritettiin sulauttaa amerikkalaiseen yhteiskuntaan.[10]

Muualla maailmassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Afganistan. Vuodesta 1880-luvulta Afganistanin eri hallitukset ovat harjoittaneet politiikkaa, jonka tavoitteena on saada enemmän etnisiä paštuja (afgaaneja) asumaan Pohjois-Afganistaniin.[11][12] Tällä paštujen kolonisaatiopolitiikalla oli kolme päätarkoitusta: vahvistaa Afganistanin hallituksen hallintaa sen pohjoisilla alueilla, antaa Afganistanin hallituksille mahdollisuus karkottaa vastustajansa pohjoiseen ja auttaa taloudellisesti kehittämään pohjoista Afganistania.
  • Japani. Ainu-kansa asui alkuperäisväestönä Hokkaidon saarella, kunnes Japani valloitti saaren 1800-luvulla. Suuri määrä japanilaisia muutti saarille.
  • Taiwan. Lähes koko Taiwanin väestö on seurausta asuttajakolonialismista. Taiwanissa asuu siirtokunnan asukkaiden jälkeläisiä, jotka muuttivat Taiwaniin Manner-Kiinasta 1940-luvulla ja assimiloivat suurimman osan alkuperäisistä taiwanilaisista alkuperäiskansoista.
  • Australia. Eurooppalaiset asettuivat asumaan Australiaan ja syrjäyttivät alueen alkuperäiskansat. Australian alkuperäiskansojen väkiluvun on arvioitu olleen noin 350 000 eurooppalaisen asutuksen alkaessa vuonna 1788.[13] Alkuperäisväestö väheni jyrkästi seuraavien 150 vuoden aikana tartuntatautien, pakkotyön, uudelleenasuttamisen ja kulttuurien hajoamisen vuoksi.[14][15]
  • Uusi-Seelanti. Uuden-Seelannin eurooppalaisperäinen väestö on seurausta eurooppalaisten muuttoliikkeestä 1800-luvun alusta lähtien. Alkuperäinen maoriväestö on silti vielä 2000-luvulla merkittävä vähemmistö.[16]
  • Etelä-Afrikka. Vuonna 1652 eurooppalaisten saapuminen aloitti uudisasukkaiden kolonialismin Etelä-Afrikassa. Kapkaupunkiin perustettu Hollannin Itä-Intian kauppakomppania toi maahan suuren määrän orjia Afrikasta ja Aasiasta 1700-luvun puolivälissä.[17] Hollantilainen Itä-Intian komppanian upseeri Jan van Riebeeck oli perustanut välisataman Euroopan ja idän välillä purjehtiville aluksille. Suunnitelmana oli ylläpitää pientä yhteisöä uuden linnoituksen ympärillä, mutta yhteisö jatkoi leviämistään alkuperäisten alueiden ulkopuolelle.[18] Myöhemmin maa joutui Ison-Britannian hallintaan. Etelä-Afrikassa eurooppalaisperäiset siirtolaiset eivät muodostaneet koskaan enemmistöä, mutta pitivät hallussaan poliittista valtaa 1990-luvun alkuun saakka.[19]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ LeFevre, Tate A.: Settler Colonialism www.oxfordbibliographies.com. Oxford Bibliographies. Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
  2. ↑ Steer, Philip: Gold and Greater Britain: Jevons, Trollope, and Settler Colonialism. Victorian Studies (58. vsk. Nro. 3), Kevät 2016, s. 436–463. Indiana University Press. (englanniksi)
  3. ↑ a b Burns, Ross: Damascus: a history, s. 76, 85. Routledge, 2005. ISBN 978-0-415-27105-9 (englanniksi)
  4. ↑ a b Wolfe, Patrick: Traces of History: Elementary Structures of Race. Verso, 2016. ISBN 978-178-168-917-2 (englanniksi)
  5. ↑ Sivusto Settler Colonial Studies. Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
  6. ↑ Manifest Destiny The History Channel. 5.4.2010. A&E Television Networks, LLC. Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
  7. ↑ Calloway, Colin G.: First Peoples: A Documentary Survey of American Indian History. Boston, MA: Bedford/St. Martin’s, 2008. ISBN 978-031-245-373-2 (englanniksi)
  8. ↑ Treaties: Promises between Governments Columbia River Inter-Tribal Fishing Commission. Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
  9. ↑ Anderson, Gary Clayton & Woodworth, Alan R. (toim.): Through Dakota Eyes: Narrative Accounts of the Minnesota Indian War of 1863. St. Paul, MN: Minnesota Historical Society, 2010. ISBN 978-087-351-754-6 (englanniksi)
  10. ↑ Land Tenure History Indian Land Tenure Foundation. Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
  11. ↑ Bleuer, Christian: From 'Slavers' to 'Warlords': Descriptions of Afghanistan's Uzbeks in western writing &#124 17.10.2014. Afghanistan Analysts Network. Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
  12. ↑ Bleuer, Christian: State-Building, Migration and Economic Development on the Frontiers of Northern Afghanistan and Southern Tajikistan. Journal of Eurasian Studies, Tammikuu 2012, 3. vsk, nro 1, s. 69–79. SAGE Journals. ISSN 1879-3673 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
  13. ↑ Smith, L.: The Aboriginal Population of Australia. Canberra: Australian National University Press, 1980. ISBN 095-985-789-3 (englanniksi)
  14. ↑ Page, A. & Petray, T.: Agency and Structural Constraints: Indigenous Peoples and the Settler-State in North Queensland. Settler Colonial Studies, 2015, 5. vsk, nro 2, s. 88–98. Taylor & Francis Online. ISSN 1838-0743 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
  15. ↑ Page, Alexander: The Australian Settler State, Indigenous Agency, and the Indigenous Sector in the Twenty First Century Australian Political Studies Association Conference. Syyskuu 2015. Arkistoitu 10.9.2016. Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
  16. ↑ Maori Language Act 1987 New Zealand Legislation. 30.4.2016. Parliamentary Counsel Office. Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
  17. ↑ Cavanagh, Edward: Settler Colonialism and Land Rights in South Africa: Possession and Dispossession on the Orange River. Palgrave Macmillan UK, 2013. DOI 10.1057/9781137305770 ISBN 978-1-137-30577-0 (englanniksi)
  18. ↑ Fourie, Johan & von Fintel, Dieter: Settler skills and colonial development: the Huguenot wine‐makers in eighteenth‐century Dutch South Africa. The Economic History Review, Marraskuu 2014, 67. vsk, nro 4, s. 932–963. The Economic History Society. ISSN 1468-0289 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
  19. ↑ Weinberg, Tara: The Griqua Past and the Limits of South African History, 1902–1994; Settler Colonialism and Land Rights in South Africa: Possession and Dispossession on the Orange River. Journal of Southern African Studies, 2015, 41. vsk, nro 1, s. 211–214. Taylor & Francis Online. ISSN 1465-3893 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 28.5.2020. (englanniksi)
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Settler colonialism
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Asuttajakolonialismi&oldid=22855667”