Asuinympäristö
Asuinympäristö tarkoittaa ihmisten asuntoja, asujia ja lähiympäristöä, mutta myös alueen palveluja ja toimintamahdollisuuksia. Jos asuinympäristö tarjoaa pelkkää asumista ilman palveluja, asukkaat pitävät aluetta epäviihtyisänä.[1]
Asuinympäristön tutkimus alkoi siitä havainnosta, että 1970-luvun uudet niin sanotut nukkumalähiöt eivät olleet niin viihtyisiä kuin jotkut vanhat asuinalueet. Niitä tutkittaessa on havaittu, että asuinympäristöllä tulisi olla toiminnallista monipuolisuutta ja sen synnyttämää kiinteyttä. Tätä kehitetään aluesuunnittelulla, josta kunnat huolehtivat.[1]
Yksin asuminen on yhä yleisempää, ja se lisää yksinäisyyttä. Asumismuotoja kehitetään siten, että ne tarjoaisivat mahdollisuuksia kanssakäymiseen ja yhteistyöhön naapurien kesken. Yhteisöllisessä asumisessa naapurit voivat hallita yhteistiloja, joissa voi tehdä keittiötöitä, askartelua, päivähoitoa tai ansiotyötä. Yleensä jokaisella ruokakunnalla on kuitenkin yksityiset tilansa.[1]
Lainsäädännön mukaan asuinympäristön on oltava terveellinen. Alueiden käytön suunnittelulla “pyritään turvallisen, terveellisen, viihtyisän, sosiaalisesti toimivan ja eri väestöryhmien, kuten lasten, vanhusten ja vammaisten, tarpeet tyydyttävän elin- ja toimintaympäristön luomiseen”. [2] Terveyttä vaarantavia ovat esimerkiksi erilaiset ympäristöhaitat. [1]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Otavan suuri ensyklopedia. Täydennysosa 1, s. 9606–9607, art. Asuinympäristö. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-05124-5
- ↑ Maankäyttö- ja rakennuslaki 132/1999. 5 §. Finlex.