Arsenatso III
| Arsenatso III | |
|---|---|
 |
|
| Tunnisteet | |
| IUPAC-nimi | 3,6-bis[(2-arsonofenyyli)diatsenyyli]-4,5-dihydroksinaftaleeni-2,7-disulfonihappo |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| SMILES | C1=CC=C(C(=C1)N=NC2=C(C3=C(C(=C(C=C3C=C2S(=O)(=O)O)S(=O)(=O)O)N=NC4=CC=CC=C4[As](=O)(O)O)O)O)[As](=O)(O)O |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | C22H18As2S2N4O14 |
| Moolimassa | 776,384 g/mol |
| Sulamispiste | >320 °C[1] |
| Liukoisuus veteen | 20 g/l[1] |
Arsenatso III (C22H18As2S2N4O14) on arsoni- ja sulfonihappoihin sekä atsoväreihin kuuluva aromaattinen orgaaninen yhdiste. Yhdistettä käytetään analyyttisen kemien reagenssina määritettäessä useiden metalli-ionien pitoisuuksia.
Ominaisuudet, valmistus ja käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Huoneenlämpötilassa arsenatso III on violetinpunaista tai vihreää kiteistä ainetta. Yhdiste liukenee veteen, emäksiin ja lisäksi etanoliin. Happamissa oloissa liuokset ovat punaisia, ja muuttuvat pH:n noustessa violeteiksi. Arsenatso III muodostaa kelaatteja muun muassa maa-alkalimetallien, harvinaisten maametallien, zirkoniumin, uraanin, toriumin ja plutoniumin kanssa. Kelaateissa metallit koordinoutuvat arsonihappo- ja fenoliryhmien happiatomeihin ja diatsoryhmien typpiatomeihin.[1][2][3][4][5]
Arsenatso III:a valmistetaan arsaniilihapon diatsoniumsuolan ja kromotrooppihapon atsokytkentäreaktiolla kalsiumkloridin läsnä ollessa.Yhdistettä käytetään myös natriumsuolana.[1][5]
Arsenatso III:a käytetään muun muassa elimistön kalsiumpitoisuuden määrittämiseen. Muita aineen avulla määritettäviä metalli-ioneja ovat esimerkiksi harvinaiset maametallit, uraani, torium, zirkonium, kadmium ja sinkki. Määritys voidaan tehdä kompleksometrisesti tai spektrofotometrisesti.[1][3][4][5][6][7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Floyd J. Green: The Sigma-Aldrich Handbook of Stains, Dyes, and Indicators, s. 99–100. Aldrich Chemical Company, 1990. ISBN 0-941633-22-5 (englanniksi)
- ↑ David L. Clark, Franz J. Freibert & Gordon D. Jarvinen: "Plutonium and Plutonium Compounds", teoksessa Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2017.
- ↑ a b G. O. Doak, G. Gilbert Long & Leon D. Freedman: "Arsenic Compounds", teoksessa Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2014.
- ↑ a b Z. Marczenko, Maria Balcerzak: Separation, Preconcentration and Spectrophotometry in Inorganic Analysis, s. 56. Elsevier, 2000. ISBN 0-444-50524-5 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.10.2024). (englanniksi)
- ↑ a b c Kuang Lu Cheng, Keihei Ueno, Toshiaki Imamura: CRC Handbook of Organic Analytical Reagents, s. 185–191. CRC Press, 1992. ISBN 0-8493-4287-2 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.10.2024). (englanniksi)
- ↑ Ram W. Sabnis, Erwin Ross, Jutta Köthe, Renate Naumann, Wolfgang Fischer, Wilhelm-Dietrich Mayer, Gerhard Wieland, Ernest J. Newman & Charles M. Wilson: "Indicator Reagents", teoksessa Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2009.
- ↑ Nader Rifai: Tietz Textbook of Laboratory Medicine, s. 766. Elsevier, 2022. ISBN 9780323834674 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.10.2024). (englanniksi)