Anna Barkova
Anna Aleksandrovna Barkova (ven. А́нна Алекса́ндровна Барко́ва, 3. heinäkuuta [J: 16. heinäkuuta] 1901 Ivanovo, Venäjä – 29. huhtikuuta 1976 Moskova, Neuvostoliitto) oli neuvostoliittolainen runoilija, toimittaja, näytelmäkirjailija, esseisti, muistelmakirjoittaja ja kaunokirjailija.[1][2]
Hän vietti yli 20 vuotta elämästään vankileireillä eli gulageilla.[2]
Suku ja koulutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Anna Aleksandrovna Barkova syntyi yksityiskoulun talonmiehen Aleksandr Vasiljevitš Barkovin perheeseen Ivanovon tekstiilikaupungissa vuonna 1901. Hän oli viidestä lapsesta ainoa joka eli aikuiseksi. Hänen isänsä oli alun perin kauppias Kinešmasta. Anna sai käydä Ivanovo-Voznesenskin kymnaasia isänsä aseman vuoksi, mikä oli harvinainen tilaisuus nuorelle työväenluokan tytölle vallankumousta edeltäneellä Venäjällä.[2][1]
Vuodesta 1918 lähtien Barkova työskenteli ivanovolaisessa sanomalehdessä 'Työstösärmä' (ven. Рабочий край) A. K. Voronskin johdolla. Hänen ihailemansa Fjodor Dostojevski vaikutti suuresti hänen kirjalliseen tuotantoonsa.
Kirjallinen ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1918 Barkova liittyi 'Aitojen proletariaattirunoilijoiden piiri' -kirjailijaryhmän jäseneksi Ivanovossa.[2] Pian liittymisen jälkeen hän alkoi kirjoittaa lyhyitä teoksia ryhmän 'Työläisten maa' -lehteen. Hän julkaisi lehdessä runoutta myös salanimellä Kalika perehozhaia ("vaeltava rampa"). Tämä nimi annettiin sokeille tai vammaisille laulajille, jotka kulkivat kylästä kylään laulamassa hartaita balladeja saadakseen almuja.[1] Runoilijan salanimellä kirjoitetut runot herättivät kriitikoiden huomion: "Proletkultistit suhtautuivat vihamielisesti runoihini ... Kaikki syytökset heitettiin vasten kasvojani: mystiikka, estetismi, individualismi, täydellinen proletaarisen ideologian ja tietysti "proletaarisesta" runoudesta vieraantuminen. Vain Boris Pasternak puolusti minua.”, muisteli Anna Barkova kirjessään vuonna 1975.[3]
Barkovan varhainen runous herätti bolševikkien kirjallisuuspiirien huomion, mukaan lukien johtava kriitikko Aleksandr Voronski ja valistuskomissaari Anatoli Lunatšarski. Lunatšarskiska tuli hänen suojelijansa[2] ja vuonna 1922 Barkova muutti Moskovaan tämän sihteeriksi lyhyeksi aikaa. Hän jätti sihteeristön sisäisten riitojen vuoksi ja yritti etsiä töitä lehdistä ja kustantamoista Moskovassa. Vuonna 1922 julkaistiin hänen ensimmäinen runokokoelmansa 'Nainen' (ven. Женщина) Petrogradissa Lunatšarskin innostuneella esipuheella varustettuna. Vuonna 1923 julkaistiin Moskovassa eripainoksena Barkovan 1700-luvulle sijoittuva näytelmä Nastasia Koster.[1]
1920-luvun alku oli Barkovan kirjallisen uran huippuaikaa, hänestä puhuttiin "proletaari Ahmatovana"; "haalaripukuisena Ahmatovana" ja Venäjän vallankumouksen "naiskasvoisena ilmentäjänä".[4]
Barkova kävi myös kirjailijakoulua Moskovassa, jota johti Valeri Brjusov, ja kirjoitti hänen lehteensä 'Printti ja vallankumous' (ven. Печать и революция). Maria Uljanova, Vladimir Leninin sisar, löysi Annalle paikan Pravda-lehdessä ja auttoi häntä kokoamaan toisen runokokoelman, jota ei koskaan julkaistu.[1]
Barkova pettyi yhä enemmän Neuvostoliiton elämään 1920-luvun lopulla. Hänen 1930-luvun alun runonsa olivat erittäin kriittisiä Neuvostoliiton elämää ja sen instituutioita kohtaan.[5]
Hän kirjoitti jo vuonna 1925: [vapaa käännös runosta] "Ihmisiä ja heidän tekojaan ruokkiva helakanpunainen veri ja keltainen sappi; pahantahtoinen kohtalo joka on tehnyt ihmisten sydämet kyltymättömiksi kuin sudet; hampaat ja kynnet joilla murskaamme ja revimme äitimme ja isämme; emme kivitä naapureitamme, luotimme repivät heidän sydämensä kahtia; Onkohan parempi olla ajattelematta näin?; Hyvä on, kuten haluat: ojenna minulle kaikenkattava ilo, kuin leipää ja suolaa vadilla."
Пропитаны кровью и желчью
Наша жизнь и наши дела.
Ненасытное сердце волчье
Нам судьба роковая дала.
Разрываем зубами, когтями,Убиваем мать и отца,
Не швыряем в ближнего камень-
Пробиваем пулей сердца.
А! Об этом думать не надо?Не надо—ну так изволь:
Подай мне всеобщую радость
На блюде, как хлеб и соль.
Poliittinen vaino
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1934 Barkova pidätettiin ja tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen, ja osaa hänen runoistaan käytettiin todisteena häntä vastaan . Hänet pidätettiin uudelleen vuonna 1947, jolloin hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen ja viideksi vuodeksi rajoitettuihin oikeuksiin. Hänen tuomionsa kumottiin joulukuussa 1955 ja hänet vapautettiin.[2]
Hänet rehabilitoitiin lokakuussa 1957, pidätettiin uudelleen kolmannen kerran marraskuussa ja tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen ja viideksi vuodeksi rajoitettuihin oikeuksiin. Hänet vapautettiin lopulta, kun kolmas tuomio kumottiin toukokuussa 1965. Hän myös kärsi kaksi maanpakojaksoa Kalugassa vuosina 1940–1947 ja 1965–1967.[2]
Vuonna 1967 hän sai 66-vuotiaana palata Moskovaan Aleksandr Tvardovskin ja Konstantin Fedin johtaman kirjailijaryhmän väliintulon jälkeen. Hän eli loppuelämänsä köyhyydessä yhteisasunnossa, kuitenkin säilyttäen intonsa kirjoja, ystäviä ja keskusteluita kohtaan. Hän kuoli Moskovassa vuonna 1976.[5][1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Tomei, Christine D.: Russian Women Writers, Volume 2. s. 943–944. Taylor & Francis, 1999. ISBN 0-8153-1797-2
- ↑ a b c d e f g Kelly, Catriona: An Anthology of Russian Women's Writing, 1777–1992, s. 311. Oxford University Press, 1994. ISBN 0-19-871504-8
- ↑ Баркова А. А. …Вечно не та. М. s. 454. Москва: Фонд Сергея Дуброва, 2002.
- ↑ Анна Баркова ... Вечно не та", s. 6. Москва: Фонд Сергея Дуброва, 2002.
- ↑ a b Kelly, Catriona: Reference Guide to Russian Literature, s. 147. Taylor & Francis, 1998. ISBN 1-884964-10-9