Analyyttinen ja synteettinen

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Analyyttinen lause)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Analyyttinen ja synteettinen ovat filosofisia käsitteitä, jotka viittaavat lauseen totuuden perustaan. Lause on analyyttisesti tosi jos ja vain jos se on tosi ainoastaan lauseen itsensä sisältämien elementtien perusteella. Lause on vastaavasti analyyttisesti epätosi jos ja vain jos se on epätosi pelkästään sisältämiensä elementtien nojalla. Muiden lauseiden totuus perustuu niiden vastaavuuteen todellisuuden kanssa. Ne ovat synteettisesti tosia tai synteettisesti epätosia riippuen siitä, vallitseeko niiden kuvaama asiantila todellisuudessa vai ei. Looginen totuus ja looginen päättely ovat aina analyyttisiä.

Esimerkki 1 Pallo on pyöreä.

Esimerkin 1 lausetta pidetään usein analyyttisesti totena, koska termin pallo voidaan tulkita sisältävän sen, mitä tarkoitetaan pyöreydellä. Tämä voidaan ilmaista muodossa "Pallo (eli objekti, joka on aina pyöreä,) on pyöreä.".

Esimerkki 2 Pallo on sininen.

Esimerkissä 2 lauseen totuus riippuu siitä, vallitseeko sen ilmaisema asiaintila. Lause on siis joko synteettisesti tosi tai synteettisesti epätosi. Jos se pallo, jota esimerkin 2 lauseessa tarkoitetaan, on väriltään sininen, niin lause on tosi. Jos pallo ei ole sininen, niin lause on epätosi.

Esimerkki 3 Pallo on kulmikas.

Esimerkin 3 lause on analyyttisesti epätosi, sillä pallon käsitteen voidaan katsoa merkityksensä nojalla sulkevan pois sen vaihtoehdon, että sen viittauskohde voisi olla kulmikas.

Tarkka ja eksplisiittinen menetelmä lauseiden totuusperustan analyyttisyyden tai synteettisyyden tutkimiseksi on looginen analyysi. Tällöin on valittavana kaksi näkökulmaa (jotka eivät välttämättä ole toisensa poissulkevia). Tulkintaan pohjautuvassa analyysissä lauseelle määritellään täsmällinen tulkinta, jota kutsutaan malliksi (katso malliteoria). Lause on analyyttisesti tosi jos ja vain jos se on tosi missä tahansa mallissa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei ole mahdollista rakentaa mallia, jossa lause olisi epätosi. Vastaavasti analyyttisesti epätosi lause ei ole tosi missään mallissa eli ei ole mahdollista rakentaa mallia, jossa lause olisi tosi. Todistusperusteisessa analyysissä lause yritetään todistaa päättelemällä se tyhjästä joukosta tai johtamalla sen negaatiosta ristiriita (katso päättely ja logiikka). Jos näissä päätelmissä onnistutaan, on lause analyyttisesti tosi. Sama pätee mutatis mutandis analyyttisesti epätosista lauseista.

Esimerkki 4 Lauseen "Pallo on pyöreä." looginen analyysi.

Lause jakautuu kahteen osaan: (1) yksilöolion nimeen 'pallo' ja (2) predikaattiin 'x on pyöreä'. Alkuperäinen lause on saatu sijoittamalla 'pallo' muuttujan x paikalle predikattissa 'x on pyöreä'. Yksilöolio pallo voidaan kuitenkin tulkita myös ominaisuudeksi 'pallonmuotoinen', mikä voidaan ilmaista predikaatilla 'x on pallonmuotoinen'. Jos lause "Pallo on pyöreä." tulkitaan yleiseksi väitteeksi kaikkien pallojen pyöreydestä, se voidaan esittää muodossa:

"Kaikista x pätee: Jos 'x on pallonmuotoinen', niin 'x on pyöreä'."

Lauseen negaatio on:

"Ei ole niin, että kaikista x pätee: Jos 'x on pallonmuotoinen', niin 'x on pyöreä'."

Päätellään:

"Jostakin x pätee, että ei ole niin, että jos 'x on pallonmuotoinen', niin 'x on pyöreä'."

Päätellään edelleen:

"Jostakin x pätee, että 'x on pallonmuotoinen' ja ei ole niin, että 'x on pyöreä'."

Olkoon a tällainen x. Nyt saadaan sijoituksella lause

"'a on pallonmuotoinen' ja ei ole niin, että 'a on pyöreä'."

sekä edelleen päättelyllä kaksi erillistä lausetta:

(5) "'a on pallonmuotoinen'"
(6) "ei ole niin, että 'a on pyöreä'."

Se, ovatko lauseet (5) ja (6) ristiriidassa keskenään, riippuu predikaattien 'x on pallonmuotoinen' ja 'x on pyöreä' tulkinnasta, joka on, jotta ristiriita voitaisiin johtaa tai epätotuuteen päätyä, erikseen täsmällisesti määriteltävä. Ristiriita voidaan mahdollisesti johtaa myös hyväksymällä päättelyyn lisäoletuksia, mutta esimerkiksi oletusta:

"Kaikista x pätee: Jos 'x on pallonmuotoinen', niin 'x on pyöreä'."

ei voida hyväksyä, koska se johtaisi virheargumenttiin tyyppiä petitio principii eli kehämääritelmään. Toisaalta, jos sanan käyttö otetaan sen merkityksen perustaksi, ajaudutaan synteettisiin lauseisiin, koska sanan käyttö on empiirisesti eikä rationaalisesti tiedostettava seikka, eikä lauseen totuus tällöin enää riipukaan ainoastaan sen sisältämistä elementeistä (esimerkin 4 päättelyistä katso logiikka, propositiologiikka ja predikaattilogiikka).

Hyvin usein looginen analyysi paljastaa sen, ettei kyseessä ollutkaan analyyttisesti tosi lause. Tiedostamattomat taustaoletukset saattavat usein johtaa siihen, että itsestään selvänä pidetään jotakin, mikä ei ole loogisesti välttämätöntä.

Analyyttinen—synteettinen-erottelua vastaan voidaan argumentoida ensinnäkin yrittämällä osoittaa "lauseen elementteihin perustuva totuus" määritelmänä epämääräiseksi. Tällöin voidaan erottaa kaksi ryhmää analyyttisesti tosia tai epätosia lauseita: (1) ne, joiden totuus perustuu logiikkaan, ja (2) ne, joiden totuus muulla tavalla seuraa lauseen elementeistä. Ryhmän (1) lauseiden totuutta voidaan täsmällisesti tutkia sopivassa loogisessa järjestelmässä. Ryhmään (2) kuuluvien lauseiden osalta ilmaisujen analyyttisesti tosi tai analyyttisesti epätosi käyttö on sen sijaan melko kyseenalaista.

Esimerkki 7 Lause "Sataa vettä tai ei sada vettä." on analyyttisesti tosi.

Lauseen negaatio on: "Ei ole niin, että sataa vettä tai ei sada vettä."

josta voidaan loogisesti päätellä lause: "Ei sada vettä ja sataa vettä." mikä on ristiriita.

Esimerkin 7 lause kuuluu siis ryhmään (1).

Jaottelun historia ja mielekkyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös looginen analyysi voidaan kyseenalaistaa väittämällä, ettei mikään totuus ole täysin riippumatonta empiirisen koeteltavuuden suhteen. Jos tämä, filosofiassa melko harvinainen, argumentti hyväksytään, kadottaa erottelu analyyttisen ja synteettisen välillä mielekkyytensä, koska puhtaasti analyyttisiä totuuksia ja epätotuuksia ei ole.

Historiallisesti analyyttinen ja synteettinen totuus -jaottelu on peräisin David Humen tekemästä erottelusta empiiristen tosiseikkojen ja järjen välttämättömien totuuksien välillä. Vastaava erottelu esiintyy myös Gottfried Leibnizilla (välttämätön ja ei-välttämätön eli kontingentti). Hume ja Leibniz kuitenkin samastivat analyyttinen–synteettinen-jaottelun a priori – a posteriori -jaotteluun. Nämä luokittelut erotti toisistaan Immanuel Kant, joka luokitteli mahdolliset tiedon lajit nelikentäksi ja asetti kysymyksen synteettisen apriorisen tiedon mahdollisuudesta.

1900-luvulle tultaessa analyyttinen–synteettinen-erottelusta oli tullut melko itsestään selvä. Esimerkiksi loogiset empiristit ajattelivat eron olevan hyvin jyrkkä. Analyyttiset lauseet määriteltiin tautologioiksi eli sisällöllisesti tyhjiksi lauseiksi, jotka ovat tosia loogisen muotonsa perusteella eivätkä sano maailmasta mitään. Jyrkkä erottelu joutui kuitenkin kritiikin kohteeksi. Erityisen merkittävä oli W. V. O. Quinen artikkelissaan Two Dogmas of Empiricism esittämä kritiikki. Quinen mukaan analyyttinen–synteettinen-erottelua ei voida viime kädessä tehdä.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]