Akustinen kitara
| Akustinen kitara | |
|---|---|
 |
|
| Soitinryhmä | kielisoitin |
| Alkuperämaa / ‑alue | Espanja |
| Soittimen ääniala |
 |
| Liittyvä musiikin tyylilaji | käytetään monenlaisessa musiikissa |
| Samankaltaisia soittimia | muut kitarat, kuten resonaattorikitara |
Akustinen kitara on kitara, jonka ääni vahvistetaan akustisesti puisen kaikukopan avulla.
Akustiset kitarat saivat nykyisen perusrakenteensa 1800-luvulla, kun espanjalainen Antonio de Torres Jurado kehitti klassisen kitaran. Teräskielisen kitaran kehittivät klassisesta kitarasta yhdysvaltalaiset kitaranvalmistajat kuten Gibson ja Martin.
Historia ja kitaratyypit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Klassinen kitara
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Klassinen kitara kehittyi nykymuotoonsa Espanjassa 1700- ja 1800-luvuilla. Tärkein kitaran rakenteen kehittäjä oli puuseppä Antonio de Torres Jurado (1817–1892), jonka kehittämää rakennustapaa käytetään edelleen. Torres suurensi kannen ja kaikukopan kokoa aikaisempiin kitaroihin verrattuna. Hän rakensi kaikukopan syvemmäksi, pyöristi sen ylä- ja alaosaa, muutti soittimen suhteita sekä ohensi sivujen, kannen ja pohjan paksuuksia. Hän kehitti kanteen niin sanotun viuhkalistoituksen, jonka ansiosta kansi värähtelee vapaammin. Hän myös pidensi skaalan pituuden 65 senttimetriin ja paranteli kitaran lakkausta.[1]
Torresin kehittämien parannusten seurauksena myös kitaralla soitettava musiikki kehittyi. Francisco Tárrega kehitti modernin klassisen kitaransoittotekniikan. Hän kehitti soittoasennon, käden asennon ja jalkatuolin käytön. Andrés Segovia vaikutti 1900-luvulla enemmän kuin kukaan muu siihen, että kitara on hyväksytty klassista musiikkia esittäväksi konserttisoittimeksi.[1]
Flamencokitara
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Flamencokitaran rakenne perustuu klassisen kitaran rakenteeseen. Se on hieman klassista kitaraa pienempi, ja sen sivut ja pohja ovat hyvin ohuet, jotta äänestä saadaan läpitunkeva ja voimakas.[2]
Teräskielinen kitara
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teräskielinen akustinen kitara kehittyi Yhdysvalloissa 1900-luvulla. Tärkeimmät rakentajat tulivat maahan siirtolaisina Euroopasta. Ensimmäinen rakennustapa johti tasakantiseen teräskieliseen akustiseen kitaraan, joka kehittyi eurooppalaisesta klassisen kitaran rakennustekniikasta. Toisesta rakennustavasta, joka polveutuu eurooppalaisesta viulun rakennustekniikasta, kehittyi kaareva-aukkoinen eli f-aukkoinen kitara, jossa on umpipuusta koverrettu kansi ja pohja. Vaikutusvaltaisimmat kitaranvalmistajat olivat Martin ja Gibson.[3]
Kaarevakantinen orkesterikitara kehittyi jazzin, swingin ja big band -musiikin alkuvuosikymmeninä. Siitä tehtiin kaarevalla kannella mahdollisimman voimakasääninen. Orkesterikitaroiden suosio laski, kun sähkökitara keksittiin.[4]
Resonaattorikitara
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Resonaattorikitara ja metalliresonaattorikitara ovat akustisen kitaran muunnoksia, jotka kehitettiin 1920-luvulla. Niissä on pyöreä metallikartio, joka toimii kitaran sisäisenä resonaattorina ja vahvistaa ääntä. Resonaattorikitaroille on luonteenomaista metallinen, kalskahtava ääni, ja niiden äänenvoimakkuus on tavallista akustista kitaraa suurempi. Niitä käytetään paljon slide-kitaroina.[5]
Rakenne
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muoto ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Akustiset kitarat ovat yleensä perusmuodoltaan samanlaisia kahdeksikkoja, joissa on alaosa, vyötärö ja yläosa. Pienempi yläosa lisää korkeita taajuuksia, ja suurempi alaosa lisää bassotaajuksia. Klassisen kitaran mitat ovat noin 10 (korkeus) × 47 (leveys) × 98 (pituus) senttimetriä. Akustisten teräskielisten kitaroiden kokoja ovat standardi, jumbo ja dreadnought. Standardikoon mitat ovat noin 12 × 37 × 102 senttimetriä, jumbon ja dreadnoughtin 12,5 × 41 × 103,5 senttimetriä. Dreadnoughtissa on leveä vyötärö ja suuri kaikukoppa, ja sen ääni on bassoisempi kuin pienempien kitaroiden. Erikokoisten kitaroiden kielet ovat samanmittaiset. Kolme-neljäsosan kokoiset kitarat on tarkoitettu lapsille tai pienikätisille aikuisille.[6]
Äänen synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Akustisen kitaran ääni syntyy, kun kitaran kieltä lyötäessä siihen siirtyy energiaa ja kieli alkaa värähdellä. Värähtelevän kielen energia siirtyy satulan ja tallan välityksellä kitaran onttoon runkoon eli kaikukoppaan. Kaikukoppa värähtelee yhdessä kielten kanssa ja tuottaa vahvistuneen äänen.[7]
Kaikissa akustisissa kitaroissa on hiukan erilainen äänensävy, sillä jokaisessa niiden osana käytetyssä puupalasessa on yksilölliset ominaisuudet. Kitaran äänensävy syntyy monesta toisiinsa vaikuttavista tekijöistä, joista tärkein on kitaran kansi. Ihanteellinen äänensävy on tasainen alimmasta bassoäänestä ylimpään korkeaan ääneen. Kitaran äänensävystä riippuu se, millaiseen soitto- tai musiikkityyliin kitara sopii. Sen johdosta tiettyjen kitaranvalmistajien kitarat ovat joissain musiikkityyleissä suositumpia kuin toisten valmistajien kitarat.[8]
Materiaali
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Akustinen kitara valmistetaan kuivatusta puusta. Puu antaa kitaralle paremman äänensävyn kuin mikään muu materiaali, siinä on hyvä tuntu, ja se näyttää kauniilta viimeisteltynä. Puu valitaan sen äänenvärillisten ominaisuuksien, vahvuuden, kestävyyden ja lakattavuuden perusteella. Sahattu puu kuivataan, jotta sen rakenne pysyy samana ajan kuluessa. Puu voidaan kuivata perinteiseen tapaan ilmakuivaamalla tilassa, jossa on hyvä ilmanvaihtuvuus, tai uunikuivaamalla niin sanotussa ”hitaassa uunissa”. Ilmakuivaus kestää useita vuosia, uunikuivaus yhdestä neljään viikkoa. Nykyisin kitarat kuivataan yleensä uunissa.[9]
Kaikukoppa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaikukoppa on akustisen kitaran runko. Se koostuu kannesta, sivuista ja pohjasta. Kansi on kaikukopan tärkein osa. Parhaimmanlaatuinen kansi tehdään parhaasta, virheettömästä säteittäin sahatusta, vierekkäisestä, hyvinkuivatusta ja suorasyisestä männystä ja kuusesta. Myös esimerkiksi punapuuta ja seetriä voidaan käyttää. Vanerista tehty kansi on vahvaa ja kiinteää mutta ei tuota yhtä hyvää äänensävyä kuin kuusi tai mänty. Laminoidusta puusta tehdään halpoja kitaroita.[10]
Akustisen kitaran kansi on usein hieman kupera. Se tekee soittimesta vahvemman, eikä se ole niin altis halkeamille tai särkymiselle. Joidenkin rakentajien mielestä kaarevakantisessa kitarassa on myös tavallista parempi äänensävy.[10]
Kantta vahvistetaan kaikukopan sisäpuolisella listoituksella, jonka tarkoitus on tukea kitaraa ja vahvistaa värähtelyä. Tallan kohdalle kannen alapuolelle liimataan yleensä erillinen puupala talla-alueen vahvistamiseksi. Myös ääniaukon alapuolelle voidaan liimata ohut viilu. Ääniaukon ympäri kulkee koristeellinen upotus eli ruusu (rosette), joka myös vahvistaa kantta ääniaukon heikentämältä alueelta.[10]
Akustisen kitaran sivut ja pohja voidaan valmistaa monesta puulajista. Halutuinta on brasilianpalisanteri, mutta sitä on vaikea saada. Muita suosittuja puulajeja ovat palisantereihin kuuluva intialainen ruusupuu, afrikanemeropuu, mahonki, vaahtera ja koa. Pohja kootaan yleensä kahdesta toistensa peilikuvia olevasta puupalasta, jotka liimataan yhteen ja vahvistetaan sisäpuolelta litteällä puuliuskalla. Myös pohja listoitetaan ja tehdään kuperaksi.[10]
Akustisen kitaran sivut tehdään kahdesta puupalasta, jotka kohtaavat kaulanliitoskohdassa ja kaikukopan alaosan kantapalikassa. Puulajina käytetään yleisimmin amerikanaitomahonkia. Ensin sivut ohennetaan ja sahataan muotoonsa, minkä jälkeen ne upotetaan veteen ja taivutetaan kuumalla, metallista valmistetulla ”taivutuspiipulla”. Ne asetetaan muottiin noin vuorokaudeksi, minkä jälkeen ne säilyttävät aina muotonsa. Muotissa ollessaan sivuihin liimataan kanta- ja kaulapalikka, tukilistat ja lopuksi pohja ja kansi. Tukilista on pitkä lista, jonka avulla osiin saadaan muodostettua liimapintaa.[11]
Kannen ja sivujen sekä sivujen ja pohjan liitosta suojaa muovinen tai puinen reunalista eli koristelista. Se toimii myös kosteuden eristeenä ja liimasaumojen peittäjänä. Reunalista tehdään perinteisesti useista erivärisistä viiluista, jotka laminoidaan yhteen.[12]
Monen teräskielisen kitaran kannessa on sormisuojus, joka suojelee kantta soittajan plektralta ja kynsiltä. Se valmistetaan perinteisesti kilpikonnanluusta, nykyisin sen jäljitelmästä.[12]
Kaula
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Akustisen kitaran kaula valmistetaan joskus yhdestä puusta, mahongista, ruusupuusta, vaahterasta tai pähkinäpuusta. Halvempaa on valmistaa kaula kolmesta palasta tai useammasta palasta laminoimalla. Klassisessa kitarassa voidaan käyttää jalopuulistaa, joka on upotettu kaulaan otelaudan alle. Teräskielisissä kitaroissa täytyy olla tukeva kaula, jolloin voidaan käyttää otelaudan alapuolelle upotettua metallista kiskoa tai säädettävää tukitankoa.[13]
Kaulan etupuolelle on liimattu otelauta, metallinauhoin nauloitettu puulauta. Parhaana materiaalina pidetään eebenpuuta, mutta myös ruusupuuta ja muita tummia jalopuita käytetään nykyisin yleisesti. Ensin kaula liimataan kaikukoppaan niin, että saadaan tasainen alusta otelaudalle. Kaula kiinnittyy kaikukoppaan tavallisesti nauhan 14 tai 12 kohdalta. Klassisessa ja flamencokitarassa on tavallisesti litteä otelauta, ja teräskielisessä kitarassa kaareva. Otelauta levenee kaikukoppaan päin. Otelautoja on erilevyisiä.[13]
Otelaudan virityskoneiston puoleisessa päässä on satula, kappale, jonka urissa kielet lepäävät ja josta vapaan kielen värähtely useimmiten alkaa. Satula tehdään yleensä luusta, norsunluusta tai synteettisestä materiaalista.[14]
Kielet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Akustiset kitarat jaetaan teräskielisiin ja nailonkielisiin. Nailonkielistä kitaraa käytetään klassisessa ja flamencomusiikissa, teräskielistä yleisimmin folk- ja bluesmusiikissa sekä jazzissa ja rockissa.[15]
Kitarassa on yleensä kuusi kieltä (joskus 12), joista jokainen on eripaksuinen ja eri vireessä. Mitä paksumpi kieli, sitä matalampi ääni. Kaksi korkeimmalle viritettyä kieltä ovat punomattomia, ja matalimmat neljä kieltä ovat punottuja. Punotussa kielessä nailonisen tai teräksisen ytimen ympärille kiedotaan metallilankaa, joka voidaan valmistaa monenlaisesta metallista tai sekoitteesta. Kaikkein yleisimpiä ovat lankapunotut hiomattomat kielet. Niissä ytimen ympärille kiedotaan pitkä, pyöreä ja yhtämittainen teräslanka. Tällöin saadaan kirkas sointi. Nauhapunotuissa hiotuissa kielissä sen sijaan on tasainen pinta, sillä punos tehdään litteästä metallinauhasta tai suikaleesta. Tällaisissa kielissä ei kitaristin käden liikkeestä syntyvä sipaisuääni kuulu kovin voimakkaasti. Kolmas tyyppi on puolihiotut kielet, jotka hiotaan kietomisen jälkeen pinnaltaan tasaiseksi, jolloin tuloksena on edellisten kielityyppien välimuoto. Teräsytimen ja metallipunoksen väliin voidaan kietoa myös silkkikuitua, jolloin saatava ääni on teräksen ja nailonin väliltä.[16]
Kielet kiinnitetään yläosastaan otelaudan päässä lavassa olevaan virityskoneistoon, jonka viritysnupeilla kielet viritetään eli kiristetään oikeaan jännitykseen. Alaosastaan kielet kiinnitetään kielenpitimeen.[17]
Kielet kuluvat, venyvät ja katkeilevat käytössä, joten ne joudutaan ajoittain vaihtamaan.[18]
Talla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kielenpitimen yläpuolella on talla, jonka avulla kielen värähtely siirtyy kitaran kanteen. Talla on puukappale, joka joko liimataan tai asetetaan ilman liimaa kielten ja kannen väliin. Talla valmistetaan usein eebenpuusta, sillä tiheytensä ansiosta se lisää äänen kestoa ja siirtää värähtelyn nopeasti kanteen. Myös ruusupuuta, masoniaa, pähkinää ja mahonkia käytetään. Teräskielisessä kitarassa kielet kiinnitetään tallaan tavallisimmin nupeilla. Tallan urassa on tallanluu, jonka yli kielet kulkevat. Tallanluu valmistetaan norsunluusta tai halvemmasta muovista.[17]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Denyer, Ralph: Suuri kitarakirja. (alkuteos The Guitar Handbook, 1992) WSOY, 2005. ISBN 951-0-20072-7
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Denyer 2005, s. 42–43.
- ↑ Denyer 2005, s. 43.
- ↑ Denyer 2005, s. 44–45.
- ↑ Denyer 2005, s. 46.
- ↑ Denyer 2005, s. 48.
- ↑ Denyer 2005, s. 36, 45.
- ↑ Denyer 2005, s. 34.
- ↑ Denyer 2005, s. 35.
- ↑ Denyer 2005, s. 36.
- ↑ a b c d Denyer 2005, s. 37.
- ↑ Denyer 2005, s. 37–38.
- ↑ a b Denyer 2005, s. 38.
- ↑ a b Denyer 2005, s. 39.
- ↑ Denyer 2005, s. 41.
- ↑ Denyer 2005, s. 33.
- ↑ Denyer 2005, s.162–163.
- ↑ a b Denyer 2005, s. 40–41.
- ↑ Denyer 2005, s.163.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Akustinen kitara Wikimedia Commonsissa
