Aila – Pohjolan tytär

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aila – Pohjolan tytär
Elokuvan juliste.
Elokuvan juliste.
Ohjaaja Jack Witikka
Käsikirjoittaja Erik Blomberg
Jack Witikka
John Seabourne
Tuottaja Jack E. Witikka
Erik Blomberg
Michael Powell
Säveltäjä Heikki Aaltoila
Kuvaaja Erik Blomberg
Leikkaaja John Seabourne
Pääosat Mirjami Kuosmanen
Tapio Rautavaara
Hilda Pihlajamäki
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Jack E. Witikka
Ensi-ilta 2. maaliskuuta 1951
Kesto 77 minuuttia
Alkuperäiskieli suomi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Aila – Pohjolan tytär (ruots. Aila – Pohjolas dotter) on suomalainen elokuva vuodelta 1951. Se on ohjaajansa Jack Witikan ensimmäinen kokoillanelokuva. Aiheena on eteläsuomalaisen Reinon ja lappalaisen Ailan traaginen rakkaustarina tunturien kupeessa. Kansainvälisenä yhteistyönä valmistuneen elokuvan kaupallinen menestys oli heikko.[1] Elokuva on mustavalkoinen. Elokuva palkittiin Jussi-palkinnolla parhaasta kuvauksesta vuonna 1951.

Näyttelijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Mirjami Kuosmanen  Aila  
 Tapio Rautavaara  Reino  
 Hilda Pihlajamäki  Morokan äiti  
 Anton Soini  Morokka, Ailan isä  
 Jalmari Parikka  kauppias  
 Tauno Rova  saamelainen  
 Ale Porkka  saamelainen  
 Mogens Wieth  Harm, yhdysvaltalainen kirjailija  
Varoitus: Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Tarinan kertoja on suomalaista syntyperää oleva yhdysvaltalainen kirjailija Harm (alkuaan Härmä), joka on toisen maailmansodan jälkeen matkannut tutustumaan vanhempiensa synnyinmaahan. Hän esittelee elokuvan keskushahmot Reinon (kotoisin Etelä-Suomesta, "lantalainen" metsästäjä) ja Ailan (poroisäntä Morokan tytär), joiden välillä on voimakas eroottinen mutta salassapidetty jännite. Aila tietää, että Reino on porovaras, mutta pitää asian omana tietonaan. Eräänä aamuna Aila lähtee yksin muutaman päivän matkalle. Nousee myrsky ja Reino löytää hänet lumeen tuupertuneena. Ailan ahkio on kaatunut ja hänen poronsa on karkuteillä. Korpimajassa Aila virkoaa, ja yön kuluessa roihahtaa rakkaus Reinon ja Ailan välille. Aamutuimaan majalle saapuu miehiä Ailan isä etunenässään. Reino sattuu olemaan poissa ja miehet tappavat hänen koiransa. Aila selvittää isälleen yön tapahtumat.

Muutaman viikon perästä Aila on isänsä kanssa kyläkaupassa, jossa he kohtaavat Reinon. Isä halajaa upeaa kivääriä, mutta se on liian kallis hänelle. Reino kustantaa aseen pyydystämiensä eläinten nahoilla. Samalla hän ostaa huivin, ja Aila käsittää oitis, että se on tarkoitettu hänelle. Kirjailija Harm on todistamassa kyläkaupassa tapahtuvaa kohtausta.

Aila lähtee vieraisille Reinon luo isoäitinsä varoitteluista piittaamatta. Hän vie Reinolle koiranpennun ja Reino taasen antaa Ailalle huivin. Aila tunnustaa rakastavansa Reinoa. Hän pyytää miestä lopettamaan porojen varastamisen. Mutta Reino ei pääse kaidalle tielle; Ailan isä saa Reinon kiinni rysän päältä ja ampuu vävykokelastaan. Reinon onnistuu paeta ahkiolla. Alkaa takaa-ajo. Isä saa Reinon kiinni, Reino puukottaa appiehdokastaan ja pääsee mökilleen turvaan. Aila löytää sekä isänsä että Reinon haavoittuneina. Hän sitoo Reinon haavan, ja palaa isänsä luo, joka on tällä välin siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kostonhimoinen Aila lähtee hiihtäen Reinon perään, joka hoipertelee suksensa menettäneenä pitkin tunturin kuvetta. Aila saavuttaa Reinon. Mies ampuu rakastettuaan, rakastettu vastaa tuleen. Kumpainenkin tuupertuu hankeen. He jäävät makaamaan liikkumattomina toistensa läheisyyteen.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Kuvausajat ja -paikat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aila – Pohjolan tytär kuvattiin maalis–huhtikuussa 1949, kevättalvella 1950 ja kesällä 1950. Ulkokuvauspaikkoja olivat Utsjoki (Tenojoen varsi, Outakoski), Enontekiö (Hetta) ja Tenojoen varsi Norjassa. Studiona toimi Fenno-Filmi Oy:n studio Helsingissä Pienellä Roobertinkadulla.[2]

Aila – Pohjolan tytär sai ristiriitaisen vastaanoton. Kappale oli määrä panna kansainväliseen levitykseen, joten sille oli asetettu tiettyjä ennakko-odotuksia. Ilta-Sanomien Juha Nevalainen piti kappaletta "sangen erikoislaatuisena tapauksena suomalaisen elokuvan vaiheissa" ja määritteli sen jopa merkkitapaukseksi: "Elokuva noudattaa periaatetta, joka on filmille luonnollisin, alkuperäisin ja tehokkain, se antaa kuvien puhua. Äänelliset efektit, musiikkia lukuun ottamatta, jota sitäkin on käytetty säästellen, ovat varsin niukat." Helsingin Sanomat kiitti Ailan kuvaustaiteellista tasoa, mutta piti tarinaa köyhänä ja yksiviivaisena. Näyttelijävalinnat saivat useimmilta kriitikoilta kehuja. Aamulehti: "Kuosmanen on verevä ja taitavasti kuvattu, mutta kohtalokkaan murhenäytelmän tuntua hän ei saa syntymään mykällä näyttelemisellään." Eräät kriitikot katsoivat Kuosmasen sortuneen poseeraukseen muutamissa lähikuvissa. Helsingin Sanomien mukaan Kuosmanen "omalaatuisine kasvoineen" oli mitä oivallisin valinta Ailaksi. Rautavaaran "jykevän miehistä ilmeikkyyttä" pääkaupunkilaisjulkaisu piti edullisena "sanattomien tunteiden" esiintuonnille. Pihlajamäen "monumentaalisten kasvojen" lehti katsoi luovan aivan sanoittakin "vanhan tietäjänaisen tunnelmaa".[3]

Aila – Pohjolan tytär oli Jack Witikan ensimmäinen kokoillan elokuva. Brittiläinen elokuvatuottaja ja -ohjaaja Michael Powell kutsui Witikan vuonna 1948 Englantiin tutustumaan paikalliseen elokuvantekoon. Pari vuotta myöhemmin Witikka sai houkuteltua Powellin yhdeksi tuottajaksi Lappi-aiheiseen draamaan, jonka kuvaaja olisi Erik Blomberg. Tuotannon valvoja ja elokuvan leikkaaja oli Powellin ystävä ja kollega, englantilainen John Seabourne. Witikka ja Blomberg laativat elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen, nimeltään Arctic Fury, jossa ei juurikaan ollut vuorosanoja. Seabourne oli mukana lopullisen käsikirjoituksen teossa. Valmiiseen elokuvaankin tuli vain 80 repliikkiä.[4]

Blomberg kertoi Filmihullu-lehdessä vuonna 1981, että Seabourne oli kyllä mainio heppu, mutta tämä epäonnistui täysin Ailan leikkauksessa. Elokuvan epäonnistuminen johti Blombergin mukaan uuteen Lappi-aiheiseen filmatisointiin: syntyi Valkoinen peura. Aila – Pohjolan tytär sai nimensä Jean Sibeliuksen sinfonisesta fantasiasta. Sibeliuksen musiikkia käytettiin Ailan äänitaustana säveltäjän itsensä suostumuksella. Witikka anoi elokuvalle verovapautta painottamalla sitä, että se oli "vakava yritys luoda suomalaiselle elokuvalle pohja kansainvälisten filmimarkkinoiden valloittamiseksi".[5]

  1. Suomen kansallisfilmografia 4, s. 334.
  2. Suomen kansallisfilmografia 4, sivu 330
  3. Suomen kansallisfilmografia 4, sivut 331 ja 332
  4. Suomen kansallisfilmografia 4, sivut 332 ja 333
  5. Suomen kansallisfilmografia 4, sivut 333 ja 334