Siirtomaavallan purkautuminen Afrikassa
Siirtomaavallan purkautuminen Afrikassa eli Afrikan dekolonisaatio oli pääosin toisen maailmansodan jälkeen alkanut prosessi, jossa siirtomaat alkoivat yhä ponnekkaammin vaatia itsenäisyyttään ja eurooppalaiset siirtomaavallat vetäytyivät mantereelta. [1]
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Imperialismi
Euroopan valtiot jakoivat Afrikan ja sen luonnonresurssit Berliinin konferenssissa vuosina 1884–85. Vuoteen 1912 mennessä lähes koko Afrikka oli eurooppalaisten hallussa vapautettujen orjien asuinpaikaksi perustettua Liberiaa ja Abessiniaa lukuun ottamatta. Ranska ja Britannia pitivät hallussaan suurimpia alueita, mutta Afrikan-siirtomaita oli myös Saksalla, Espanjalla, Italialla, Belgialla ja Portugalilla. Siirtomaakausi aiheutti afrikkalaisille kulttuureille kauaskantoisia ongelmia, muun muassa maantieteellistä hajaannusta ja poliittista sekä taloudellista alistamista. Lisäksi Afrikan maiden riisto ja häikäilemätön hyväksikäyttö oikeutettiin yleensä ”valkoisen miehen taakalla”.
Syyt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Maailmansotien aikana siirtomaiden asukkaat taistelivat siirtomaaisäntien puolesta tuntematonta vihollista vastaan, mutta heidän itsenäisyydestään ei edes neuvoteltu.
Japanin valloitukset Aasiassa aiheuttivat Euroopassa pulaa useista raaka-aineista kuten kumista ja mineraaleista. Syntynyt vaje katettiin lisääntyvällä tuotannolla Afrikassa, mikä hyödytti välillisesti myös siirtomaita itseään. Sukellusvenepartiointi lisääntyi Atlantilla, jolloin raaka-aineiden kuljettaminen laivalla oli yhä riskialttiimpaa. Materiaalien vähentynyt maastavienti auttoi paikallisen afrikkalaisen teollisuuden nousua, ja teollisuuden kasvu taas synnytti uusia kaupunkeja ja kasvatti vanhojen kokoa. Kaupunkiväestön ja teollisuuden kasvu synnytti ammattiyhdistysliikkeen, ja myös lukutaito lisääntyi erityisesti kaupungeissa. Lisääntyvä lukutaitoinen väestö taas loi markkinat itsenäisyyttä vaativalle vapaalle lehdistölle.
1930-lukuun mennessä siirtomaavallat olivat koulineet ja kouluttaneet pienen eliitin afrikkalaisia johtajia, joilla oli länsimainen yliopistokoulutus. Näistä johtajista tuli merkittäviä Afrikan maiden itsenäisyysliikkeiden avainhenkilöitä. Tällaisia keskeisiä nationalisteja olivat esimerkiksi Jomo Kenyatta (Kenia), Kwame Nkrumah, (Ghana), Léopold Sédar Senghor (Senegal) ja Félix Houphouët-Boigny (Norsunluurannikko).
Vuonna 1941 Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Roosevelt ja Britannian pääministeri Winston Churchill laativat yhdessä niin kutsutun Atlantin julistuksen, jossa he hahmottelivat liittoutuneiden päämääriä toisessa maailmansodassa sekä sodanjälkeistä maailmaa ja uutta järjestelmää turvallisuuden takaamiseksi. Julistuksen yhtenä osana esitettiin, että kaikille siirtomaille annettaisiin itsehallinto, mutta sodan jälkeen siirtomaille sallittiin demokraattisia hallintomuutoksia ainoastaan paikallistasolla.
Egypti ja Etelä-Afrikka olivat itsenäistyneet jo ennen toista maailmansotaa. Muutamat valtiot varsinkin Pohjois-Afrikassa itsenäistyivät 1950-luvulla. Eniten uusia valtiota syntyi vuonna 1960, jolloin muun muassa Ranskan Länsi-Afrikka ja Ranskan Päiväntasaajan-Afrikka jakautuvat lyhyessä ajassa joukoksi uusia itsenäisiä valtioita. Muutaman seuraavan vuoden kuluessa itsenäistyivät muun muassa useimmat entiset brittiläiset siirtomaat. Portugalin entiset siirtomaat sen sijaan itsenäistyivät vasta neilikkavallankumouksen jälkeen 1970-luvulla.
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Dekolonisaation jälkeistä Afrikkaa ovat vaivanneet poliittinen epävakaus, taloudelliset katastrofit ja voimakas velkariippuvuus. Siirtomaa-ajalta heijastuvia ongelmia ovat aiheuttaneet esimerkiksi (maan)omistukseen ja etnisiin valta-asemiin liittyvät ongelmat. Myös mielivaltaiset entisten siirtomaiden aikaiset rajat, jotka eivät noudata etnisiä rajoja, ovat aiheuttaneet niin sisällissotia, poliittista epävakautta kuin varsinaisia sotia ja rajakahakoita valtioiden välillä. Siirtomaa-ajalla tapahtunut luonnonresurssien ryöstö vaikeuttaa tuotannon monipuolistamista, ja useiden maiden talouden ongelmana on ainoastaan muutamaan siirtomaa-ajan viljelytuotteeseen perustuva ulkomaanvienti. Kuivuus, köyhyys ja nälänhätä sekä sosiaalisten ja taloudellisten instituutioiden puute vaikeuttavat teollistumista, ja epävirallisen talouden osuus on suuri.
Myös kylmän sodan ajan suurvaltapolitiikka jätti jälkensä Afrikkaan. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto ja Yhdysvallat lainasivat rahaa Afrikan maille vaikuttaakseen niiden politiikkaan. Lainarahan ehdot olivat hyvin tiukat, ja usein ehtojen noudattaminen syöksi talouden entistä kurjempaan tilaan. Yksi osatekijä oli myös se, että lainat myönnettiin diktaattoreille, jotka jättivät maan terveydenhuollon, koulutuksen ja poliittisen vakauden kehittämisen huomiotta. 1970-luvun öljykriisi nosti korkoja ja suisti monen kehitysmaan ottamaan lisälainaa ja siten velkakierteeseen. Kehitysmaiden nykyinen velka koostuu korkeasta korosta, jota kehitysmaat maksavat takaisin lainasumman lisäksi.
Kylmän sodan aikana kaikki Afrikan maat liittyivät kahden blokin vastakkainasettelupolitiikan vastapainoksi perustettuun Sitoutumattomien maiden liikkeeseen, joka ajaa maiden itsemääräämisoikeutta ja vastustaa suurvaltapolitiikkaa ja imperialismia. Vuonna 1964 perustettiin Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehitysjärjestö (UNCTAD), jonka tavoitteena oli kasvattaa kolmannen maailman maiden mahdollisuuksia kansainvälisillä markkinoilla. Kehitysjärjestön merkittävin hanke, Uusi kansainvälinen talousjärjestys (NIEO), pyrki muuttamaan maailman talousjärjestelmää pysyvästi niin, että länsimaita hyödyttänyt ja niiden valta-aseman markkinoilla takaava Bretton Woodsin järjestelmä olisi korvattu uudenlaisella, kehitysmaille suosiollisemmalla järjestelmällä. Hanke hautautui 1980-luvun aikana, ja entisten siirtomaiden ja emämaiden välinen taloudellinen kuilu on kasvanut entisestään.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ David Birmingham: The Decolonization of Africa. Routledge, 1995. ISBN 1857285409
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Michael Crowder, The Story of Nigeria, Faber and Faber, London, 1978 (1962)
- Understanding Contemporary Africa, April A. Gordon and Donald L. Gordon, Lynne Riener, London, 1996
- Vincent B. Khapoya, The African Experience, Prentice Hall, Upper Saddle River, NJ, 1998 (1994)
- Ali Mazrui ed. General History of Africa, vol. VIII, UNESCO, 1993
- Kevin Shillington, History of Africa, St. Martin's Press, New York, 1995 (1989)